perjantai 29. huhtikuuta 2016

Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää

Niinhän siinä kävi, että en taaskaan uskaltanut kertoa miten paljon oikeasti pelkäsin.

Puhelimesta kuului enää pelkkä tuuttuut, kun linja oli jo katkaistu. Ja silloin minä kuiskasin kyyneleisin silmin sen mikä olisi pitänyt sanoa jo ennemmin: pelottaa, pelottaa ihan kamalasti.

Makasin lääkärin tutkimuspöydällä kyyneleet valuen ja harjoittelijatyttö piti kädestäni kiinni. Hävetti. Pelotti niin että olisin voinut hajota palasiksi, ja silti hävetti että pitikin nyt sitten ruveta vielä vetistelemään.

Se, että pelkää jotakin melko pientä ja mitätöntä asiaa, ei missään nimessä tarkoita etteikö saisi pelätä. Olen jo pienenä oppinut ettei pelkoa saa näyttää, ainakaan jos pelkää jotakin aivan turhaa. Kuten koiranpentua tai korkeita paikkoja.

Minulla ei ole lupa pelätä mitään, mikä ei myös kaikkien muiden mielestä ole pelottavaa. Mitäs nyt yhdestä puudutuspiikistä silmäluomeen ja siitä että joku sorkkii silmäluomea. Mitäs pelättävää siinä sellaisessa nyt sitten voisi olla?

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Minä näen sut

Paras ystävä on ihminen, jolle voit laittaa viestin kesken päivän ihan vain kertoaksesi millaisen unen näit viime yönä. Tai vaikka keskellä yötä, jos uni ei tule.
Paras ystävä on ihminen joka tietää elämäsi vastoinkäymiset ja onnistumiset, ihminen jonka kanssa voi muistella vanhojentanssijatkoja ja abiristeilyä.
 
Paras ystävä on sellainen, joka lähtee kanssasi seikkailemaan ja tulee olohuoneen lattialle patjamajoitukseen ettei sinun tarvitse olla kotona aivan yksin. Sellainen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä tykkääköhän se tästä ruoasta tai tekemisestä.
 
Paras ystävä on sellainen, joka googlettaa silloin kun ei itse uskalla.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Askel tuntemattomaan

Tämän viikon torstai tuo eteeni tilanteen, jollaisia kammoan yli kaiken. Uusi tilanne, jonka kulusta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Tiedän vain mihin kellon aikaan minun on oltava paikan päällä. Koska olen aivan erityisen lahjakas stressaamaan, tämä viikko ei tule olemaan mitenkään erityisen mukava.

Olen kuitenkin miettinyt erilaisia tapoja selviytyä, tällä hetkellä niitä on kaksi.

Tapa 1: Aloitan jokaisen aamun katsomalla peiliin ja sanomalla itselleni "tästä päivästä tulee ihan hyvä, sinulla ei ole mitään hätää, kaikki menee hyvin". Ehkä saan itseni torstaihin mennessä jopa uskomaan näihin sanoihin.

Tapa 2: Tämä on sitten se ei niin positiivinen ja luottavainen näkemys asiasta. Eilen illalla kun uni ei millään tullut silmään ja ajatukset pyörivät torstaissa, mietin että mitäpä jos vain valvoisin yöt ja torstaina olisin niin kuolemanväsyneessä kunnossa etten jaksaisi enää edes tajuta mihin olen menossa tai mitä tapahtuu. Ei ehkä niin kovin fiksua, mutta voisihan se silti toimia.

Ehkä parasta olisi vain keskittää ajatuksensa mukaviin juttuihin, ennen ja jälkeen sen pelottavan tuntemattoman. Se kun ei siitä mihinkään katoa, tai ajattelemalla miksikään muutu. Ja ihan muutaman päivän päästä olen jo paljon viisaampi, eikä minun tarvitse enää stressata.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Voisinko minäkin luoda toista todellisuutta?

Käytiin tänään katsomassa 12 kosketusta-musiikkinäytelmä ja muistin taas mikä on se asia, joka saa oikeasti tuntemaan. Elävä musiikki ja ihmiset jotka näyttelemällä kertovat tarinaa ja haluavat herättää tunteita.
Kun katselee sellaista ryhmää, joka on harjoituksissa nivoutunut yhteen ja esityksien alkaessa ihmisten välinen kemia on käsin kosketeltavaa, on vaikeaa olla liikuttumatta. Katse niiden ihmisten silmissä on jotain, jota en osaa edes sanoin kuvailla. Heillä on lahja, jota he eivät epäile käyttää. He kertovat ihmisille tarinaa, luovat silmien eteen toista todellisuutta. Ja esityksen loppuessa he ovat pelkkää iloa ja energiaa.

Uskaltaisinko minäkin joskus olla osa jotakin tuollaista,
voisinko minäkin tuntea niin suuresti olevani osa jotakin?
Minussa herää varovaisia ajatuksia, ja sitäkin varovaisempia haaveita.
Ehkä minäkin joskus.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Helpompaa, mutta ei ehkä niin täyttä

Viime päivät ovat olleet kasvukipuilua,
henkistä kasvua,
itseensä tutustumista.
 
Olen miettinyt erilaisuutta,
vääränlaisuutta suhteessa toiseen,
milloin täytyy lopettaa vaatimasta parempaa.
 
 
Miten paljon on liian paljon,
mikä tarpeeksi,
milloin on aika sanoa se ääneen?

torstai 21. huhtikuuta 2016

10 faktaa minusta

1. Lempivärini on ehdottomasti, edelleen näiden kaikkien vuosien jälkeen, keltainen. Ehkä se kuvaa positiivista luonnetta ja iloista elämänasennetta.

2. Tämän hetkinen parisuhde (reilu 10kk) on lyhyen elämäni pitkäaikaisin suhde, romanttisessa mielessä siis. Parhaan ystävän kanssa ollaan taivallettu yhteistä matkaa jo 13 vuotta ja edelleen ollaan yhteyksissä lähes päivittäin.

3. En ole kovinkaan kunnianhimoinen tai työorientoitunut ihminen. Mieluiten vain työskentelisin silloin tällöin, että pystyisin elättämään itseni ja sitten vain nauttisin vapaudesta ja lomailusta.

4. En edes muista milloin viimeksi olisin lyhentänyt sormien kynnet kynsisaksilla. Pureskelu ja repiminen vain tuottaa niin paljon enemmän mielihyvää, että en tiedä miksi haluaisin käyttää saksia.

5. Tykkään valokuvata. En tosin tiennyt sitä ennen kuin aloitin opiskelemaan audiovisuaalista viestintää. Ammattia en kuitenkaan kyseisestä mukavasta harrastuksesta halua, vaikka valmistuinkin media-assistentiksi viime lokakuussa.

6. Tykkään leipoa, varsinkin kun on mies joka yllättää iloisesti. Tosin tälläkin hetkellä mietin mitä teen noille maanantaina leivotuille lopuille pullille. Se kyseinen mies kun karkasi maailmalle ja yksin ei millään ehdi syödä niin kovin paljoa.

7. Tunsin toissapäivänä kovin suurta onnea, kun sain pyörän vihdoin kaupunkiin. Liikkuminen on nopeampaa ja helpompaa. Nyt kun vielä keksisi keinon suojautua  sateelta, jotta sadepäivät eivät veisi pyörästä ihan kaikkea onnea pois.

8. Parasta nykyisessä parisuhteessa on samanlainen huumorintaju. Jos itse nauran jollekin jutulle tai elokuvalle, voin olla lähes varma että toinenkin osapuoli nauraa. Tämä on myös testattu elokuvilla. Se toinen osapuoli myös nauraa hauskoille kotivideoille vedet silmissä, en tiedä voisinko rakastaa enää tämän enempää.
(Kyseenalaistan ylläolevan kohdan, koska näiden piti olla faktoja minusta. Mitä ne nämä tällaiset parisuhdefaktat täällä seassa ovat?!?)

9. Hiukseni ovat nykyään aina kiinni, eikä kynsissäni ole kynsilakkaa. Koska nykyinen työni kahvilassa estää vapauden näissä asioissa. En voi myöskään käyttää rannekelloa tai sormuksia. Enkä isoja korviksia.

10. Koko nimeni on Elina Outi Anneli. Oikeastaan en ole koskaan tiennyt miten vastata kysymykseen "mikä on siun toinen nimi?". Jos kerron sen olevan Outi koko homma kuulostaa tosi oudolta, mutta voinko muka todeta yhteen putkeen että Outi Anneli. Niinpä, miettikää miten vaikeaa voisi olla elämä minuna.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

N I S K Y

Jos sanoilla voisi muuttaa maailmaa,
minä kirjoittaisin maailman kauniimmaksi paikaksi elää.
Paikaksi, jossa kukaan ei olisi yksin,
jossa ei olisi pelkoa tai tuskaa.
 
Olen miettinyt sanaa yksin,
pyöritellyt sitä mielessäni,
väännellyt ja käännellyt.
Mitä se tarkoittaa oikeasti, minulle?
 
Minun täytyy tehdä jotakin elämälleni,
ajatuksilleni,
sitä se ihan oikeasti tarkoittaa.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kuitenkin aina, on elämä laina

Olin jo melkein unohtanut millaista se on, kun toinen herää aamulla vierestä ja tulee illalla töistä takaisin kotiin. En tosin ehkä nytkään ehdi tottua siihen ennen kuin se toinen jo taas katoaa maailmalle. Onko se nyt sitten hyvä vai huono, mene ja tiedä.

Olen laittanut vihreän nopsani ajokuntoon, liimannut pöllötarroja sen runkoon. Pian saan sen kaupunkielämään ja voin kuulla hiekan ja asfaltin rahisevan sen renkaiden alla.
Olen vaihtanut takkini keväisempään versioon, kuvannut makrolla uuden elämän heräämistä.

Pidän silti enemmän tästä kun se toinen oikeasti sanoo huomenta ja hyvää yötä, eikä ole vain ääni puhelimen toisessa päässä tai aamun ensimmäinen ja illan viimeinen viesti. Mutta sellaiset hetket taitavat olla vain lainaa.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Asioita, jotka saavat elämään enemmän

Aamun ensimmäinen suukko,
hellästi ohjaava käsi ristiselässä,
tuttu iho sormien alla.
 
 
Lisääntynyt valonmäärä,
ulkona hiljalleen heräävä kevät,
auringonpuna talojen seinillä iltakahdeksalta.
 
 
Voisin silti hymyillä enemmänkin,
kun ottaa huomioon miten hyvin minulla on asiat.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Jos yhden päivän voisi olla, peloton kuin juovuksissa

Näin ikkunasta hämärtyvässä illassa juoksevan pupun, hetkeksi maailma pysähtyi.
Ei ollut yksinäisyyttä, ei pelkoa ja epätietoisuutta lähestyvästä lääkäri käynnistä.
 
Olen viikon ajan soittanut tai saanut puhelun joka ikinen ilta, kuullut tuttua ääntä ja kaivannut.
Voisivatko nämä päivät ja yöt jo loppua, voisiko yksin eloni olla enää muisto vain.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kun tosi-tv ei vastaa tosielämää

Jokainen tyttöjen/naistenlehtiä lukenut, itseään arvostava, hyvän itsetunnon omaava nainen tietää ettei mieheltä tarvitse kestää huonoa kohtelua. Mies, joka pyörittää montaa naista samaan aikaan ja pussailee milloin kenenkin kanssa ei ansaitse kenenkään todellisia ja aitoja tunteita. Tällaisille miehille on myöskin ihan oma nimensä "pleijeri".

Ja sitten tulevat tosi-tv-sarjat, jotka tekevät tästä kaikesta sallittua. Amerikan unelmavävy, Bachelor Suomi... Mies etsii itselleen sitä unelmien kumppania. Pussailee ehkä vähän kaikkien kanssa tietääkseen onko sitä kemiaa, vie treffeille ja puhuu mukavia. Muut tytöt miettivät mitähän siellä treffeillä on tehty, mutta oikeastaan ei ole syytä olla vihainen tai mustasukkainen, koska sehän kuuluu pelinhenkeen. Sehän on vain osa koko ohjelman ideaa, että vähän voi kokeilla olisiko se tämä vai tuo tyttö joka nyt sitten kiinnostaa enemmän.

Mielestäni nämä kaksi asiaa aiheuttavat valtavan ristiriidan. Miksi kukaan itseään arvostava nainen edes lähtee mukaan tällaiseen ohjelmaan? Miksi kukaan haluaa hakea mukaan ohjelmaan, josta tietää jo etukäteen miten epäreiluun tilanteeseen joutuu? Miehelle annetaan täysi oikeus olla pleijeri, ja mitä enemmän draamaa saadaan aikaan sen parempi. Koska kukapa nyt jaksaisi katsoa tasaisen tappavaa tosi-tv:tä.

Jos tämä on jonkun mielestä hyvää viihdettä, niin fine. Kunhan kukaan ei vain anna kohdella itseään tällä tavoin oikeassa elämässä, eikä tästä tosi-tv formaatista tule tosielämää. Toivottavasti jokaisella voisi jatkossakin kaikesta huolimatta olla terve mielikuva siitä millaista kohtelua toisilta ihmisiltä tarvitsee sietää.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Väritä mut

En tiedä saisiko olla niin, mutta ilman sinua maailma on harmaa.
Sinä värität maailmani kauneimmilla väreillä, sinä teet eloni kevyeksi.

Sinä saat maailmaani iloa, hymyä, rakkautta.
Saat minut elämään enemmän.











Ilman sinua olen harmaata,
olen lyijyä.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Next level

Olen jo useamman vuoden kuumeillut. Jostakin sieltä syksystä 2013 lähtien, kun pääsin valokuvauksen makuun koulun myötä. Ja tänään se sitten kotiutui, ikioma makro-objektiivi.

Tamron 90mm, F2.8
Eteeni on avautunut uusi maailma, rajattomasti  mahdollisuuksia toteuttaa ennen mahdottomaksi todettuja visioita. Kuten über lähikuva silmästä.

Tässä siis yllätyspakettini sisältö ja yksinäisten iltojeni uusi seuralainen. En edes malta odottaa mitä kaikkea hienoa voimmekaan saada yhdessä aikaan.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Meissä on valo

Pitäisikö minun olla,
ja jos pitäisi niin mitä ja miksi.
 
Pitäisikö tulla joksikin itseään suuremmaksi,
ja jos pitäisi niin miksi ja miten.
 
Pitäisikö elää enemmän ja murehtia vähemmän,
ja jos pitäisi niin miten.
 
Miten tulla suuremmaksi kuin ajatuksensa?

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Jos maailma loppuu huomenna, tänään saat kaiken minusta

Tulevaisuutta varten minä tiedän etten koskaan halua olla sellainen vanhempi, jolle älypuhelin on kasvanut käteen kiinni. Tuntuu niin pahalle nähdä ympärillä ihmisiä, jotka eivät enää näe maailmaa. Tai näkevät, sen joka löytyy puhelimen näytöltä, mutta entä se maailma joka tapahtuu nyt.
Vaan entä se maailma, jossa bussia odottaessa lapsi ihmettelee ohi ajavia autoja tai lentäviä lintuja. Kiinnittää huomionsa lätäköiden heijastuksiin ja ihmisten kenkiin. Vieressä seisoo vanhempi, joka ei näe näistä asioista yhtäkään. Hän näkee vain puhelimensa, hän ei ole siinä hetkessä.

Minulla ei tietenkään ole vielä pienintäkään ajatusta niistä mahdollisista lapsista, tai edes tietoa tulenko koskaan sellaisia saamaan. Siksi minä kysyinkin itseltäni tänä aamuna aamupalapöydässä, että haluanko minä olla sellainen tytär? Sellainen, joka ei näe äitiään siinä pöydän toisella puolella edes silloin harvoin kun siinä yhtä aikaa istutaan. Haluanko olla sellainen tyttöystävä tai ystävä?

Oikeastaan en halua. Enkä myöskään enää sellainen, joka lisää instaan joka päivä uuden kuvan ja toivoo saavansa ainakin enemmän kuin 20 tykkäystä. Mitä väliä on tykkäyksillä, kommenteilla tai yhtään millään.

Tärkeämpää on kohdata ihminen, tässä ja nyt.