keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mielen tummia sävyjä

Minulla on ollut elämässäni vaikeita aikoja, vasta jälkeenpäin ajateltuna olen tajunnut miten pohjalla todellisuudessa kävin. Joskus ehkä toivoin hiljaa mielessäni, että vain lakkaisin olemasta. Että minun ei tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä kuolevani, tarkkailla koko ajan kehoni kipuja tai pelätä mieleni antavan lopulta periksi ja minun vain katoavan jonnekkin sairaan mielen rakentamaan omaan maailmaan.
Muistan ikuisesti sen hetken kun katsoin itseäni peilistä, enkä tunnistanut kasvojani omikseni. Tuijotin itseäni ja ääni pääni sisällä kysyi "kuka on tuo tuossa joka tuijottaa minua peilistä, olen vankina tässä ruumiissa". Se oli pysäyttävä, pelottava hetki. 

Olen kuitenkin selvinnyt tästä kaikesta, ilman minkäänlaisia lääkkeitä. Niin huonosti minulla ei ole koskaan mennyt, että olisin täysin kadottanut kontrollin itseeni. Tiesin aina, että minulla on vain huono vaihe joka ei kestä ikuisesti ja että en halua kadottaa itseäni minkäänlaisten lääkkeiden sivuvaikutuksiin ja harhoihin. 
Vaikka minulla meni huonosti, koskaan en suunnitellut itsemurhaa. En koskaan ole ajatellut, että haluaisin päättää elämäni itse. Siihen minä olen aivan liian epäitsekäs. Olenkin miettinyt, että kuinka huonosti ihmisellä oikein täytyy mennä jotta itsemurha alkaa tuntua ratkaisulta. Itse en koskaan voisi ajatella aiheuttavani sitä surua perheelleni tai ystävilleni. Että en osaisi sanoa "minulla menee huonosti, tarvitsen apua", että yhtäkkiä vain lakkaisin olemasta ja jättäisin heidät tänne elämään ikuisen syyllisyydentunnon kanssa. 

Meillä jokaisella on omat tapamme reagoida maailmaan tuomiin kokemuksiin ja asioihin. Jokaisella on omat voimavaransa, jossakin vaiheessa ne eivät välttämättä vain enää riitä. Kun muistaisimme, että yksin ei tarvitse jaksaa. Ei tarvitse pärjätä, aina löytyy joku joka haluaa auttaa. Ehkä minun mieleni vain on niin luja, että kaikesta kurjuudesta huolimatta olen aina tietoinen paremmasta ajasta joka on tulossa.

Olen äärettömän kiitollinen toivosta, joka pitää minut hengissä vaikeinakin aikoina. 
Voi kun meissä kaikissa voisi elää sellainen toivo, joka auttaa jatkamaan kohti parempaa huomista.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Tulevaisuudella ei ole nimeä

Huomasin taas sen saman lamaannuttavan tunteen vatsanpohjassa, kun tajusin että seuraava kuukausi on vasta lokakuu eikä marraskuu. Vielä toinen kuukausi tätä samaa, harmaita aamuja ja pimeitä iltoja. Ei se tosin marraskuussakaan sen erilaisempaa ole, paitsi silloin sekä aamut että illat ovat pimeitä.

 
"Päivien jylyä vasten,
olet perhosen kepeä lento,
sinun vartesi hento sormissani hengittää."


Eilen kuvasin syksyä, oli sieniä ja sen sellaista. Aurinkokin oli. Ja hirvikärpäsiä totta kai.
Taas minussa on kaipuu laulaa.
Laulaa mieleni keveämmäksi, laulaa kaikki se jota en muuten itsestäni ulos saa.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ruhjeemme nivottu yhteen, silmissä sitkeä toivo

Minä ja nyyhkybiisit, erottamaton pari.
Olenpa kuinka onnellinen tahansa, tai onpa elämäni kuinka ihanaa hyvänsä,
rakastan kuunnella haikeita vähän sellaisia nyyhkyjä biisejä.
Uusin rakkauteni on Iisan Kukaan ei oo kenenkään, myös Juha Tapion Maa on kaunis on toiminut viime aikoina erityisen hyvin.
Haikeutta, sitä ei koskaan voi olla elämässä liikaa.


P.s. Muistakaa rakastaa ja kertoa se sanoin tai teoin.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Hymyilyttävä elämä

Pyöräytettiin eilen kämpän olohuoneen järjestys ympäri, enkä tiedä miksi mutta nyt tämä tuntuu paljon enemmän kodilta. Tai ehkä se johtuu siitä, että muutenkin elämä on alkanut löytää omat arkiset uomansa. Eilen laitettiin ruokaa, torstaina leivoin ensimmäistä kertaa näiden seinien sisäpuolella. Ne kuulostavat pieniltä ja yksinkertaisilta asioilta, mutta minulle ne ovat suuria. Helpottavaa huomata että hei, tuo toinenhan on iloinen jos laitan ruokaa tai siivoan täällä. Huomaan kuinka edellisen suhteen aiheuttama varovaisuus ja epävarmuus asuvat minussa yhä.
Yleensä minulta vie aikaa tottua uusiin asioihin ja paikkoihin, ehkä minä alan niin sanotusti kotiutua pikku hiljaa vaikka virallisesti siis ei vielä saman katon alla asutakaan.

Uuden järjestyksen myötä voin käpertyä sohvan nurkkaan ja katsella joensuun hiljaisia ratakiskoja, joskus harvoin voi nähdä saapuvia tai lähteviä junia. Puut ovat alkaneet kellastua ja ulkona on ihan syksy.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Kaukana kerrostaloissaan, ihmiset pienissä lokeroissaan

Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä, katselin ulkona ajavia autoja ja pimeyttä halkovia katuvaloja. Joku aina matkalla jonnekkin, kotiin, harrastuksiin, eiminnekkään.

Pimeällä ihmiset ovat kuin akvaariossa omissa kodeissaan. Ulkona ollessa voi nähdä sisään toisten elämään, olohuoneisiin, ulkomaailmalta salattuihin tapahtumiin.

Meidän akvaariossa tikitti kello ja tuoksui ananasmuffinsit, siinä oli hyvä olla.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Hidastaa haluaisin paluuta maailmaan

Ajan kulumisen huomaa väriä vaihtavista kynsistä, sammaloituvista rakennuksista,
taas silmille asti kasvaneesta otsiksesta.
 
Jos ajan voisi pysäyttää,
pysäyttäisin hetkeen kun on hyvä olla toisen lähellä,
pysäyttäisin Popin turkin tuoksuun ja pehmoisuuteen,
pysäyttäisin siihen kun on koko perhe koolla ja hyvä olla.
 
 
Jos ajassa voisi palata takaisin,
minä palaisin hetkeen kun oli vielä mummola,
kun oli ukki ja mummo.
Iltapäivän kahvihetkeen ukin kanssa,
mummon lettujen tuoksuun ja makuun.
 
Pysäyttäisin ja palaisin,
vaan tässä minä elän,
tässä.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Me sanomme yllättävän helposti, joskus jopa aika heppoisin perustein rakastavamme milloin mitäkin. On helppo sanoa rakastavansa häntä, elämää, kaikkea keltaista, hotelleja ja lakattuja kynsiä. Minäkin toistan useasti blogissani kuinka olen rakastanut, kuinka rakastan sitä toista ihmistä siinä vierellä. Ja onhan se tärkeää, mutta voisiko olla niin ettei kuitenkaan kaikkein tärkeintä.

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt tai kuullut kenenkään sanovan "rakastan itseäni". Sillä lailla hyvällä tavalla, ei itserakkaasti, vaan oikeasti itseään kunnioittaen. Ja kun asiaa miettii, onko mitään sen tärkeämpää rakastettavaa olemassakaan? Kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä, jos ei osaa rakastaa itseään miten voi rakastaa ketään muutakaan? 

Kannustan teitä, elämää rakastavat yksilöt, kertokaa joskus myös itsellenne kuinka rakkaita olettekaan. Rakasta eniten sitä ihmistä, jonka kanssa vietät kokonaisen elämän ja enemmän. Kohtele häntä hyvin, kerro kuinka kaunis hän on ja anna positiivista palautetta.

Ainut ihminen, joka ei koskaan jätä sinua yksin, olet sinä itse.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Aika vei meiltä sen, mummolan, lapsuuden

Pelottaa,
että täytyy vain katsoa vierestä 
kun pieni ja pehmoinen elämäni tärkein joutuu kärsimään.

Itkettää,
koska minulla ei ole enää mummolaa,
ei ole enää sellaista yhteyttä lapsuuteen,
vaikka joillain on.

Surettaa,
koska minulla kuitenkin on vielä mummo,
joka ei kuitenkaan enää yhtään ole,
enkä tiedä miten suhtautua.

Minulla on mummo,
joka kyselee minulta olemmeko siskoksia,
tai että olenko hänen äitinsä.

Milloin lapsuus loppuu, 
silloinko kun joutuu olemaan vahva ihan yksin?

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Elämä täynnä unenomaisia hetkiä

Aloitin keväällä unipäiväkirjan pitämisen. Eli käytännössä muistivihko ja lyijykynä löytyy sängyn läheisyydestä, että ensimmäinen asia aamulla voisi olla unien muistelu ja ylös kirjottaminen. Alussa ihan ahkerasti muistinkin aamulla ensimmäisenä miettiä mitä unta näin ja onhan niitä jokunen nyt tuolla muistissa. Mutta niin se oli silloin kun oli kesäloma ja ei tarvinnut nousta aikaisin ja olla ajoissa yhtään missään.
Yllättäen en ole pitkään aikaan kirjoittanut ylös yhtäkään unta. Tänään muistin useampaankin otteeseen kyllä kertoneeni millaisia unia on tullut nähtyä, mutta tuonne vihkoon niistä ei ole päätynyt yksikään. Suurimmaksi osaksi siksi että olin oikeastaan unohtanut koko unipäiväkirjan olemassa olon. Mutta myös siksi, että usein aamut ovat aikaisia ja täytyy nopeasti vain saada itsensä liikkeelle. Suurena osana aamuista myös ensimmäinen asia jonka herättyäni näen on sydämen sulattava hymy, joten mahdolliset yön aikana pyörineet filmit ei jostain syystä välttämättä jää ollenkaan mieleen.

Unipäiväkirjani sivujen väliin ei siis ole päätynyt yhtäkään niistä toistuvista ahdistavista unista, joissa yhtäkkiä olen lukittuna todella pieneen tilaan enkä pääse ulos ja herään huutaen apua. Viimeisimmän näistä näin Düsseldorfissa, joten siinä mielessä olen nyt saanut olla rauhassa niiltä. Sinne ei myöskään ole päätynyt yhtäkään niistä hämmentävistä unista, jotka yritän vain unohtaa. Vaikka samalla mietinkin miksi ihmeessä näen sellaisia unia ja että pitäisikö niiden nyt sitten merkitä jotakin, että yrittääkö alitajuntani kertoa minulle jotakin maailman luokan oivallusta.

Sinänsä en usko suuremmin unien tulkintoihin. Mielestäni unet ovat enimmäkseen alitajunnan tapa käsitellä elämässä tapahtuvia asioita ja prosessoida päivän tapahtumia, eikä niitä pitäisi sen kummemmin rueta tulkitsemaan. Mutta kirjoittamalla uniaan muistiin voi ehkä oppia itsestään jotain uutta, tai ainakin voi oppia huomaamaan miten stressi tai muut asiat vaikuttavat uniin ja unen laatuun.
Jos kirjoittaminen yhtään on oma juttu, kannattaa kirjoitella uniaan muistiin! Kai niitä voi myös piirtää, jos se tuntuu omemmalta. Toivottavasti muistaisin nyt itsekin useammin kirjoittaa oikeasti muistiin nähtyjä unia, siitäkin huolimatta että herätyskello soi ennen seitsemää tai että vierestä herää yksi suloisuus.

lauantai 19. syyskuuta 2015

You make me feel like I am whole again

Olen pelännyt kaiken loppuvan,
niin kuin elämälle käy kun se on jatkunut oman rajallisen aikansa.


 Olen ollut pohjattoman onnellinen,
rakastanut sillä lailla täysin ehdoitta.


Olen hymyillyt elämälle,
kiittänyt kyyneleet silmäkulmissani.


Olen joka hetki lähempänä valmista,
kohta valmis ei yhtään mihinkään.


Tämä on syksy,
ja minä olen edelleen rakastunut.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Onni on päätöksestä kii

Välillä en tiedä miten itseeni ja päätään nostavaan lapselliseen mökötykseen suhtautuisin. Mielestäni ei ole olemassa mitään niin tyhmää kuin mököttäminen, se kun ei ollenkaan auta asioiden selviämistä. Mutta silti, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin minussa herää mököttäjä.
Olen tiedostanut tämän ennenkin, osaan olla naurettavan lapsellinen. Jos minua käsketään tekemään jotakin, kuten siivoamaan, alkaa mieleni kapinoimaan "en varmasti tee kun käsket". Harmittavan usein teen elämästäni aivan turhaan hankalampaa ja ikävämpää kuin olisi tarpeen.

Toisaalta johtuen syksystä ja kuukauden tietystä ajasta voi olla, että reaktioni tässäkin asiassa ovat vahvemmat. Kuinka mukavaa olisikaan vain velloa koko päivä hyvin alkaneessa mökötyksessä ja olla näkemättä yhtäkään hyvää puolta yhtään missään. 
Olisihan se, vaan ei kuitenkaan kovin kehittävää.

Kasvukipuilu elämän ja itseni suhteen näköjään jatkuu yhä. Onneksi tietoisuus itsestä ja ongelmista antaa valtavat mahdollisuudet kehittyä kohti "parempaa minua".

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Yksin minä en ole, yksin en koskaan jää

Viimeisien hetkien tuntu;
viileys iholla,
silmänurkissa takaisin pakotetut kyyneleet,
hymykuoppiin hyytynyt hymy.
 
Kyyneleet jäävät usein luvattomina itkemättä,
etukäteen turhaa,
jälkeenpäin hämmentävää,
tapahtumahetkellä tyhjyys.
 
Hiljaa minä pyydän;
pidäthän huolen omistasi,
suojelet tuskilta,
annat levon sitä tarvitseville.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa

Kirjoittelin joskus edellisessä elämässä mindfulnesista. Tuon jälkeen en ole suuremmin siihen perehtynyt, mutta tätä yhtä harjoitusta olen huomaamattani soveltanut elämässä.
Oltiin ajelemassa Pohjoisesta takaisin kotiin ja huomasin kuinka tulevan viikon työt sekä väsymys tekivät minusta todella kiukkuisen ja ahdistuneen. Asioiden koko aikainen päässä kelaaminen uudestaan ja uudestaan ei auttanut tilannetta. Sitten ajattelin, että minun täytyy palauttaa itseni hetkeen ja unohtaa asiat joihin en juuri silloin voinut mitenkään vaikuttaa. 

Mainitsemassani mindfulness harjoituksessahan siis juotiin aamukahvi/tee täysin tietoisesti. Autossa istuessani minä tein itseni täysin tietoiseksi tiestä, jota pitkin auton renkaat pyörivät. Tuijotin sen väriä, sen hassuja kiemurtelevia viivoja, kuuntelin kuinka sen ääni vaihtui renkaiden alla. Oloni keveni ihan oikeasti puolella. Hetken kuluttua olin paljon paremmalla mielellä, ja vapautunut hetkellisesti stressistä ja ahdistuksesta.

Suosittelen toisinaan palauttamaan itsensä hetkeen, jos tuntuu että ajatukset ovat tulevissa haasteissa tai muuten vain siellä jossakin mikä on ajankohtaista vasta huomenna tai ensi viikolla. Mindfulness ihan oikeasti toimii, itselleni oli hurjan helpottavaa huomata miten omaa mieltään pystyy keventämään keskittymällä muutaman minuutin johonkin mitä sillä hetkellä ympäriltään löytää. Toivottavasti muistan tämän jatkossakin, ja osaan pysäyttää liian hurjaa vauhtia eteenpäin juoksevan mieleni.

lauantai 12. syyskuuta 2015

En muuttaisi sinussa mitään

Tuntuu kuin meidän reissusta olisi hurahtanut jo useampikin kuukausi, mutta eihän siitä ole kuin vasta vähän reilu kuukausi.
Toisaalta tuntuu myös kuin oltaisiin tunnettu toisemme jo vähintään vuoden ajan, mutta eihän meidän yhteisiä kuukausia ole vielä kolmea enempää.


Muistan monta onnellista hetkeä,
kuinka upealle tuntui kuulla ensimmäistä kertaa kolme pientä sanaa,
kuinka kerroin Düsseldorfin taivaan alla ettei minulla koskaan ole ollut yhtä hyvä ja turvallinen olla kenenkään kanssa.


Kun reissu oli vain pelkkä suunnitelma jonnekin tulevaan,
eikä sen päämääristä ollut vielä tietoa,
ajattelin:
"jos tämä mies tosiaan vie minut Pariisiin, olen myyty".

 
Kuinka siis voisin enää edes olla rakastamatta?

perjantai 11. syyskuuta 2015

Olen elänyt sinulta salaa vierelläsi sun

Miten kauan olemme, toisistamme tietämättä, eläneet aivan lähekkäin.
Kuinka monesti minä viime talvena pakkasta uhmaten kävelin ohi talosta, jossa hän asuu. Osaamatta ollenkaan aavistaa, että jonain syksyisenä iltana käpertyisin sohvalla hänen kainaloonsa katsomaan tv:tä sen samaisen talon kahdeksannessa kerroksessa ja sydämeni olisi onnea täynnä.

Vaan sitähän se elämä on, sattumia. Arvaamattomia kohtaamisia, kohtaloa.

torstai 10. syyskuuta 2015

Autumn is here

Olen miettinyt blogiani, sitä kuinka olen kauan kirjoittanut niin ettei tekstien perusteella ole ollut mahdollista tuntea sitä ihan oikeaa minua. Toisaalta helppoa piiloutua roolin taakse, varsinkin kun ei kirjoita omalla nimellään. Jollain lailla olen halunnut luoda itselleni parempaa minää, Maikkia, joka suhtautuu elämään posiitivisen kevyesti. Ehkä se oli tarpeellinen pako keino, kun oma elämä tuntui liian raskaalta. 
Vuosien kuluessa Maikin ja Elinan välinen raja on kuitenkin tullut häilyvän pieneksi. En enää tunne tarvetta ajatella olevani Maikki, voidakseni tehdä asioita joita todella haluan. Myös tyyli joka ennen oli niin Maikkia, on nyt tullut osaksi sitä ihan oikeaa minua. 
Haluaisinkin ehkä tästä eteenpäin kirjoittaa tätä blogia enemmänkin ihan vain omana itsenäni. Kaunistelematta tai kauhistelematta asioita sen suuremmin. 

Syksy ja sen mukana perinteinen flunssa ovat saapuneet. Vietän nyt toista päivää peräkkäin sohvan pohjalla teekupin kanssa. Televisiossa näytetään Kauniita ja Rohkeita ja sen sellaisia. Teetä kuluu hillitön määrä, en edes uskalla laskea kuinka monta kuppia olen viime päivien aikana juonut. Onko mitään rasittavampaa kuin olla kipeä olematta niin kipeä että oikeasti jaksaisi vain nukkua ja maata paikoillaan? 

Täytyy liimata itsensä sohvaan kiinni ja levätä, ehkä silloin jo huomenna olo on paljon parempi.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Tahdon antaa itseni sinulle, ja olla täydemmin tässä

Kuinka paljon ihminen oikein voi rakastaa,
kuinka paljon pohjatonta rakkauden ja onnen tunnetta mahtuu pieneen ihmiseen?

Minun sydämeni pakahtuu kun mietin hänen kasvojaan,
sitä maailman onnellisinta hymyä ja silmien katsetta joka saa minut tuntemaan itseni rakastetuksi.

Sydämeni tahtoisi lähteä lentoon kun katselen kanini touhuja,
kuinka se loikkii vihreällä nurmella ja talvisin valkea lumi hohtaa mustalla turkilla.

Kuinka pienet asiat voivat tehdä onnelliseksi,
ja nehän ne juuri ovat niitä parhaita.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

You can't buy happiness but you can buy shoes, and that's kinda the same thing

Minuun iski kenkäkuume. Siinä se vain oli, ihan yhtäkkiä, mielikuva kopisevista koroista. Ja tämä oli yksi niistä minuun harvoin iskevistä kuumeista, joka ei mene pois muuten kuin tekemällä kenkähankinta. Niinpä etsin unelmieni kenkiä pitkin Joensuun kauppoja, ja totta kai ne löytyivät siitä yhdestä kaupungin kalleimmista kaupoista. Siinä sitten tuskailin unelmakengät jalassani, voinko maksaa näin paljon kengistä, voinko ostaa nämä vaikka en ole moneen kuukauteen tienannut ja se tärkein: mitähän se äitikin oikein sanoo. Hetken maltoin mieleni, mutta koska ajatus kengistä oli iskostunut mieleeni en enää saanut niitä pois mielestäni. Oli vain pakko saada ne vaikka hinta kirvelikin mieltä aikalailla.

Aleksi 13, 114,95e

Onneksi hyvät kengät maksavat itsensä ajan kanssa takaisin. Näillä on oikeasti hyvä kävellä, koska korko on sopivan matala. Kovinkaan usein en tee yhtä kalliita löytöjä, toisaalta näiden ostaminen on hillinnyt muuta ostelua. Sellaisen alessa olevan viiden euron mekon jälkeen on helppoa vaikka seuraavana päivänä ostaa jotain, koska eihän sitä viidestä eurosta köyhdy.
Ihan hetkeen en aio olla kenkiä ostamassa, toisaalta eihän sitä tarvitsekaan kun osaa ostaa itselleen mieleiset  hyvälaatuiset kengät ja on niihin tyytyväinen vielä vuodenkin päästä.

torstai 3. syyskuuta 2015

Minä ja hän

Tykkään jättää pieniä suloisia viestilappusia ympäri hänen asuntoaan, kuvitella mielessäni hymyn jonka ne löytyessään saavat aikaan.
Tykkään olla lähellä, ihan hiljaa, silittää hiuksia ja koskettaa kevyesti posken pehmeää ihoa.
 
Elämäni kuulostaa vaaleanpunaiselta hötöltä, ja sitä se ehkä onkin. Tai ainakin sellaisena haluan sen muistaa. Haluan uskoa, että jos kirjoitan vain ilahduttavista asioista syksyn musertavuus ei pysty minuun.
 
Mielellä maailman paino,
mutta sydämeni pidän mahdollisimman keveänä.