keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Marraskuun viimeinen

Tämä kuukausi on mennyt ihan hurjaa vauhtia. Aurinko on paistanut enemmän kuin muistan sen koskaan marraskuussa paistaneen, en ehtinyt edes vaipua siihen perinteiseen kaamosmasennukseen.


Tässä kuussa olen ollut 13 päivää verstaalla, ja varmaan ainakin ihan yhtä monta päivää erossa rakkaasta. Olen käynyt improssa 4 kertaa, syönyt 3 banaania ja saanut impron onnellisesti päätökseen tältä syksyltä. Olen muuttanut mielipidettäni ja lukenut kirjan erityisherkistä ihmisistä. Olen hakenut työpaikkaa, enkä oikeastaan tiedä mitä mieltä siitä olisin.

Tämä on ollut ihan ihmeen hyvä kuukausi, noin niin kuin marraskuuksi.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Elämyksellinen synttärilahja

Eilen sain vihdoin ilahduttaa toista puoliskoa jo liian kauan sitten ostetulla synttärilahjalla. Sitä on taas saanut kuukauden pimittää, vaikka on omassa mielessään kihissyt innosta ja odotuksesta. Lahjojen antaminen on ehkä parempaa kuin saaminen.


Näin lähes puolentoistavuoden tuntemisen jälkeen oli helpompaa ostaa lahja, josta tietää toisen ihan oikeasti pitävän. Ei se viime vuotinenkaan lahja toki huonoa vastaanottoa saanut, mutta kyllä silti pitäisin tätä varsin onnistuneena valintana.

Ihanaa huomata miten vuoden aikana on oppinut toisesta niin paljon uutta ja löytänyt sieltä kaiken seasta ne asiat, jotka ovat toiselle niitä kaikkein tärkeimpiä. Siksipä tämän vuoden lahja sisältääkin vauhtia ja autoja.


Täällä odotellaan jo into pinkeänä kevättä tai jotakin sopivaa ajankohtaa kyseisen lahjakortin käyttämiseen. Sen verran hymyä tämä lahja sai aikaan, että oli selvästi todella mieleinen. Ja tuli kyllä itsellekin super hyvä mieli tämän lahjan antamisesta.

Jouluksi ehkä sitten jotakin vähän yksinkertaisempaa ja varmaankin myös halvempaa. Sukatkaan ei kuulemma ole yhtään sen huonompi lahjavaihtoehto!

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Vain tissien tähden

Tissiviikko hämmentää minua sinänsä, että eikös tämä ollut enemmänkin naisille tarkoitettu kampanja. Silti minä en huomannut sen edes olevan olemassa omassa Facebookissani tai instassani, kun taas se miehisempi osapuoli totesi että eihän sitä voinut olla huomaamatta.
Kampanjan perustajien mukaan sukupuolittavaa kieltä pitäisi välttää ja muillakin kuin naisilla voi olla tissit. Ei tämä siis olekaan mikään naisten juttu pelkästään, ymmärtäähän sen sitten että miehillä on uutisvirta tissejä täynnä. Tärkeintä on kuulemma, että tissiviikko voimauttaa ja tuo lisää itsevarmuutta olla oman kehon kanssa niin kuin parhaalta tuntuu. En sitten tiedä miksi sen itsevarmuuden pitäisi lähteä tisseistä, itsellä se tulee ihan vain tuolta sisältä.

Tissiviikosta tuli mieleeni tämä pari vuotta sitten kirjoitettu tissiteksti. Olkoon tämä siis jonkinlainen takaisinheitto, sinne jonnekin vähän nuoremman minun mielenmaisemaan. Allekirjoitan kyllä tuon tekstin vielä nykyäänkin, mitäs sitä hyvästä tissikateudesta luopumaan.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helmikuu 2015

Viime päivinä olen kauhistuttanut ja järkyttänyt itseäni tisseillä, kyllä luitte oikein.
Eihän tisseissä mitään vikaa ole, mutta tarvitseeko niistä tehdä julkisia.
Itkettää kaikkien niiden vielä ihan vauvaiässä olevien puolesta joiden mielestä puolialastomat kuvat on ihan okei, toisaalta löytyy niitä kuvia myös niiltä joita en enää voi vauvaikäisiksi sanoa koska ovat minuakin vanhempia.

Olenko nyt vain sitten vanhanaikainen ja valitan turhasta, tissithän on ihan luonnollinen ruumiinosa. Ainakin huomasin, että tästäkin tissien piilossa pysymisestä voi olla montaa mieltä kun erään miespuolisen henkilön kanssa keskustelin. Lähinnä se jäi minun tehtäväkseni olla järkyttynyt siitä, mihin maailma onkaan menossa.

Ehkä olen vain kateellinen kun itse en koskaan moisia kuvia pystyisi edes ottamaan, en näillä tisseillä paljoa lähtisi edes koittamaan.
Tissikateus, sitähän se varmasti ja erittäin todistettavasti on jos toivoisin että vaatteet pysyisi naisilla ja tytöillä paremmin päällä, eikä tissejä ja paljasta pintaa ainakaan ihan tietoisesti tarvitsisi esitellä.

Nyt olen sanonut etten itse koskaan pystyisi sellaisia kuvia ottamaan. Yleensä kun sanon että en koskaan menee vain hetki ja siellähän minä olen muiden mukana. Odotetaan siis vain hetki, niin postaan instaan ja ehkä tännekin ihan vain pelkkiä tissikuvia.
Tissit kunniaan ja esille, jeij!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Ahdistun kun...

...näen yksinäisiä ihmisiä kahviloissa, varsinkin vanhuksia. He ovat muutenkin jo niin hauraita, pyytävät apua kahvilantytöiltä että jos joku kantaisi tarjottimen pöytään kun itsellä on kädessä kävelykeppi tai muuten vain liikkuminen on hankalaa.
 
...katson Mielensäpahoittajaa. Ahdistun ajan kulumisesta, siitä ettei mikään enää koskaan ole niin kuin ennen. Ja siinä elokuvassa sitä vasta harmitellaankin ajan eteenpäin juoksemista, vanhojen hyvien aikojen katoamista. Ehkä sen olisi tarkoitus olla hyvän mielen elokuva, mutta ei se ainakaan minulle sitä ole.
 
...pitäisi tehdä nopeita päätöksiä, muuttaa suunnitelmaa tuosta noin vain. Kun vuodet kuluvat ja minä vain olen, elän ja hengitän. Sen aikaa olen kunnes lakkaan olemasta, kauemmin kuin ehkä ne rakkaimmat siinä vierellä, ja mitä sitten kun on jäljellä enää minä?

perjantai 25. marraskuuta 2016

Aurinko on energiaa

Viime päivät ovat olleet harmaita ja vesisateisia. Eilen illalla vesipisarat vaihtuivat valkoisiin hiutaleisiin ja minä suojauduin niiltäkin keltaisen sateenvarjoni alle.
Tänä aamuna uni katosi silmistä nopeammin kuin aikoihin. Viimeksi olen noussut varmaan lapsuudessa jouluaattoaamuihin yhtä suurella innolla. Sälekaihdinten välistä tuli valoa, ja se teki varjoja seinälle. Sydän hypähti ilosta; aurinko, voisiko se olla.

Olihan se, aurinko nousemassa taivaanrannassa, matalana kajona mutta kuitenkin. Ihan oikea aurinko, täällä taas. Edes hetken näiden synkkien päivien seassa. Edes hetken valoa ja iloa.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Ne olivat hei maamerkkinä niille, joiden haluan löytävän luokseni

Eilen oli ensimmäinen päivä, josta pystyi varmuudella tunnistamaan syksyn. Harmaus jatkuu tasapaksuna aamusta iltaan, kunnes muuttuu kaiken nieleväksi pimeydeksi.
Mielessä on ollut viime päivinä melko suuria asioita, se tekee olon todella väsyneeksi.
Kävin karkkikaupassa sujauttamassa ruskeaan paperipussiin 10 vesimelonikarkkia, ja voi kuinka onnelliseksi ne minut tekivätkään.

Tulevaisuudella on niin monia eri kasvoja etten oikein enää tiedä miltä sen kuuluisi näyttää. Kun ehtii tottua yhteen, se muuttaakin jo muotoaan johonkin aivan toiseen.

Kävelin vesisateessa ja keltainen sateenvarjoni kääntyi ympäri tuulessa.
Kun minulle selvisi tänään mikä merkitys on sähköjohtojen päälle heitetyillä kengillä, ja nyt näen koko maailman uusin silmin.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Lauantai-iltana oli maailman kaunein ääni ja ehkä maailman kauneimmat laulut. Oli kolme onnellista paria enemmän tai vähemmän käsikädessä. Yleensä minä varaudun etukäteen siihen kuinka elävä musiikki menee ihon alle ja saa tasapainoni järkkymään. Tällä kertaa en muistanut ollenkaan odottaa sitä, ja jo toisen kappaleen kohdalla oli silmät täynnä kyyneliä.
Johanna Kurkela tosiaan meni ihon alle ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa.

Se oli sellainen onnellinen ilta, kädessä rakkaimman käsi, "pimeän tultua mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna", sitä me kaikki siinä varmasti toivoimme, että onnemme olisi ikuista.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Lumihiutalekorvikset

Niin kuin joka vuosi, tänäkin vuonna askartelukärpänen on puraissut minua näin joulun alla. Muutama viikko sitten löysin askartelukaupasta aivan ihanan värisiä hamahelmiä ja niistä olisi ajatuksissa askarrella ehkä jotakin kivaa pientä joululahjaksi ystäville.

Tänään kuitenkin innostuin tekemään itselleni lumihiutalekorvikset.


 
Malleja katselin pinterestistä, halusin jotakin nättiä mutta mahdollisimman pientä. Tuntuisi hullulta pitää ihan mahdottoman isoja lumihiutaleita korvissaan.
Eniten hermoja koetteli noiden ripustuskoukkujen paikoilleen laitto, mutta kyllä ne lopulta asettuivat paikoilleen.


Pariin otteeseen saatoin vannoa, että ihan heti en rupea uudestaan tällaista väkertämään. Mutta jospa nyt kuitenkin jotain jaksaisin vielä ennen joulua niistä ihanista hamahelmistä askarrella.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Onko enää mikään pyhää?

"Ja sua venaan niinku Jeesusta.
Jonkun pyhimyksen teen susta.
Vaikka oikeastaan sä ootkin aika mulkku.
Fuck it, nyt mä avaan toisen pullon punkkuu.
Kun sua venaan niinku Jeesusta."
Vilma Alina - Jeesus
 
"Tai suudellaanko vielä kertaalleen?
Sä oot aivan mieletön, voi jeesus, me oisimme yhteen kuuluneet."
Jesse Kaikuranta - Vielä yksi laulu
 
Sille on syynsä, että juuri nämä kyseisten biisien kertosäkeet halusin tähän alkuun kirjoittaa. Saatan toisinaan itsekin käyttää ilmauksia "oh my god", "voi luoja" tai muuta vastaavaa. Olen tosin yrittänyt päästä näistä eroon ja sanoa mieluummin vaikka voi elämä.
Näissä kyseisissä lauluissa kuitenkin Jeesus sanan käyttö on se, joka saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Mielestäni tässä ollaan hyvänmaun rajoilla ja tietyt asiat vain ovat liian pyhiä tällaiseen käyttöön.
 
Ensimmäisen biisin vertauskuva on mielestäni täysin mauton. Miten samassa virkkeessä voi käyttää sanoja jeesus ja mulkku? Anteeksi vanhanaikainen maailmankatsomukseni ja kukkahattu, mutta silti tämä ei vain mielestäni toimi. Eikö mikään enää ole niin pyhää ettei siihen saisi mennä kajoamaan?
Toisessa biisissä taas sanaa jeesus käytetään puhtaasti voimasanana. Ja sitähän se toki kyseiselle lauseelle antaa, nimittäin voimaa. Se kuinka palavasti laulun henkilö olisi halunnut olla yhdessä rakkauden kohteensa kanssa ei varmasti jää kellekään epäselväksi. Silti, miksi jossakin toisessa sanassa ei olisi ollut ihan yhtä paljon voimaa. Jossakin sellaisessa, jonka pyhyys ei kärsisi siitä että sitä käytetään voimasanana.
 
On hienoa, että maailmasta on tullut avarakatseisempi paikka. Mutta tähän minun avarakatseisuuteni ei kyllä riitä. Muutenkaan en käsitä, miksi nykyään niin monessa laulussa tuntuu olevan viittauksia virsistä tai raamatusta eikä monikaan tunnu enää edes tietävän niiden alkuperää. Toki tietoisuus uskonnosta on hieno juttu, mutta sen eläminen poplauluissa tuollaisessa muodossa on ehkä vähän väärä paikka. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Ja että ensimmäistä kertaa hän ei tuntenut mitään

Maailma ulkona on muuttunut sumuiseksi. Soitan spotifysta Scandinavian Music Groupia ja kuuntelen kylmiä väreitä, jotka juoksevat pitkin kehoani. Miten niin rumia asioita voikaan sanoa niin kauniisti, siinä kai kyseisen bändin hienous.
Leivoin persikkapiirakkaa, paitsi että heittäydyin hurjaksi ja vaihdoin persikat mandariineiksi. Niin hyvää.

Elän näitä päiviä miettien mikä on kaiken tarkoitus. Vaikka minulla nyt onkin kai jonkinlainen suunnitelma tulevaisuudesta ja päämäärä jota kohti pyrkiä, en silti aina tiedä miksi jaksan tehdä niin. Miksi herään aamulla, elän päivän ja menen takaisin nukkumaan. Voisi tietysti olla hieman tylsää, jos yrittäisi vain nukkua kaikki päivät. Varmaankin parempi siis vain nousta aamuisin.

Askeleet rappukäytävässä, musiikki väreinä ihollani, odotus milloin tulisi juna ja toisi rakkaan tullessaan. Odotusta hiljaisuudessa, ja kuuntelen tämän talon ääniä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa, niin et se palata voi jos se haluaa

Olen pohtinut paljon sitä, mikä on rakkautta ja mikä vain yksin olemisen pakoilua. Sanotaan, että oikeanlaisessa parisuhteessa molemmat rakastavat toisiaan enemmän kuin tarvitsevat. Mistä sen sitten tietää, että rakastaa enemmän kuin tarvitsee?
Olen ollut parisuhteessa, jossa olin vain siksi etten halunnut olla yksin. Minulla vain piti olla joku. Toisinaan pelottaa, että olen toistanut saman virheen. Vaikka minun olisi kuinka hyvä tahansa olla ja olisin äärettömän onnellinen, mietin että olenko vain taas takertunut ensimmäiseen vastaantulijaan joka on osoittanut kiinnostusta. Koska sellaista minulla on ollut tapana tehdä, takertua jokaiseen joka on edes hieman ollut minusta kiinnostunut.

Näin unen, jossa toinen osapuoli ei enää halunnut jatkaa kanssani. Se tunne oli valehtelematta maailman kamalin. Itku puristi kurkkuani, kun pikkuhiljaa sanat upposivat tajuntaani. Taisin sanoa "et voi tehdä tätä minulle". Onneksi havahduin aika pian hereille ja rauhoitun. Mieleni jäi kuitenkin pohtimaan ja analysoimaan reaktiotani.
Mietin, että oliko unimaailmani minän reaktio väärä. Olisiko minun pitänyt tuntea rauhallisuutta, osata sanoa että "mene vain, jos sinusta tuntuu siltä ettei sinun enää ole hyvä minun kanssani"? Niin minä toivoisin voivani tosielämän tilanteessa reagoida, että ainut asia joka olisi tärkeä olisi sen toisen onni. Osaisin päästää irti, antaisin vapauden, voisin rakastaa silti. Voisin luottaa, että tiemme kyllä kohtaavat vielä jos niin on tarkoitettu.

Olen aina ollut ihminen, joka kaipaa vierelleen toista ihmistä. Se tuo elämääni perusturvallisuuden tunteen, kun tiedän että elämässäni on joku sellainen erityinen ihminen. Vaikka vietämmekin paljon aikaa erossa, on oloni yleisesti parempi koska tiedän että hän on olemassa minua varten. Siksi minussa kai asuu pelko myös yksin jäämisestä, siitä että toinen voi noin vain kadota viereltäni. Omasta tahdostaan tai sitten maailman sanelemana.
Toivoisin silti, että jos joskus tulevaisuudessa emme olisikaan enää onnellisia yhdessä, osaisimme päästää irti. Voisimme vain sanoa toinen toisillemme "mene vain, mene jos se tekee sinut onnelliseksi". Sillä se on minusta sitä ihan oikeaa rakkautta.

torstai 10. marraskuuta 2016

Kasvava itseymmärrys

Olen varmasti useita kertoja elämässäni kuvannut luonnettani sanalla ujo, koska niin se tuntuu olevan kaikista helpoin ymmärtää. Ei se silti oikeastaan ole ujoutta, vaan herkkyyttä.
En nauti tilanteista, joissa olen täysin vieraiden ihmisten ympäröimänä. Se ei kuitenkaan johdu siitä ettenkö uskaltaisi jutella tuntemattomille, enemmänkin se vain aiheuttaa minussa suurta ylivirittyneisyyttä. Täytyy olla niin kovin skarppina ja jaksaa rupatella tyhjänpäiväisiä. En varsinaisesti ole mikään small talk fani.

Itse asiassa en osaa kuvitella millaista olisi olla ujo. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja tutustuttuani nautin ihmisten seurasta. Voin olla ylpeä siitä, että olen löytänyt itseni pop dancen alkeiskurssilta eturivistä vailla pienintäkään tietoa oikeista askelista. Tai siitä, että tällä hetkellä löydän itseni kerran viikossa improkurssilta. Minulla on rohkeus lähteä kokeilemaan uusia asioita, yksin. Pelottaa ja väsyttäähän se, mutta jos en koskaan haastaisi itseäni niin kuka sen sitten tekisi.

Se ei olekaan minussa asuva ujous, vaan minussa oleva herkkyys joka tekee minusta juuri tällaisen. Ja sitä herkkyyttä minä haluan itsessäni suojella.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Mieliimme rohkeutta anna, katsoa myrskyä päin

Tuntuu helpommalta piiloutua maailman järjettömyydeltä, kuin ottaa kantaa sen polttaviin puheenaiheisiin. Helpompaa keskittyä siihen mihin oma elämä on menossa, tai siihen mikä on vielä hyvää ja kaunista.
Katsoa ulos ikkunasta ja huomata alkanut lumisade. Keittää kuppikahvia ja nauttia omasta hetkestä. Oppia itsestään lukemalla kirjoja, lakata kyntensä kauniilla väreillä. Laittaa jalkaan uudet kengät ja nauttia materialismionnellisuudesta.

Joskus se tuntuu pahalta, että voimat ei riitä sen enempään. Että sitä jotenkin vain sulkee kaiken ulos omasta maailmastaan, vaikka sillä kaikella voikin olla loppujen lopuksi vaikutusta myös siihen omaan maailmaan. Ehkä silti parempi vain elää hetki kerrallaan, keskittyä kaikkeen hyvään. Ottaa maailma vastaan sellaisena kuin se on.

On osattava suojella itseään ja herkkää mieltään maailmalta, koska ei kai se ahdistumalla siitä sen paremmaksi muutu.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Marraskuu, kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin

Olen vaihtanut normaalin soittolistani Marraskuun melankoliaan. Olen yrittänyt elää sitä sellaista pimeää ja ankeaa syksy aikaa, siitäkin huolimatta että en koko marraskuun ajalta muista yhtäkään päivää jona aurinko ei olisi paistanut.


Olen kulkenut keltaisissa kumppareissa, uhmannut kylmyyttä pyöräilemällä läpi kaupungin. Olen juminut syksyyn, ja jotenkin missannut sen että ulkona on oikeasti ollut parhaimmillaan yli kymmenen astetta pakkasta.

Tämä syksy on ollut aurinkoa ja lunta, tämä syksy on kuin varkain muuttunut talveksi. Ja ihan pianhan se jo on, nimittäin joulu.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Orange Is the New Black

Sarja, johon rakastuin ensisilmäyksellä. Sarja, joka sai minut haukkomaan henkeäni, nauramaan ja itkemään. Sellainen sarja, jonka katsomisen voisin aloittaa alusta ihan milloin vain ja jonka uusia jaksoja odotan ihan oikeasti. Sellainen sarja oli Orange Is the New Black.

Ja sitten tuli kirja, johon petyin melkein yhtä nopeasti kuin rakastuin sarjaan. OITNB on siis sarja, joka perustuu Piper Kermanin samannimiseen kirjaan vankilakokemuksistaan. Perustuuhan se toki, ainoa yhtymäkohta kirjan ja sarjan välillä tosin on se, että Piper tosiaan oli vankilassa. Ja siihenpä ne yhteydet sitten loppuivatkin.

Odotin niitä henkeäsalpaavia hetkiä, kun vankila moukaroi ja tekee elämästä ikävää. Niitä ei vain koskaan tullut. Kirjan mukaan elämä vankilassa oli pliisua, tai ainakin verrattuna siihen mitä se sarjan mukaan oli. Kirjassa vuosi kului melko kivuttomasti ja vankilasta päästyään Piper palasi kihlattunsa Larryn luo.

Olisihan se toki tehnyt sarjasta tylsän, jos se olisi tehty vain ja ainoastaan tuon kirjan pohjalta. Mutta silti, tunnen itseni jollakin tavalla petetyksi. Parempi kai ettei elämä vankilassa sitten kuitenkaan ollut ihan sarjan mukaista, ehkä oli tyhmää edes ajatella että sarjassa olisi kerrottu vain ja ainoastaan totuutta.

En ehkä suosittelisi Orange Is the New Blackia kirjana. Paitsi jos haluaa sarjan katsomisen jälkeen pudota takaisin maanpinnalle ja tähän todellisuuteen. Siinä tapauksessa antakaa mennä vaan.