Vapaus elää juuri niin kuin itse haluaa

Miksi ihannoimme pitkiä parisuhteita, kokonaisen elämän kestäneitä liittoja?
Rakastumisen tunne ja alkuhuuma kestää kuitenkin yleensä vain sen 6-18 kuukautta. Sen jälkeen yhdessäolo onkin sitten enemmän kiinni juuri siitä, että yhteiskunta antaa ymmärtää pitkien suhteiden olevan ainoa oikea vaihtoehto. Alkuhuuman hälvettyä on kyse tahdosta pysyä yhdessä, tai siitä että eroaminen tuottaisi pettymyksen lähipiirille.

Entä jos ei ole halua tahtoa, jos haluaa elää alkuhuuman yhä uudelleen ja uudelleen? Onko se yhtään sen huonompi tapa elää, onko kenelläkään varaa tuomita lyhyissä suhteissa eläviä ihmisiä? Nykyään eroaminen tuntuu olevan yleisempää kuin yhdessä pysyminen, ja ehkä se on tähän nykymaailman hektiseen menoon paremmin sopiva käytäntö. Yhtä usein vaihdamme älypuhelimet ja tabletitkin uudempiin versioihin, miksi ei myös sitä kumppania sitten kun homma ei enää toimi.

Itse olen parisuhdeihminen, minä oikeasti haluan tahtoa. Se ei silti tarkoita, että kaikki haluaisivat. Tai että kaikkien pitäisi niin tehdä. Naimisiinmenon voisi totta kai jättää väliin, jos aikoo kuitenkin erota. Vaikka eihän sitäkään kaikki välttämättä suunnittele, elämä kun ei aina mene niin kuin sen toivoisi menevän.

Hyväksytään toisemme, ja nekin omista eriävät mielipiteet, jokaisella on oikeus elää elämäänsä juuri omalla tavallaan. Jos jotain voisi tässä maailmassa olla vähemmän niin normeja, jotka määrittävät liikaa ihmisten odotuksia oman ja muiden elämän suhteen. Kun unohdetaan normit, on mahdollista nähdä erilaisia tarinoita ja elämäntapoja kaiken sen oletetun takaa.

Tasapainoilua oman elämän ja yhteisen elämän välillä

Pari [suhteellista] blogin Nora kirjoitti mahtavasti aiheesta, joka on aiheuttanut itsellenikin paljon päänvaivaa. Nimittäin ns. oman elämän uhraaminen sen kumppanin takia. Itse sorrun tähän liiankin helposti.

En suunnittele iltamenoja, jos tiedän että toinen on tulossa töistä johonkin tiettyyn aikaan. Hyvin usein, ellen jopa aina, suunnittelen omat menoni niin etteivät ne vain vahingossakaan syö yhteistä aikaamme ollenkaan. On ok mennä vaikka kaverille kahville, jos kumppanillakin on jotain omaa menoa tai mennä käymään porukoilla jos se toinenkin osapuoli on päättänyt mennä omaan kotiinsa käymään.

Nykyään vierastan ajatusta illanistujaisista tai bileistä, joihin on kutsuttu vain minut. Eihän sitä toista nyt vain voi jättää hetkeksikään yksin! Ihan älytöntä tiedän. Ja silti kuitenkin niin normaalia. Sitten kun se toinen osapuoli ilmoittaakin menevänsä kaverinsa kanssa ulos ja minä löydän itseni kököttämästä yksinään sieltä kotisohvalta, olen varma että hän välttelee minua koska olen niin ikävää ja tylsää seuraa.

Miksi minä en osaa olla uhrautumatta, mikä siinä voisi olla niin kamalaa että joskus sanoisin "hei minä haluan nyt mennä käymään kotona/kaverilla/kaupungilla, joten nähdään myöhemmin? Tiedän, että se olisi kumppanilleni enemmän kuin ok. Ja että oikeastaan hän toivoisi minun suunnittelevan enemmän asioita ja kertovan toiveitani meidän menojen suhteen. Olen jo luonteeltani sellainen, että annan helposti sen toisen päättää puolestani. Ilmeisesti en kuitenkaan helpotuksekseni ole ainut, joka kärsii kyseisestä ongelmasta.

Silti me vietetään kuitenkin aika paljon aikaa erillään verrattuna joihinkin muihin pareihin ja tehdään ihan niitä omiakin juttuja. Ehkä minä vielä opin ettei minun aina tarvitse olla saatavilla. Vaikka onhan se aina mukavaa kun saa käpertyä toisen turvalliseen kainaloon, ja totuuden nimissä aika monet menot vaihtaisin siinä oloon mennen tullen siitäkin huolimatta että se saattaa ulkopuolisesta kuulostaa silkalta oman elämänsä uhraamiselta.

Tasapaino oman elämän ja yhteisen elämän välillä lienee kuitenkin se avainsana, jolla kaiken saa toimimaan. Täytyy muistaa puhua omista toiveista ja kuunnella niitä kumppanin toiveita. Ja joskus on oikeasti ihan okei laittaa kumppani kaiken muun edelle, kunhan ei unohda ihan täysin elää välillä sitäkin omaa elämää.

Onko mua ees olemassakaan?

Nämä eivät ole sanoja ikävästä,

oikeasta elämästä,

tai sinusta.

 

Nämä sanat ovat syntyneet mielikuvista,

sairaista unista,

toteutumattomista unelmista.

 

Nämä sanat,

olen keskeneräinen.

 

 

Ne tekee diagnoosin, että sua ahdistaa

Tiedän olevani herkkä ihminen.
En tiedä olenko lapsena saanut tarpeeksi ymmärrystä herkkyydelleni, vaikka toki muistankin että usein etsin turvallisen sylin liian hurjien leikkien sijaan. Eikä minua kai koskaan erityisemmin patistettu leikkimään, mutta toisista se oli tylsää etten halunnut osallistua niihin heidän mielestä hauskimpiin leikkeihin.

Muistan pienenä kuinka pahinta juhlissa oli erikseen aseteltu lastenpöytä, en saanutkaan mennä äidin viereen istumaan. Enkä edelleenkään nauti esim häihin tehdyistä istumajärjestyksistä. Joku muu päättää mihin minun täytyy istua, vaikka todellisuudessa haluaisin istua sen tutuimman ihmisen vieressä ja näin ollen huomaamattomasti piiloutua sen toisen läheisyyteen.

Nykyään tälle kaikelle on annettu nimi: Erityisherkkyys- HSP. Koska niin nykyään tehdään, kaikelle mahdolliselle annetaan nimi. Meillä on nimi jokaiselle eri seksuaaliselle suuntautumiselle, ihmisille jotka tuntevat olevansa eri sukupuolta kuin mihin ovat syntyneet. Nykyään meillä on nimi kaikelle sellaiselle, jota ennen ei ehkä edes kyetty nimeämään.

Toki asioiden nimeäminen helpottaa niiden ymmärtämistä. Niin asianosaisten kuin ulkopuolistenkin on helpompi ymmärtää, kun voi nimetä kaiken sen miten käyttäytyy tai miten tuntee. En silti oikein tiedä haluaisinko diagnosoida luonnettani tai itseäni sen enempää.

Erityisherkkyydessä on toki paljon sellaista mikä aivan varmasti pätee minuun. En silti ole vakuuttunut, että haluaisin mahdollisimman paljon tietoa aiheesta tai lukea niitä monia kirjoja. Jos nyt lukisin kirjan aiheesta erityisherkkyys, en haluaisi vain niellä kaikkea mitä siitä sanotaan ja sillä tavoin tehdä hyväksyttäväksi tapojani joista en pidä. Jos kirjan mukaan erityisherkille on ok, että isot tapahtumat ovat hankalia ja ihmispaljous ahdistavaa, saattaisin vain lakata käymästä sellaisissa. "Ei minun tarvitse, koska olen erityisherkkä ihminen ja sellainen vain turhaan stressaa minua".

Tiedostan olevani herkkä, ehkä jopa erityisherkkä, mutta en todellakaan halua antaa sen hallita elämääni. Uskon, että pystyn karistamaan sitä hieman itsestäni näkemällä maailmaa ja kokemalla asioita, jotka tuntuvat ajatuksena epämukavilta mutta ovatkin todellisuudessa ihan älyttömän hienoja. Viimeisien kuukausien aikana olen kokenut ihan tajuttomasti hienoja juttuja, ja siksi uskon että herkästä luonteestani huolimatta voin saada tältä elämältä paljon hyvää.

Välähdys kaiken olemisesta

Leikkasin sormeeni leipäveitsellä,

sattuuhan sitä,

kai nyt muillekin kuin vain minulle.

 

Humalluin ravintolavaunussa,

ei voi tietää keinuuko juna vai keinuuko itse,

kai nyt kaikki muutkin joskus vähän keinuvat.

 

Päätin haluta yliopistoon,

sitten päätin olla haluamatta sinne,

kai nyt kaikki muutkin joskus muuttavat mieltään kuin tuuliviirit.

 

Ja kovasti minä matkaan tulevaan,

vaikka en yhtään tiedä mitä siellä oikein odottaa.

Ja mä mietin, että mitähän v*ttua

Silmäni poimivat facebookin uutisvirrasta lauseen, joka käynnisti mielessäni hyvin vahvan vastareaktion. 5 vinkkiä sen oikean työpaikan löytämiseen "Ainakin näitä asioita kannattaa miettiä ennen uuteen työhön siirtymistä! "Onko uusi työpaikka "se oikea"?", näin kuului Duunitorin Facebook sivuston päivitys.

Itse olen viime aikoina pohtinut hurjasti tätä työpaikka juttua, ja sitä että mitä siltä työltään sitten oikeasti haluaa. Jos alkaisin pohtia onko tämä työpaikka jotakin toista "oikeampi", en varmaan koskaan voisi työskennellä missään.

Ihan sama parisuhteissa. Kaiken on oltava niin kovin oikeaa, ja kun odottelet juuri sitä oikeaa tyyppiä missaat monta ihan tosi huippua, ehkä jopa sinulle parasta vaihtoehtoa. Jokaisessa kumppanissa, niin kuin myös työpaikassa, on ne huonot puolet. Ei ole olemassa työpaikkaa, jossa et joutuisi joskus tekemään ei niin innostavia juttuja. Tai kumppania, josta et löytäisi jotain ärsyttävää piirrettä. Siksi en ymmärrä, miksi termi "se oikea" on sotkettu jo työnhakuunkin, kun seuranhausta se on varmasti tehnyt monelle jo huomattavasti hankalampaa.

Ei ole olemassa vain yhtä oikeaa työpaikkaa, tai yhtä oikeaa kumppania. On monia hyviä vaihtoehtoja, joista täytyy osata valita se itselle paras. Ei kannata jäädä odottelemaan merkkiä, joka kertoisi tämän olevan "se oikea". Kun vain muistaa kuunnella itseään, ja seurata positiivisia tuntemuksia, on ihan varmasti matkalla oikeaan suuntaan. Ei kannata pelätä valitsevansa väärin, koska ei ole vääriä suuntia, on vain erilaisia reittejä joita pitkin päästä perille.

Minäkin jatkan työelämässäni epävarmaa matkaa kohti sitä itselle parasta vaihtoehtoa, vaikka se ei välttämättä olisikaan juuri se yksi ja ainut oikea.

Kärsimätön mieli

Huomaan itsestäni, että odotan koko ajan jotakin. Ruokataukoa, töiden loppumista, rakkaan kotiin tulemista, ystävän näkemistä, viikonloppua. En elä tässä hetkessä, elän siellä jossakin. Ja ehkä se on joskus ihan ok, voiko sitä muka aina elää niin tässä ja nyt. Voisiko jokainen työpäiväni olla tietoista läsnäoloa, kuinka kauan jaksaisin jos toisinaan eivät ajatukseni olisi jo siellä työpäivän jälkeisessä ajassa?

Haluaisin kuitenkin pysäyttää itseni edes viikonlopun ajaksi. En halua, että ajatukseni ovat jo tulevan viikon töissä ja aikaisissa aamuissa. Haluan olla läsnä hetkessä, jotka vietän tärkeiden ihmisten kanssa.

Huomenna junaillaan Helsinkiin, vaihteeksi katselemaan veneitä messuille. Ja saan yllättää  ostamallani lahjalla hänet, joka on jaksanut töiden alkamisesta johtuvan väsymykseni ja kitinäni. Joskus täytyy kiittää, että toinen tietäisi kuinka paljon oikeasti arvostan.

Miltä tuntuu olla kesä yhdessä?

Ujoja katseita ja hymyjä,

liikaa itikoita Kuoringan uimarannalla.

Lukematon määrä jäätelöitä jokiasemalla ja Kontiolahden satamassa,

hionneet kämmenet, sormet toistensa lomassa.

Rakkautta junissa ja lentokoneessa,

kilometrejä auton kyydissä.

 

Kesä yhdessä oli ehdottomasti parasta mitä tiedän.

 

Tee kaikki ne virheet, ne jotka sua niin pelottaa

Olen oppinut soittamaan poikaystävälleni ilman että sydämeni hakkaa hullunlailla ja kädet tärisevät.

Olen leikannut hiukseni lyhemmiksi ja nyt ne kihartuvat entistä enemmän.

Olen ostanut junalipun sunnuntaille Helsingistä joensuuhun, ostin kun halvalla sain.

 

Olen oppinut mihin mikäkin astia ja kapusta kuuluu,

mistä löytyy kurkkua ja jäävuorisalaattia,

miten säilykepurkki aukaistaan.

 

Viime päivät ovat olleet oppimista ja sopeutumista,

ehkä tulevat päivät voisivat vain olla.

 

"Ei minusta tule ikinä mitään"

Ajatus, jota ei saisi ikinä missään tilanteessa edes ajatella, on muuttanut mieleeni asumaan. Siellä se myrkyttää jokaisen ajatukseni ja pienimmänkin suunnitelmani tulevaisuuden suhteen.

Odotin kai, että kahvilassa työskentely poistaisi sen kaiken sumun tulevaisuuteni edestä. Että kerrankin näkisin ihan oikeasti selvästi mihin olen matkalla. Olin väärässä. Ensimmäisenä päivänä päätin, että minun on päästävä yliopistoon. Muutaman päivän päästä sain kuulla, että kulttuurintutkimusta on turha haikailla opiskelevansa: se kun ei työllistä kuitenkaan.

Jos minä olisin täysin varma asiastani, että minä ehdottoman varmasti haluan opiskella juuri kulttuurintutkimusta ja löytää sitä kautta työpaikkani, en epäröisi. Mutta kun minulla ei ole hajuakaan siitä mihin olen matkalla. Keksin eri vaihtoehtoja, erilaisia reittejä. Mikään niistä ei silti kuulosta niin oikealta, että seisoisin sata prosenttisesti suunnitelmani takana. Huomautukset alan epävarmuudesta tai kysymykset minun varmuudestani saavat epäröimään.

Minä en vieläkään tiedä, enkä tiedä tulenko koskaan tietämäänkään. Ehkä minä vain seilaan läpi tämän elämän. Päädyn milloin minnekin, ehkä lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Mutta siitä ajatuksesta, ettei minusta koskaan muka tulisi mitään, siitä minun on ihan ensimmäiseksi päästävä eroon. Se saa mieleni toisinaan niin mustaksi, että pelkään masentuvani sen painon alla.

Siksi sanon itselleni: "minusta voi tulla ihan mitä vain, koko maailma on avoinna minulle. Ei tarvitse mahtua minkäänlaiseen muottiin, riittää kun on itse onnellinen".

#kahvilantäti

Ehkä näin kahden kokonaisen työpäivän jälkeen voisin vähän valottaa työn herättämiä tuntemuksia.
Ensimmäisen työpäivän puolessa välissä olin tullut siihen tulokseen, että minun täytyy tosiaan lukea aivan h*lvetisti (anteeksi ruma sana) yliopiston pääsykokeisiin jotta pääsen sisään. Ruokatauolle päästessä jalkoja särki niin paljon etten muista milloin viimeksi. Epäilin myös, että kun istun en enää pääse ylös tai löydä sisältäni minkäänlaista energiaa viimeisiin tunteihin. Selvisin kuitenkin, vaikka illalla olo olikin kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Toista työpäivää en voi väittää odottaneeni innolla, mutta toki se oli odottamaani mukavampi. Tämän takia haluaisin osata sulkea työt työpaikalle ja unohtaa kaiken saman tien kun kävelen ulos työpaikan ovesta. Ihan turhaan pyörittelen mielessäni mennyttä päivää ja seuraavaa päivää, kun kumpaankaan en voi siinä hetkessä vaikuttaa.

Kun ennen kirjastossa käynti saattoi olla ainut ohjelma kokonaisessa päivässäni, en tänään millään jaksanut mahduttaa siellä käyntiä mihinkään väliin vaikka varaamani kirjan viimeinen noutopäivä oli tänään.
Päätös yliopistoon pääsemistä syntyi melko nopeasti töiden alkamisen jälkeen, enkä tiedä kannattaako sitä ottaa liian tosissaan. Voihan olla, että näiden kuukausien aikana mieleni hyvinkin muuttuu. Kunhan vain selviän tästä alun raskaudesta.
Eilen illalla päivän lääkitystä kohdalleen laittaessani totesin puoliääneen pilleriliuskalle "kolme tällaista ja sitten työkokeiluni onkin jo tehty".

Niinpä, aika on niin kovin suhteellinen käsite.

Tuu tänne, tai kevät ei koskaan enää tuu

Olen vajonnut sinuun,

silmiesi lempeyteen,

tuoksusi tuttuuteen.

 

Sinuun olen vajonnut,

ilman minkäänlaista varoitusta,

ilman turhia epäilyksiä.

 

 

Se tekee sinusta ihanan,

ja minusta hieman vallattoman.

Ihmisten yksinäisyys

Mielestäni en voi mitenkään väittää itseäni yksinäiseksi, minulla on niin paljon ihania ihmisiä elämässäni. Silti tunsin eilen pistoksen tuolla jossakin, kun istuin yksin lounastamassa. Toki seurassani oli annos maailman parasta kanawokkia, jonka kanssa olisin ollut valmis menemään naimisiin vaikka saman tien. Mutta silti, viereisissä pöydissä ei ollut yksinäisiä ihmisiä. Oli vain ihmisiä kavereineen, puolisoineen tai lapsineen.

Toisinaan on hyvä viettää aikaa myös yksinään, se on ihan totta. Siinä oppii kuuntelemaan itseään, eikä yksinoloa pitäisi pelätä. Olen nyt kuitenkin monta kuukautta viettänyt päiväni periaatteessa yksin. Totta kai on päiviä kun olen ollut kaupungilla ja nähnyt ystäviäni, sekä iltoja tai viikonloppuja kun olen ollut poikaystäväni seurassa. Mutta jotain minulta puuttuu, nimittäin ryhmä johon voisin tuntea kuuluvani. Kun ei ole koulussa, eikä töissä, niin mikä on se ryhmä jonka osa voit tuntea olevasi?

Tässä asiassa työttömät jäävät kovin yksin. Toki työttömille on olemassa työnhakuklubeja, nuorisoverstaita sun muuta, joissa voisi tavata toisia työttömiä. Miksi silti tuntuu niin turhalta ystävystyä ihmisten kanssa, joiden seurassa viettää vain muutaman päivän viikossa noin kuukauden ajan? Kokemukseni työnhakuklubista oli juuri tämä, ei juurikaan innostanut tutustua kyseisiin ihmisiin koska se yhdistävä tekijä ei kestänyt kovinkaan kauaa.

Kun nyt huomenna aloitan työkokeiluni, en tiedä tuleeko se muuttamaan mitään. Tulenko työpaikaltani löytämään sellaisia ihmisiä, joiden ryhmään on helppo tuntea kuuluvansa. Ehkä en sieltäkään tule löytämään kaipaamaani ryhmään kuuluvuutta, mutta ainakin saan päiviini muutakin ohjelmaa kuin hengailun ja kaverien näkemisen. Toivon, että jo se auttaa vähän poistamaan toisinaan heräilevää yksinäisyyden tunnettani.

Viikonlopun hetkiä

Lauantaina vierailin elämäni ensimmäistä kertaa MP-messuilla, ja näin myös jotakin hyvin hyvin harvinaista. Nimittäin jonon miestenvessaan. Siinä on muuten kyse sellaisesta harvinaisuudesta, että kuvan ottaminen olisi ollut paikallaan.

Helsinki oli oikein mukava, kuten myös koko reissu. On ollut niin hyvä ja helppo olla. Käytiin syömässä hyvin, ja illan lopuksi vielä elokuvissa. Perjantaina puhelimen totaalinen pimeneminen aiheutti pientä jännitystä matkaan juna-asemalta hotellille, mutta siitä huolimatta löysin perille ihan omin neuvoin.

Elämä on kohdellut ihmeellisen hyvin, ja toivottavasti tekee niin myös jatkossa.

Kun me ei olla enää läsnä

Viime kuukausina minulla on ollut runsaasti aikaa. Olen viettänyt siitä suuren osan kaupungilla ja nähnyt monia asioita. Usein huomio on kiinnittynyt siihen kuinka me ihmiset katoamme toisiltamme. Älypuhelimiin, päivän lehtiin, kuulokkeisiin.

Nuori nainen työnsi kauppakeskuksessa lastenvaunuja, vaunujen kyytiläinen mahtoi olla vielä kovin pieni. Silti sydäntä vihlaisi äidin korvissa olevat kuulokkeet. Hän oli sulkenut vauvansa ulkopuolelle omasta maailmastaan. Okei, ehkä vauva nukkui ja ei se varmasti vielä puhettakaan niin sanotusti olisi ymmärtänyt, mutta silti. Myönnän, että olen myös katsonut hieman vinoon niitä, jotka juttelevat niin pienelle ihmiselle ettei se vielä edes osaa vastata. Mieluummin silti niin, kuin että ei ollenkaan huomioi lastaan.

Pikaruokaravintolan viereisessä pöydässä äiti oli syventynyt älypuhelimensa ihmeelliseen maailmaan ja häntä vastapäätä napotti kaksi lasta. Lapset söivät vielä aterioitaan ja heidän äitinsä oli siinä ihan lähellä mutta silti niin kaukana. Toki kun viettää paljon aikaa lastensa kanssa joka päivä ei ehkä yksi hetki älypuhelimen kanssa tunnu kovin suurelta. Mutta millaisen esimerkin antaa lapsille se, että älypuhelin kaivetaan esille kesken yhteisen ruokailuhetken? Lapset ottavat mallia ja vanhemmat ovat se suurin esimerkki. Entäs sitten kun jokaisessa hetkessä ei olekaan oikein kaivaa sitä älypuhelinta esille?

Tarkoitukseni ei ole tuomita ketään, varsinkaan esimerkkeinä mainitsemiani henkilöitä. Ulkopuolisena en näe kokonaisuutta, vaan vain lyhyitä hetkiä. Asioilla on aina monta puolta. Haluaisin vain herätellä meitä ihmisiä muistamaan millaista on oikeasti olla läsnä. Että muistaisimme useammin jakaa itsestämme palan muidenkin kanssa emmekä vain sulkeutuisi sinne omaan maailmaamme.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

...kun aamulla lähetin söpöilytekstiviestin poikaystävälle ja sillä ihan samaisella minuutilla hän muisti minua faceviestillä. Kyllä meni siinä hyvä tekstiviesti hukkaan ja tuntui hölmöltä kun niitä viestejä sitten oli joka tuutissa vastailtavana. En minä tällaista telepaattista yhteyttä pyytänyt, ihan pelkkää poikaystävää vain.

...kun sain vihdoin uuden kaipaamani tietokoneen. Kyllä jäi vanha ihan mukiinmenevä kone nyt toimettomaksi. Hyvin sillä vielä pystyi kommunikoimaan, vaikka eihän se enää pitkään aikaa edes pysynyt päällä ilman virtajohtoa. Kyllä on turhaa tämmöinen, kun uudessa koneessa akun kesto on 7h ja blogia voi kirjoittaa vaikka junassa. Kuka sitä konetta nyt niin kauan käyttää yhtäjaksoisesti kuitenkaan?

Kyllä minä siitäkin kovin mieleni pahoitin, kun aamulla hissistä astui iloinen nuori nainen joka moikkasi reippaasti sen yleisen mumistun tervehdyksen sijaan. Kyllä ei saa enää missään olla rauhassa.

Voisinkohan minä taas vaihteeksi lopettaa tämän älyttömän mieleni pahoittamisen, kyllä minä niin mieleni pahoitin kun taas mieleni pahoitin. Toisinaan olen ihan uskomaton.

Helsinki kutsuu

Huomenna suuntaan aamusta junalla Helsinkiin, mistä tulikin mieleen että pitäisi ehkä pakata jotakin. Sen sijaan vain seurustelen uuden tietokoneeni kanssa, joka kotiutui tänään (!!).
Lauantaina meillä olisi tarkoitus vierailla moottoripyörämessuilla, ja voitte kenties arvata että se kuuluu enemmän sen toisen puoliskon mielenkiinnonkohteisiin. Mutta kukapa sanoisi ei hotelliyölle, vaihtelulle arkeen ja hyvälle ravintola ruualle? Ainakin toiveissa olisi löytää hyvä ravintola Helsingin sykkeestä, vaihtoehtoja vain on niin kovin paljon että pieni pää menee helposti aivan pyörälle.

Minulla on vielä muutama päivä aikaa nauttia vapaudesta ja päivien ajattomuudesta. Ja ehkä tuleva viikonloppu tekee nauttimisesta helpompaa. Nyt siis kynsienlakkausta, pakkausta ja puhelu sinne jonnekin.

Palaan heti, kunhan toivun siitä kuuluisasta suurkaupungin sykkeestä.

Vain ne jotka rakastavat ovat täysin järjissään

Näin viime yönä unta, paistoin lettuja ja taikina oli ihan sinistä.

Ne letut eivät tainneet koskaan valmistua.

 

Haluaisin kirjoittaa kaikki sisälläni olevat tunteet.

Kirjoittaa ne polveileviksi runoiksi, loppuaan kohti kasvaviksi lauluiksi, itseään suuremmiksi tunnekuohuiksi.

 

Aloitan ensi viikolla työkokeilun kahvilassa,

olen taas aloittanut kulttuurintutkimuksen pääsykoekirjojen lukemisen.

Olen oppinut, että Tuhkimon kadonnut kenkä on vaginan symboli.

Lukeminen avartaa, niin ne sanovat, vai oliko siinä sittenkin kyse matkailusta.

 

Tämä päivä on ollut kovin kummallinen,

tämä koko maailma on niin kovin kummallinen.

 

Ja minun tekee mieli lettuja.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se on pelkkä tauko ennen loppusoiton pitkää, kiivasta syleilyä

Olen elänyt viikonlopun kuplassa, jossa meillä oli toisillemme rajattomasti aikaa. Uponnut katseeseen joka saa uskomaan ihanuuteeni, koskettanut hellästi toista siinä vierellä.
Ja nyt perjantaihin asti minulla on vain oma kuvajaiseni pimeässä ikkunassa.
Eksynyt katse, joka kysyy "mihin olet menossa, mitä oikein olet tekemässä".

Kuitenkin jo nyt, minä olen enemmän kuin mitä ennen olin.
Ehkä se ikkunan kuvajainenkin vielä jonain päivänä ihan aidosti uskoo itseensä.