Kun toinen reissaa, ja minä jään

Oltiin tapailtu poikaystäväni kanssa noin neljä kuukautta, kun hän päätti vaihtaa työpaikkaa. Ensimmäisen kerran kun kuulin ajatuksesta ettei oltaisikaan koko aikaa yhdessä, ja että toinen haluaa työn joka vie hänet toisinaan pois luotani, tunsin oloni hylätyksi. Silti toivon, että jos olisin sanonut ehdottoman ein, olisi poikaystäväni ymmärtänyt heittää minut pihalle ja seurannut unelmiaan.

Tiesin jo silloin, että tästä ei tule helppoa mutta uskoin sen silti olevan mahdollista. Toisinaan on vaikeaa, kun toinen on viikot reissussa ja yhteinen aika rajoittuu viikonloppuun. Siitäkin ajasta poikaystäväni ymmärrettävästi haluaa viettää aikaansa kotonaan ja ystäviensä kanssa, vaikka kovin mieluusti omisinkin hänet vain itselleni monen erossa vietetyn päivän jälkeen.

Onneksi olen ymmärtänyt kuinka paljon puhelimessa puhuminen helpottaa erossa oloa. Vaikka toista ei joka päivä näekään, voi silti kertoa ne päivän tapahtumat jotka yleensä tulee juteltua iltaisin. Kun kuulee toisen äänen joka päivä, ei pääse vieraantumaan niin kovin kauas kuin mitä pelkkien tekstiviestien varassa ainakin itselle helposti käy.

Ymmärrän, että vaihtoehtoni ovat joko oppia kestämään erossa oloa ja sen mukanaan tuomia negatiivisia tunteita tai sitten meidän tiemme eroavat. Olen mielestäni löytänyt jotakin sellaista, jonka eteen haluan tehdä töitä. Olen löytänyt ihmisen, jonka todella haluan pitää elämässäni. Ja siksi tiedän myös sen, että vaikka erossa olo olisikin toisinaan ihan paskaa, me selviämme siitä.

Luota itseesi

On päiviä jolloin kaikki on liikaa.

Tekisi mieleni vain maata lattialla, miettiä omaa hyödyttömyyttäni ja itkeä.

Suunnitelmia on paljon, mutta mikään ei etene.

En saa mitään aikaan, en saa mistään kiinni.

 

 

 

Voisin olla mitä tahansa ja sitten en kuitenkaan yhtään mitään.

Välillä haluan töihin, välillä takaisin koulunpenkille.

Oikeasti en tiedä mihin tarttua, ja se estää minua etenemästä.

 

 

Olen läpinäkyvää, eikä sellaisia huomata.

Hei hei, mitä kuuluu?

En voi juurikaan väittää nauttivani puolituttujen kanssa jutustelusta ja siitä iänikuisesta "mitäs kuuluu?" kysymyksestä. En osaa vastata aina edes niille läheisimmille, ja toisaalta ei kukaan puolituttu halua oikeasti kuulla.
Silti joka ikinen kerta kun päästän suustani sen "ihan hyvää" latteuden, voin oikeasti pahoin. Ei minulle kuulu ihan hyvää. Entä jos joskus kertoisin mitä minulle oikeasti kuuluu?

Olen nyt ollut kohta kolme kuukautta työttömänä. Alan olla kurkkuani myöten täynnä yksinoloa ja päiviä ilman rytmiä. Olen väsynyt siihen etten vieläkään tiedä mitä haluaisin tehdä ja sen takia jatkan päämäärätöntä haahuiluani. Olen kyllästynyt selittelemään sitä miksi en halua työllistyä alalle, jota olen opiskellut. Olen käynyt ammatinvalintapsykologilla ja todennut ammatinvalintatestit huonoiksi. Kyllä olen luova, mutta ei en halua ehkä silti käyttää sitä työssäni.

On minun elämässäni silti myös ihan kivojakin asioita. Tykkään edelleen kuvata ja aikaakin minulla siihen löytyy. Mielessäni pyörii nytkin muutamia kuvausideoita, joista toisen voisin toteuttaa vaikka heti. Ellei silmässäni sattuisi edelleen olemaan finni. Tykkään kirjoittaa, ja jos suinkin  vain osaisin paremmin englantia tai saksaa voisi minusta ihan hyvin tulla kääntäjä.

Ei minulle ei kuulu "ihan hyvää", oikeasti minulle kuuluu kaikkea mahdollista siltä ja väliltä. Silti todennäköisesti seuraavankin kerran tarjoan tuota ihan samaa vastausta, kun puolituttu esittää sen huolettoman kysymyksen.

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana, suruna sielussain

Ikävä kasvaa suurimmaksi silloin, kun maailma ympärillä on niin pelottavan suuri ja tulevaisuus epävarmuutta täynnä. Silloin sitä vain toivoisi, että voisi upottaa kasvonsa pienen ja pehmoisen tuoksuvaan turkkiin niin kuin ennen. Voisi tuntea sen pehmeyden, tuoksutella sen turvallista tuoksua. Siinä oli niin hyvä itkeä hiukan, toinen ei kysellyt tai ihmetellyt. Siinä se vain tuhisi ja huokui rauhoittavaa lämpöä hätääntyneenä juoksevaan mieleeni. Sillä oli aina aikaa minulle ja murheilleni, aina kun tarvitsin lohdutusta.


Kun vain sai halata pientä ja pehmoista, hetken päästä maailma oli taas hieman parempi paikka elää.

Facebook, facebook

Asioita, jotka Facebookissa kummastuttavat, vihastuttavat tai muuten vain mietityttävät.

Mitä läheisemmän ihmisen kuvista ja päivityksistä on kyse, sen epätodennäköisempää on että painat tykkää-nappia tai kommentoit.
Tavallaan en käsitä tätä. En näe logiikkaa siinä että poikaystäväni ei tykkää minun profiilikuvistani, mutta kenen tahansa muun profiilikuvasta on ok tykätä. Silti kuitenkin kun luen pariskuntien keskusteluja toisen Facebook päivityksessä, tai äiti/tytär kommentointia profiilikuvissa olen todella iloinen ettei minun kuvani tai päivitykseni ole sellaisia.
Mutta silti, on siis helpompaa tykkäillä ja kommentoida puolituttujen julkaisuja kuin niiden päivityksiä joiden kanssa pidät oikeasti yhteyttä myös facen ulkopuolella?

Tykkäysten kalastelu
Lisäät ainakin omasta mielestäsi ihan huippuhienon kuvan faceen, ja siinä sivussa aika monta muuta huippuhienoa kuvaa. Kun tykkäyksiä ei kuulu mielestäsi kuvan arvon verran, alkaa kuvien jakaminen.
Kyllä olen nähnyt lisäämäsi kuvan uutisvirrassa, en ole painanut tykkäysnappia syystä tai toisesta. Mutta kun kuva ilmestyy uudelleen henkilön itsensä jakamana uutisvirtaani, en enää ainakaan halua tykätä siitä. Joidenkin mielestä tämä ei ehkä ole ärsyttävää, mutta itse koen sen jonkinlaisena itsensä tyrkyttämisenä. Ehkä kuva ei vain ole niin äärettömän hieno, deal with it.

Ällösöpöily facessa
Usein olen miettinyt olenko vain salaa kateellinen, koska näen punaista pariskuntien toistensa seinille kirjoittamien rakastan sinua päivitysten takia. Haluaisinko minäkin vain, että joku joskus kirjoittaisi seinälleni jotain yhtä söpöä?
Mutta ei, ei kiitos. Voin kertoa, että siitä ei ole kysymys. Jostain syystä kyseiset päivitykset aiheuttavat jonkinlaisen myötähäpeän tunteen. Ehkä niissä on sellainen pienen todistelun maku, että katsokaa kaikki nyt kun meillä tämä rakkaus kukoistaa vaikka todellisuus olisikin jotain ihan muuta. Joskus on ihan ok lisätä vaikka joku yhteiskuva, mutta jos ainoa elämä facessa koostuu kyseisistä ällösöpöilypäivityksistä on jossain pakko olla jotain vikaa. Onhan vaikka?

Puhu minulle eläviä sanoja

En halua rueta nukkumaan,
en mennä yksin kylmään sänkyyni,
sänkyyn joka sijaitsee ikkunan vieressä,
ikkunan jonka pielistä vetää.

Olen toivonut pakkasten loppuvan,
lakannut kynteni punaisiksi,
itkenyt ehkä liikaa,
hetken vihannut ja sitten taas rakastanut.

Tämä elämä herättää minussa suuria tunteita,
ja ehkä se on juuri siksi,
että tuntisimme enemmän.

Niitä on onnellisia ja onnettomia

Tänään juhlistin ihanuuttani viemällä itseni kahvilaan kakkukahville. Takana oli käynti terveyskeskuksella ja mielessä lohduttavat sanat "se on ihan normaalia ettei tiedä mitä haluaa elämällään tehdä, ei siinä ole mitään väärää".

Myöhemmin illalla ei olo enää ollut ollenkaan ihana, vaan jotain aivan muuta. Älä kutsu minua ihanaksi sanoi myrtynyt mieleni, kun hän kilometrien päästä ylisti ihanuuttani. Erossa vietettävät päivät lisääntyivät ja mieleni nyrjähti hetkessä ääripäästä toiseen. Vaikka ei kai pari yötä lisää enää missään tunnu, kun ei olla muutenkaan nähty sitten maanantain.








Olen vain puoliksi, olen vain vähän.
Lopetan tahtomisen, lopetan tähän.
Joku on tyyni, joku on uninen.
Jonkun unelma on hakatuksi tuleminen.

It's like you're screaming, and no one can hear

Oikeasti olen ihan järjettömän peloissani.

Kuuntelen niin paljon muita ihmisiä, etten kuule itseäni. En saa yhteyttä siihen pieneen ja eksyneeseen ihmiseen sisälläni. Siihen jolla on varmasti unelma, joka toivoo elämältä enemmän.

En kuule kuin muiden ihmisten kommentit siitä mitä minun pitäisi olla tai mitä voisin olla, "sinähän osaat valokuvata, sinähän olet luova, eikös se olisi ihan kuin sinulle tehty homma". Enkä minä enää tiedä, että enkö oikeasti halua vai enkö vain luota että osaisin ja en siksi uskalla edes yrittää.

Niin peloissani, ja eksynyt maailman vaatimuksiin.

Työttömän arki

Sellainen on työttömän lauantai. Ei siis juurikaan eroa maanantaista. Ja niin tosiaan, tänään taitaakin olla tiistai maanantain sijaan. Vaan anyway, eihän sillä ole väliä työttömälle.
Vai onko?

Olen nyt ollut lokakuun lopusta asti toimettomana. Usein ihmetellään sitä miten oikein saan aikani kulumaan, kun päivissä ei ole varsinaisesti minkäänlaista ohjelmaa. Voin kertoa, että jotenkin ne ovat livahtaneet ohitse mikä mitenkin ja kuin huomaamatta olen tosiaan ollut kohta kolme kuukautta jouten.

Kavereiden näkeminen on ollut aika ykkösjuttu tekemisten listalla. Monet kaverit on yliopistossa, joten näkeminen onnistuu myös keskellä päivää. Lisäksi olen käyttänyt aikaani leipomiseen, ruoanlaittoon ja joskus jopa siivoamiseen. Olen katsonut tuhottoman määrän tunteja television hömppäohjelmia ja juonut ehkä liian monta kupillista kahvia eri kahviloissa.

Olen nauttinut jouten olosta, mutta ehkä pian voisi olla ihan hyvä aika taas palauttaa itsensä takaisin kiinni siihen niin kutsuttuun normaalin arkeen. En tiedä auttaako se pysymään paremmin kartalla viikonpäivistä, koska ne tosiaan tuntuvat olevan yhtä ja samaa nykyään.

Uusia tuulia odotellen ja ainakin vielä muutama viikko ihan vain pelkkää jouten oloa! Aion ainakin nauttia mahdollisuudesta nukkua pitkään niin kauan kuin se on mahdollista. Sitä nimittäin tulen niinä aikaisina työaamuina vielä kaipaamaan!

Kuinka tulla näkyväksi?

Olen kyllästynyt siihen miten maailma aina vaatii meidän olevan niin näkyviä. Pitäisi saada itsensä näkyville työhaastattelussa, pääsykokeiden haastattelutilanteissa, uusien ihmisten ryhmissä.

Näkyvä, näkyvämpi, näkyvin.

Ne huomataan, jotka loistavat. Loistavat älyllään, nerokkailla sanoillaan, saavat äänensä kuuluviin. Vaan entä ne jotka loistavat omaa hiljaista valoaan, ne jotka tarvitsevat aikaa saadakseen sanotuksi nerokkaat ajatukset, entä ne jotka todellisuudessa kokoajan tarkkailevat muita ja sen takia ehkä näkevät niin paljon enemmän.

Miten tehdä itsensä näkyväksi, estää muita aina näkymästä enemmän?
Miksi tehdä itsensä näkyväksi, kun näkyvänä olo ei tuo esiin niitä omia parhaita puolia?

Hämmentynyt mieli

Taivaalla oleva kuu on väärinpäin.

Minä olen siirtynyt kommunikoimaan iPhonella.

Useinkaan en tiedä mitä viikonpäivää tai kellonaikaa eletään.

Ehkä olen kadottanut itseni näihin ajattomiin päiviin.

Vai olenko vasta aloittanut matkan kohti suurempaa ymmärrystä elämästä ja itsestäni.

Sekaisin elämästä

Viime päivinä maailma on todella hämmentänyt minua. 

Toissapäivänä olin äärettömän vihainen, mutta en tiennyt keneen olisi ollut oikeutettua kohdistaa vihani. 

Eilen olin muuten vain sekaisin ja aloin tuntea itseni mielenvikaiseksi. 

Tänään mietin syitä outoon olotilaani ja tajusin että olen ajautunut hieman erilleen uskosta elämään, joka ennen antoi turvallisuuden tunnetta. 

Täytyy muistaa, että aina on olemassa joku joka pitää huolen. Ei minulla ole hätää, menipä elämäni mihin suuntaan tahansa. Kaikella on tarkoituksensa ja minä selviän kyllä.

Hiljaa paikallaan, kiinni minussa, etten minä pelkää

Jos kokee aina äärimmäisen syvästi, onko silloin mikään vain kevyttä ja ohimenevää?
Ensi hetkestä asti minä sidon itseni kiinni ihmisiin, tapoihin, tavaroihin. Niin pysyvästi sidon, että mielessä siintää ikuisuus. Ollenkaan ensin ajattelematta tahdonko, tai että mitä tarkoittaa aina.

Missä on keveys, eri vaihtoehtojen mahdollisuudet, ajatus siitä että ehkä kaikki ei aina heti ole sitä mitä sen toivoisi olevan.
Jos keventäisi vähän, keskittyisi myös ei niin merkityksellisiin ajatuksiin, tuntisi hieman pinnallisemmin.

Tunnen usein syvästi, ja se on kai yksi vahvuuksistani. Yksi niistä asioista, joka tekee minusta juuri minut. Vahvuus, ei heikkous joka täytyisi itsestään parantaa.

Elämän tärkeitä asioita

Hän,

perhe,

ystävät.

Että osaisi aina nähdä ne hyvät puolet,

että positiivisuus ja usko elämään säilyisi.

Olisi aina edes sen verran rahaa, että voi mennä leffaan tai kahville tai ostaa jotain uutta jos siltä tuntuu.

Tunne siitä, että on osa jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Kirjoittaminen,

kirjat ja niiden tuoksu,

syvästi tunteminen.

 

Voinko tulla valmiiksi näin?

Now I know how the time flies

Heti vuoden alkuun pakkanen on tehnyt askelista narskuvat, ja toppahousuista on tullut luottovaate myös kaupunkielämässä.
Yleensä olen enemmän täynnä energiaa, kun vuosi vaihtuu ja valo lisääntyy. Niin tänäkin vuonna, suunnitelmissa on työkokeilupaikka ja ehkä joku uusi harrastus.

Toivoin joulupukilta lahjaksi rannekelloa, ja sellaisen myös sain. Nyt se on vihdoin sopiva ohuttakin ohuempaan ranteeseeni ja voin todenteolla aloittaa materiaan rakastumisen. Toivon, että uusi kelloni vähentää turhaa puhelimen vilkuilua koska kellonaika on niin paljon helpomminkin tarkistettavissa.
Puhelin saa toivottavasti tästä eteenpäin jäädä taskuun, koska ranteessani on nyt jotain niin paljon näyttävämpää!

Hei kohtalo, mul oma tahto on

Liian usein minulta puuttuu mielipide. Odotan, että muut kertovat oman kantansa ja sitten mukaudun. Harvoin olen se, joka sanoo tarvitsevansa omaa aikaa tai haluavansa mieluummin mennä kotiin. On luvattoman helppoa unohtaa itsensä ja omat tarpeensa, ja sen sijaan mukautua muiden tarpeisiin.

En ole tottunut olemaan mitään mieltä, olen tottunut siihen että joku kertoo miten asiat tehdään. Miten minä osaisin enemmän luoda omia mielipiteitä, että useammin minullakin olisi jotain sanottavaa asioiden kulkuun?

Miten voinkin olla niin täysin vietävissä, niin täysin vailla omaa tahtoa?
Voisikohan sen oman tahdon jotenkin löytää jostakin ja käyttää sitä edukseen?
Mielelläni tapaisin sen vielä joskus ja tekisin lähempää tuttavuutta.

2016

Olen käynyt siellä missä tervehditään ilman veetä,

"teretere" siellä huikkaillaan.

Olen rakastunut kauneuteen,

vanhojen talojen ja näyttävien jouluvalojen.

 

Olen suudellut tervetulleeksi vuoden 2016.