perjantai 30. syyskuuta 2016

A smile is the prettiest thing you can wear

Huomenna on aika viettää päivä prinsessana. On tehty koekampausta ja mietitty meikkiä. Kokeiltu mekkoa ja lakattu kynsiä. Ostettu hiuskoristeita ja päivitetty meikit tähän päivään.
Olen niin kovin keskittynyt vain ulkonäköön ja hyvältä näyttämiseen etten ole ollenkaan ehtinyt vielä kauhulla miettiä sitä hetkeä kun todella olemme siellä juhlissa. Täysin vieraiden ihmisten keskellä, joilla ainakin osalla on poliittisia mielipiteitä ja ajatuksia. Minulla on mielipide Uuden päivän tyyppien seurusteluasioista, Ensitreffit alttarilla parien yhteensopivuudesta tai ärsyttävyydestä ja siitä millaiset korut sopivat pukuni kanssa.
Kun siellä sitten taas sata varmana kysellään ne ihmistä määrittävät mitä teet työksesi tai opiskeletko kysymykset, saan taas kertaalleen kertoa olevani työtön. Yhteiskunnasta syrjäytynyt, epäonnistunut nuori.



Mutta kuinka suuren itsevarmuuden tuo mukanaan se, että olen täysin tyytyväinen ulkonäkööni. Olen miettinyt kaiken. Kynsissä itse tehty ranskalainen manikyyri, hiukset ja meikki ystävän laittamat, minun näköiseni mekko. Hymyilen siis pois kaikki sellaiset kysymykset, joihin en osaa/halua vastata. Hymyilen sellaista hymyä, joka tulee sisältä.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Huomaa elämäsi hetket

Toisinaan maailman järjettömyys saa ahdistumaan tavalla, jota mikään muu ajatus ei saa aikaan. Se on aivan liian suuri kokonaisuus käsitettäväksi.
 
 
 
Silloin täytyy vain sen kaiken suuruuden sijasta keskittyä hetkiin,
niihin pieniin kauniisiin.
 
 
Niihin sellaisiin, joista elämä koostuu.
 
 

lauantai 24. syyskuuta 2016

Hyvä vaan jos edessä on, suuri tuntematon

Minussa asuu suuri luottamus siihen, että jonain päivänä minä oikeasti tiedän mitä haluan tehdä. Ainakin jollain tasolla. Ehkä en ole koskaan sillä lailla varma, että olisi vain yksi huippujuttu jota haluan tehdä. Mutta jollain tasolla olen löytänyt oman juttuni. En vain tiedä miksi ihmiset ympärilläni eivät näe sitä, tai luota siihen.

Ei, minun elämäni ei valu ohitseni ja hukkaan vaikka en nyt vuoteen olekaan tiennyt mihin suuntaan mennä. Olen vasta reilu parikymppinen, mitä on yksi epätietoisuuden vuosi kokonaisessa ihmiselämässä? Niinpä, mielestäni ei kovinkaan paljoa.

Minun on hyvä näin, minulla ei ole hätää. Toisinaan epätoivo iskee, että en minä ikinä tiedä tai ei minusta koskaan tule mitään. Mutta silti kuitenkin, minussa elää toivo. Mitä sitten jos en tiedä nyt, ihan varmasti minä vielä tiedän. Aina löytyy jonkinlainen suunta, aina voi kulkea edes hieman eteenpäin.

Mielestäni tämä elämäntilanne on aika samanlainen kuin sinkkuus. Täytyy oppia olemaan onnellinen näin, ennen kuin on valmis saamaan elämäänsä lisää sisältöä. Täytyy lakata alleviivaamasta työttömyyttään, päästää irti ajatuksesta että siinä on jotain väärää, nauttia niistä hyvistä puolista mitä työttömyydessä on. Ja sitten kun sitä vähiten odotan, tai edes kaipaan, mielessäni syntyy ajatus oikeasta suunnasta ja siitä mihin todella haluan elämässäni edetä.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ikäero parisuhteessa

Ikä on vain numeroita ja eihän sillä mitään merkitystä ole. Silti jos nainen on vanhempi, on pariskuntaa helppo katsoa kieroon. Tai jos ikäeroa on yli kymmenen vuotta, tai kymmeniä vuosia, tilanne menee ulkopuolisen mielestä vaikeasti ymmärrettäväksi. 

Meillä on poikaystäväni kanssa ikäeroa kuusi vuotta. Harvoin sitä tulee ajateltua, koska oikeastaan sitä ei huomaa. Siinä mielessä meillä on toki ihan erilaiset elämäntilanteet, että toinen on ollut monta vuotta työelämässä ja toinen vasta etsii paikkaansa. Ajatusmaailmoissa se ei silti nouse pintaan niin, että aiheuttaisi suuria näkemyseroja. On tietysti hurjaa ajatella poikaystäväni muistavan sellaisia tapahtumia, jotka ovat sattuneet ennen syntymääni. Tai että kun minä olen ollut pieni ekaluokkalainen, on hän ehtinyt käydä koulua jo monta vuotta.

Eniten ikäeromme ja erilaiset elämäntilanteet kuitenkin nousevat esille kaveriporukoita vertailemalla. Poikaystäväni kaverit ovat työelämässä, minun kaverini opiskelijaelämässä. Siinä missä poikaystäväni kaverit ovat naimisissa ja ehkä myös perheellisiä, suurin osa minun kavereistani on sinkkuja. Poikkeuksia löytyy toki suuntaan ja toiseen, mutta kyllä meistä silti poikaystäväni on se jolla kummilapsia on jo enemmän kuin tarpeeksi ja minä taas olisin iloinen jos olisi edes se yksikin. Tai jos nyt ensin vaikka sitten niitä hääkutsuja odotellessa...

Sinänsä huvittavaa miten ihmiset ympärillä ovat ne, joiden ansiosta olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa kuuden vuoden ikäero. Eihän sillä iällä niin väliä, pääasia että toisen kanssa on hyvä ja onnellinen olla.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kirja, jota en vain saanut luettua loppuun

"Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi. Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"



Ihan äärettömän mielenkiintoisen kuuloinen juoni, siksi lainasin Laura Lindstedtin romaanin Oneiron. Ajatus tarinasta kiehtoi, kerrankin jotain erilaista eikä aina vain niitä samoja rakkaustarinoita tai muita. Mutta ei.

Tavallaan kirja etenee ihan kohtuullisella vauhdilla ja lukijan mieltä vaivaaviin kysymyksiin annetaan vastauksia. Silti saatoin lukiessani ajatella monen sivun ajan jotakin aivan muuta tajuamatta lukemastani mitään, enkä ollut missannut mitään tärkeää. Toisinaan en myöskään ymmärtänyt yhtään millä lailla lukemani liittyi kirjan tarinaan tai vei sitä eteenpäin.

Sinänsä ristiriitainen kirja, että toisaalta olisin halunnut lukea tämän loppuun. Mutta toisaalta en usko menettäväni mitään kovin suurta vaikka luovutakin reilun kahdensadan sivun jälkeen. Jos luette, tai olette lukeneet, kertokaa toki tykkäsittekö. Ja löytyykö vastaus kysymyksiin: Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

maanantai 19. syyskuuta 2016

Syksy täynnä energiaa

Ei pitänyt vähään aikaan värjätä hiuksia, koska ei ole varaa jne jne. Varasin juuri torstaille parturiajan ja selailen pinterestistä erilaisia vaihtoehtoja kuinka värjätä hiuksia, hups.

Improa on nyt ollut kaksi kertaa ja viime kerran jälkeen totesin kuinka epätodelliselta voikaan todellisuus tuntua kun on viimeiset pari tuntia tuijottanut olemattomia esineitä ja keksinyt selityksiä olemattomille sanoille. Ehkä on vielä hieman vaikeaa antaa itsestään kaikkea, vaikka jotenkin jo jokaisiin kasvoihin osaakin yhdistää nimen.

Poikaystäväni sai avec kutsun juhliin, joiden pukukoodi on tumma puku/iltapuku. Juhliin on vielä kaksi viikkoa, mutta olen jo keskittynyt olennaiseen. Mekko, check. Kampauksen ja meikin teko, check. Haaveilen myös kovasti geelilakkauksesta kynsiin, mutta en tiedä olisiko se jo liioittelua. Toisaalta en ole koskaan kokeillut sellaista ja voisihan sitä joskus hemmotella itseään. Vähän ehkä naurattaa miten paljon yhdet pienet juhlat voi laittaa ihmisen päätä sekaisin, mutta kun ei sitä turhan usein saa viettää päivää prinsessana!

Tänä aamuna sain herätä vierestä auringon nousuun, elämä on hyvä.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Voihan Facebook

Olen törmännyt viime aikoina Facebookissa kuviin, jotka aiheuttavat minussa kielteisiä tuntemuksia.

Nimittäin...

...en vain pysty käsittämään ihmisiä, jotka lisäävät lapsistaan kuvia facebookiin täysin julkisilla asetuksilla. Niinkin arkinen asia, kuin jonkun tuntemattoman lapsen kuvan näkeminen, aiheuttaa minussa tunteen "wow, too much information". On ihan okei nähdä tutun lapsen kuulumisia ja seurata vaikka kasvua facen kautta. Mutta tuntemattomien ihmisten lapset, mitä hemmettiä teette uutisvirrassani?

Tavallaanhan tämä ei ole millään lailla minun ongelmani, eikä edes kuulu minulle. Sehän on jokaisen oma asia millaisilla asetuksilla haluaa päivityksensä tehdä ja kuinka julkisesti kertoa lastensa asioista ja elämästä. Todennäköisesti on myös tarkistettu, että se on lapsille okei ja kuvien julkaisuun on lupa. Minulle kyseisten kuvien katselusta tulee kuitenkin tungetteleva olo, vaikka eihän se minun vikani ole että näen kyseiset kuvat.

Täytynee ilmoittaa Facebookille kuinka ahdistuneeksi tällaiset julkiset kuvat minut saavatkaan, ehkä saan henkilökohtaisen napin joka piilottaa liian tungettelevat iloiset lapset uutisvirrastani.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Kolme asiaa

3 asiaa, joista pidän:
- kirjaimet ja värit
- kahvihetket
- oikein hyvä kirja, joka vie mukanaan
 
3 asiaa, joista en pidä:
- jos minun täytyy herätä aikasin esim töihin ja toinen saa jäädä vielä nukkumaan
- kun minulta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, eikä vastaukseni ole muuttunut sitten viime kerran
- velvollisuuksista, joita aikuisuus tuo mukanaan
 
3 asiaa, joita teit viikonloppuna:
- istuin autossa matkalla milloin minnekin
- nautin läheisyydestä viikon kestäneen erossa olon jälkeen
- kävin lenkillä, kasasin varastoon hyllyjä, siivosin
 
3 asiaa, jotka osaan:
- tehdä pitsaa ja kääretorttua ilman ohjetta
- laulaa ulkomuistista lähes jokaisen Eppu Normaalin kappaleen
- sivuuttaa sellaiset ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta pidä minusta
 
3 asiaa, joita en osaa:
- olla välittämättä ihmisten odotuksista ja ajatuksista koskien minun tulevaisuuttani
- tankata poikaystäväni autoa, en tiedä myöskään missä kohtaa siinä sijaitsee käsijarru
- tilata baarissa drinkkiä, koska en tiedä niiden nimiä
 
3 asiaa, jotka haluaisin osata:
- lakata kynsiini kaikenlaisia hienouksia
- vastata joskus jotakin muutakin kuin "en tiedä", kun kysytään unelmista tai tulevaisuuden suunnitelmista
- soittaa jotakin soitinta, muutenkin kuin Ukko Nooan pianolla
 
3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä:
- hakea töitä
- tai löytää työkokeilupaikka
- tai mennä opiskelemaan
 
3 asiaa, joista stressaan:
- tulevaisuus
- luonteelleni ominainen, mutta toisinaan ahdistava, hiljaisuus
- toisen kerran: tulevaisuus
 
3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan:
- läheisyys ja turvallinen kainalo
- netflix hetket
- lenkkeily
 
3 asiaa, jotka puen mielelläni päälleni:
- värikkäät pöksyt
- tunikat ja mekot
- collegepaita
 
3 asiaa, joita en pue päälleni:
- hupparit, menee ne mutta harvoin käytän
- housupuku
- poolopaita!!
 
3 asiaa, jotka haluaisin hankkia vaatekaappiini:
- tällä hetkellä haluan lähinnä tyhjentää vaatekaappiani
 
3 asiaa, joista unelmoin:
- oma koti, jossain muualla kuin täällä porukoilla
- työpaikka, jossa viihtyisi
- keltainen sadetakki
 
3 asiaa, joita pelkään:
- elämä ei koskaan etene mihinkään suuntaan
- läheisten menettäminen
- maailman hulluksi mennyttä tilannetta
 
3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa:
- voisin vihdoinkin lopettaa tämän tulevaisuuden suunnitelmista jauhamisen
- saan rohkeutta puhua avoimemmin asioistani
- jonkinlaisen suunnan löytyminen, joka auttaisi edes hieman eteenpäin

maanantai 12. syyskuuta 2016

Hymyilen syksylle

Ajoin perjantaina reilun 260 kilometriä saadakseni viikon työmatkoilla olleen miehen taas kotiin. Ja eilen ymmärsin, että ajaisin minä enemmänkin jos olisi tarvis. Hakisin kotiin vaikka mistä asti, koska niin paljon minä rakastan.

Tähän mennessä tämä syksy on kohdellut ihmeen hyvin. Aloitin uuden harrastuksen, improvisaatiota kerran viikossa parin tunnin ajan. Ehkä se auttaa eteenpäin ja antaa uutta näkökulmaa elämään. Juuri nyt olen aika tyytyväinen näin, työttömänä, mutta ei kai sitä loputtomiin voi vain katsoa Frendejä netflixistä. Kyllä minä muutakin aion tänä syksynä tehdä, mutta katsotaan nyt mihin elämä vie.

Hymyilen elämälle ja sille tunteelle, että tänä vuonna syksy ei tullutkaan viedäkseen elämäniloa vaan ehkä tuodakseen sitä vieläkin enemmän.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Sydämenlyönneissä ikuisuus

Lainasin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus romaanin ihan vain siksi, koska sillä on niin kaunis ja lumoava nimi. Ja kaunista oli myös kirjan kuvaileva kerronta.

"Voiko sanoille puhjeta siivet?
Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset?
Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan?
Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion?"

Lyhyt kuvaus kirjasta:
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eikä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään.
Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.


Ehkä välillä kirjassa oli jopa liikaa kuvailua, liikaa dramatiikkaa. Liikaa sellaista ylitsevuotavaa tuskaa, jota itse kirjoitin teininä kaikkiin novelleihin. Nykyään niitä novelleja ei voi häpeämättä edes lukea. Nenäliinoja en tällä kertaa tarvinnut, joten ei tämä niin maata mullistava lukukokemus ollut kuin olisi voinut olla.


Tarina oli silti todella kaunis ja koskettava. Rakkauden voima voi joskus olla ihmeellinen.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Ollaan tietämättömiä

Avasin silmäni maailmaan, jossa minulla on oikeus olla tietämättä. Minä saan haahuilla, olla tuuliajolla, miettiä vaihtoehtoja tarttumatta kunnolla mihinkään.
Siinä maailmassa muilla on oikeus olla ymmärtämättä, miten niin minä en voi tietää. Että miten niin se voi olla niin hemmetin vaikeaa tarttua toimeen ja muuttaa ajatukset teoiksi.

En voi pakottaa muita näkemään miltä minusta oikeasti tuntuu, mutta riittää että itse tiedän ja tunnen itseni.
Juuri nyt minulla ei ole aavistustakaan millaisia asioita elämääni haluaisin, ja oikeastaan se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Häitä ja vauvoja

Facebookia selaillessani tulin siihen tulokseen, että olen vääjäämättä tullut siihen ikään kun uutisvirtani täyttyy hääkuvista tai syntyneistä mukuloista.
Vähän täytyy miettiä, että miksi. Että onko ihan pakko olla jo siinä iässä, että eikö sitä kaikkea voisi lykätä vielä muutamalla vuodella. Olisi vaikka kuvia valmistujaisista tai uutisia omilleen muuttamisesta tai ajokortin saamisesta. Mutta että häitä ja vauvoja, en ole vielä valmis tähän.

Kun muiden elämä menee hurjaa vauhtia eteenpäin, niin minä...
...asun edelleen virallisesti porukoillani. Okei, olen kerran lähtenyt, mutta tehnyt tyylikkään paluumuuton. Enkä tiedä milloin seuraavan kerran pääsen täältä.
...en vieläkään tiedä mitä tehdä elämälläni, tai mihin suuntaan kulkea. Oli kai ihan ookoo olla tuuliajolla, kun oli jotain 17v.
...en osaisi edes kuvitella itseäni äidiksi, vaikka voisihan se ehkä kasvattaa ihmisenä ja vähentää kummallisia lapsellisuuksia omasta luonteesta.

Onko muilla kiire elää, vai olenko minä juminut paikoilleni?

perjantai 2. syyskuuta 2016

Mieleni huokuu muutosta

Mieli on ihmeellinen asia. Monet kerrat olen kironnut sen päättämättömyyttä, sitä epätietoisuuden tunnetta joka minussa vallitsee. Ja sitten hiljalleen, aivan arvaamatta, se tekee päätöksiä. Kun mieleni päättää jotakin, yleensä se on ja pitää.

Pitäisikö tosiaan vain jaksaa olla kärsivällinen tulevaisuuden suunnitelmienkin suhteen. Antaa mielelleni aikaa makustella eri vaihtoehtoja ja hiljalleen kallistua johonkin ratkaisuun. Tiedän itse ettei sitä pysty vauhdittamaan, mutta maailma ympärillä tuntuu vaativan nopeampaa toimintaa.

Silti parhaita päätöksiä minulle itselleni ovat ne, jotka kypsyvät hiljalleen. Saisinko minä aikaa kypsytellä tulevaisuuttani, katsella kaikkea edelleen ihan rauhassa?