keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Välipäivät

Jostakin syystä tämä joulu oli hankala. Kun kaikki on murroksessa, eikä tiedä minne kuuluisi. Elämä taitaa olla siinä vaiheessa, kun pitäisi luoda ne ihan omat perinteet. En tiedä millaisia uskaltaisin toivoa niiden olevan.

Ja sitten kaiken sen epämääräisen jouluajan jälkeen tulevat välipäivät. Ne eivät tunnu oikeilta päiviltä, en tiedä voiko niiden aikana saada mitään järkevää tehdyksi. Yhtenä vuonna toki vietettiin ne Tallinnassa. Ehkä ne olivat silloin enemmän oikeita päiviä kuin välipäiviä.


Niin minä sitten tänään kävelin pitkin lumisia välipäivän katuja. Kulutin aikaani katselemalla ihmisten jouluvaloja. Ehkä kaupunki oli tänään tavallista arkea kauniimpi. Ehkä siinä on välipäivien taika; joulu ohi, mutta vuoden vaihtuminen vasta edessä.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Ja kuitenkin minä rakastan

Se, mikä tekee maailmasta epäreilun paikan, on epävarmuus. Se ettei mikään periaatteessa riitä. Sitä voi yrittää kuinka kovasti tahansa, tai rakastaa sydämensä pohjasta, eikä sekään tee varmaa yhtään mistään.

Yrittäminen ei välttämättä anna haluttua työpaikkaa tai tulevaisuutta. Rakastaminen ei välttämättä aina riitä tekemään parisuhteista pysyviä, tai pysty pelastamaan muita.

Se on epäreiluinta ja surullisinta mitä tänä jouluna tiedän.

torstai 21. joulukuuta 2017

Kolme yötä jouluun

On ollut vaikeaa löytää joulumieltä, vaikka maailma ulkona onkin kietoutunut valkeaan vaippaan. Olen kiertänyt kauppakeskuksia kuulematta silti juuri ollenkaan joululauluja. Enkö ole vain kuunnellut vai onko niitä edes soitettu? 

Toivoisin joululta mieltä puhdistavaa vaikutusta. Olen viime päivinä tuntenut olon kovin itkuiseksi ja hankalaksi. Jos vain voisin hellittää ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Myös silloin, kun en koko ajan pyörittele asioita mielessäni. 

Tänään menen kotikotiin, punaisten jouluvalojeni loisteeseen. Ehkä joulumieli asuukin siellä ja odottaa jo minua saapuvaksi.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Taajuusvaste

Minä luin äänityön tenttiin, opettelin stereoita sun muita, ihastuin sanaan taajuusvaste.
Olen jatkanut huolestuneella linjalla, piinannut itseäni pelolla siitä ettei suussani ole kaikki asiat hyvin. Olen muistuttanut itselleni, että täytyy hengittää. Olen siirtänyt raskasta huolen painoa korkeimpiin käsiin. Ehkä minä vielä opin, mitä on olla rauhassa.

Ulkona on satanut lunta, on toivoteltu hyvää joulua ja uutta vuotta. Koulu on tältä vuodelta periaatteessa käytynä, mutta käytännössä se vaatii vielä hieman työtä. Postiluukusta on hiljakseen tipahdellut joulukortteja, ja minulla on vielä aivan hukassa kaikki joululahjoihin liittyvä. 


Mutta ihan kohtahan se jo on täällä, joulu.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Taivasta kohti matka vie

Huomaan, että alan jo nyt unohtaa millainen mummo oli ennen kuin muistisairaus alkoi tehdä tuhojaan. Että jos joku kysyisi, mikä oli parasta mummossa, en tiedä osaisinko enää kertoa mitään.

Mummon viereen oli ihana nukahtaa, koska mummo jaksoi silittää hiuksia vaikka kuinka kauan ja laulaa hiljaisella äänellä. 
Mummo paistoi hyviä lettuja ja teki ihan tosi hyvää makaronilaatikkoa. 
Niin järjettömän monta vuotta on siitä, kun olen viimeksi istunut mummon sylissä etten edes kykene muistamaan.

Käytiin laulamassa kauneimpia joululauluja ja ajatukset ajatuivat sinne jonnekin. Ihmisiin, jotka ovat olleet osa elämää ja ihmisiin, jotka hiljaa hiipuvat pois. Sellainen on elämän kiertokulku, mutta onhan se nyt kaikessa normaaliudessaan ihan äärettömän surullinen.

lauantai 9. joulukuuta 2017


Ympärillä lukuisia maailmoja,
mikä niistä on todellisuus. 
Minä, keskellä kaikkea sitä, tarttumatta kiinni.



Joskus mietin, 
etten tiedä pystynkö tähän, 
aikuisuuteen.


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100 - Minä 20 ja jotain

Se oli sellainen itsenäisyyspäivä, kun suomesta tuli 100 vuotias. Ja minä yritin irrottaa itseäni omasta todellisuudestani. Yritin unohtaa ne kaikki takaraivossa jyskyttävät palautuspäivät ja ihan vain keskittyä tähän hetkeen. 

Nähtiin ulkona luonnon muodostamia lumihiutaleketjuja, katseltiin koiran intoa lumihangessa, käytiin hakemassa joulukuusi. Katsottiin Tuntematonta sotilasta ja linnanjuhlia. Ulkona satoi lunta. 

Jollainlailla minä toivoisin, että sitä osaisi suhteuttaa elämäänsä sotavuosien kurjuuteen. Ei silloin valitettu turhasta, osattiin olla pienestä kiitollisia. Minäkin toivoisin, että osaisin olla ihan vain kiitollinen. Elämästä, toisen olemassaolosta, siitä miten hyvä meidän täällä suomessa kuitenkin edelleen on elää. 

Minä toivoisin, että 100 vuotias Suomi voisi opettaa meille kiitollisuutta.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Hajamielisyyttä ilmassa

Lähdin eilen ulos, jalkaan sujautin kumpparit, ne kun tuntuivat niin nopealle ja helpolle ratkaisulle. Suunnitelmissa oli vain roskien vienti ja pikainen lähikaupassa käynti. Ulko-ovella huomasin, että ulkonahan onkin ihan oikeasti talvi. Ja onhan se siellä ollutkin, jo useamman päivän, mutta viime päivinä ei juuri mikään ole pysynyt hatarassa päässäni kovinkaan kauaa tallessa.

En muista milloin viimeksi pääni olisi ollut yhtä vuotava seula, kuin mitä se nyt on tuntunut olevan. En tosin muista myöskään sitä milloin viimeksi minulla olisi ollut yhtä paljon kouluhommia ja lähestyviä deadlineja. Nyt tiedän miltä se tuntuu, kun stressi vie muistinkin mennessään. 

Toistaiseksi olen onnistunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta kaikki sellainen pieni ja niin sanotusti ylimääräinen unohtuu samantien. Niin kuin se, että piti sopia serkun kanssa kahvitteluhetki. Viesti on vieläkin laittamatta ja päivä sopimatta. Tai se, että olen koko viikon haaveillut varaavani parturiajan. Tai se, että yhdelle serkulle en ole naputellut sähköpostia ikuisuuksiin. 

Ehkä minusta kohta taas vapautuisi kapasiteettia muuhunkin kuin kouluhommien hoitamiseen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Suoritettuja päiviä

Kirjoitan usein siitä, miten haluaisin vain lakata olemasta. Tai viikko sitten siitä, miten haluaisin vain räjäyttää itseni atomeiksi ja olla aurinkopölyä. Juuri nyt tuntuu taas siltä, tai oikeastaan koko viikko on tuntunut.

Minulle ne eivät silti tarkoita kuolemista. Se, että haluaisin lakata olemasta kertoo kaipuustani saada ajatukset edes hetkeksi loppumaan. Aurinkopölynä olo tuo mieleeni rauhaisan olotilan, jossa saisi vain leijua. Voisi kimmeltää auringossa, olla jotakin kaunista. Ne saattavat kuulostaa kuolemaan rinnastetuilta ajatuksilta, mutta eivät ne ole sellaisia.

Pitäisi jotenkin saada tyhjennettyä pää. Ettei pohtisi sitä joutuuko uusimaan tentin, eikä sitä että mikähän tuota suutakin yhä ja edelleen vaivaa, ei sitä mitä kaikkea on vielä tehtävänä. Täytyy yrittää keksiä jotakin.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Jouluista askartelua

Se iskee aina toisinaan, joulun alla erityisen usein. Nimittäin askarteluinto. Ja tänä vuonna purin sitä jo ennen joulukuuta, koska halusin askarrella poikaystävälle joulukalenterin.
Vaihtoehtoja tämänkin toteutukseen olisi varmasti ollut monia, mutta saattaa olla että sitä ei vieläkään olisi edes olemassa ellen olisi ostanut tokmannilta ompeluvalmistapakettia. 
Ei sillä, että se olisi tehnyt valmistamisesta yhtään sen helpompaa. Jonkin verran kiroilin ja välillä jo luulin, että ei tämä taida sittenkään valmistua. Mutta siinä se nyt sitten kuitenkin on. Enkä tainnut pistää sormeeni kuin kerran.




Onhan se ehkä vähän, lapsellinen, mutta sitäkin perinteisempi. Ja toisaalta eikös joulu tee meistä kaikista lapsia jälleen. Seuraavana olisikin sitten se luukkujen sisältö enää keksittävänä. Siinä sitä sitten onkin ihan riittävästi ohjelmaa loppuvuodeksi.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Elon epävarmuus

Elämä on osoittanut epävarmuutensa. Sen ettei minkään koskaan pitäisi olettaa olevan varmaa. Ei talven tulon, syysmasennuksen tai kaikenkattavan kauneuden.
Ei ole helppoa elää epävarmuudessa, sanotaan ettei siinä kai edes pitäisi elää. Jos olo tuntuu epävarmalle, kehotetaan muuttamaan asioita jotenkin. 
Mutta koko ajanhan me elämme epävarmuudessa. Ei koskaan voi etukäteen tietää, mitä elämä tuo mukanaan.

Voisinko minä elää onnellisena, epävarmuudesta huolimatta?

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Riko minut, että ehjäksi tulla saan

Tuntuu siltä, että haluaisin
räjäyttää itseni atomeiksi,
muuttua tomuksi,
olla aurinkopölyä.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marraskuu

Eilen se iskeytyi tajuntaani; on oikeasti marraskuu. Ja tänään on olo ollut sen mukainen. On niin paljon kaikkea, mitä pitäisi saada tehtyä. Ja on niin vähän jaksamista ja ideoita niiden aikaansaamiseksi. 

Tekisi mieli vain hautautua peiton alle, unohtaa ympäröivä maailma, vihoitteleva nilkka ja mielessä pyörivä huolimylly. Jos kaiken sen saisi noin vain pois ja hetken mieli voisi olla ihan vain kevyt ja onnellinen. 


En edes muista milloin se olisi viimeksi ollut, kevyt ja onnellinen.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Suurta ikävää

Jos sinä vain jo tulisit,
nostaisit minut taas näkemään,
että näkisin muutakin kuin oman surkeuteni,
että avaisit taas silmäni sille mitä on olla rakastettu.

Minä olen unohtanut sen kaiken,
aivan kaiken,
se on hukkunut huolen ja stressin alle,
tämän viikon aikana.

Tule ja laita minut taas näkemään.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Syrjäytymisen lyhyt oppimäärä

Vinkki numero yksi
Ole ihminen, joka väsyy ihan vain jo niistä koulupäivistä. Stressaantuu kaikesta ylimääräisestä ja tarvitsee paljon aikaa itsekseen palautuakseen.

Vinkki numero kaksi
Päädy luokalle, jossa suurin osa tuntuu olevan sosiaalisia ja jaksavan niin paljon. Tunne itsesi väsyneeksi ja ulkopuoliseksi.

Vinkki numero kolme
Ole ahkera tapahtumissa kävijä koulun alettua, silloin sitä jaksaa vielä yrittää. Huomaa, että mitä pidemmälle syksy menee sitä enemmän löytyy aina jotain muuta tekemistä.

Vinkki numero neljä
Huomaa, että et oikeastaan nauti ollenkaan esim sitseistä, joissa, kaikesta vakuuttelusta huolimatta, juominen tuntuu olevan pääasia. Tai rastitapahtumista, joissa pitää jaksaa monta tuntia juosta pitkin kaupunkia ja suorittaa kaikenlaisia tehtäviä. Ole myös todella mukavuudenhaluinen ja totea, että ei huvita juosta vesi/lumisateessa.

Vinkki numero viisi
Varaa aika viisaudenhampaan poistoleikkaukseen juuri halloweenin aikaan, voin vakuuttaa että ei tarvitse edes miettiä osallistuisiko bileisiin vai ei. 

Vinkki numero kuusi
Mitä useammin jätät bileitä ja illanistujaisia välistä, sitä vaikeampaa on meneminen. Näet instasta kuvia ja tarinoita kivoista illoista, joissa et ole mukana. Kuulet niistä juttuja koulussa, etkä ole ollut mukana. Huomaat, että oikeastaan aika hankalaa olisi nyt yrittää tunkea seuraan, kun ne muut on olleet niin paljon enemmän keskenään.

Vinkki numero seitsemän
Ole köyhä opiskelija, jolla ei ole rahaa mennä yksille. Tai joka ei halua käyttää rahaa ostaakseen alkoholia, mutta ei halua juoda myöskään limpparia. Ole se, jolla on viinan sijasta pullossa vettä.

Huomaa, että olet onnistuneesti syrjäytynyt muusta kuin koulussa tapahtuvasta sosiaalisesta kanssakäymisestä luokkalaistesi kanssa.


Tänään ajattelin kuitenkin mennä illanistujaisiin ja olla hetken verran vähemmän syrjäytynyt ihminen. Vaikka se edellyttääkin kyllä pyöräilyä ja jonkinlaista urheiluhenkeä. Mutta silti, tänään minä taas yritän.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Medianomifuksi

Toisinaan sitä aina pysähtyy miettimään, miten asiat ovat päätyneet tähän tilaan. Että miten minusta sitten kuitenkin, kaiken sen epävarmuuden ja kipuilun jälkeen, tuli medianomifuksi. Ja miten ylpeä saan niinä hetkinä olla itsestäni.

Tämä koulu on ollut saman kertaamista kuin amiksessa. On aloitettu siitä, että miten sitä järjestelmäkameraa pidetään oikealla tavalla kädessä. Tällä kertaa minä en enää tarvinnut imeä sitä tietoa itseeni, tällä kertaa minä jo tiesin. Mutta onhan tämä koulu ollut myös paljon kaikkea sellaista, mistä ei amiksessa osannut edes uneksia. Niin kuin vaikka käsikirjoittamista. Se on saanut miettimään omaa suhtautumista kirjoittamiseen, ja niihin joskus olemassa olleisiin kirjailijahaaveisiin.

Ennakkotehtävä.

En minä silloin keväällä hakiessani uskonut, että olisin syksyllä tässä. Varovaisesti toivoin, mutta tiesin ettei se ole todellakaan itsestään selvää. Enkä varmaan pääsykokeiden jälkeenkään uskaltanut olla kovin varma. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, opiskelemassa media-alaa.

Kohta on ensimmäisestä lukuvuodesta puolet käytynä. Tähän mennessä tuntuu, että koulu on kuitenkin antanut enemmän kuin ottanut. Ja niin kai sen kuuluisikin mennä. On ollut tehtäviä, jotka saa stressin nousemaan ja on ollut deadlineja, jotka on tuntuneet liian tiukilta. Mutta kaikesta on selvitty. Kevätpuolen kurssit aiheuttaa jo nyt lievää paniikkia, koska kuulostavat siltä että joudun kyllä haastamaan itseäni aikalailla. Mutta ehkä ne ovat tärkeitä kasvunpaikkoja ja suunnannäyttäjiä.

Nyt joululoman odottelua ja sitä ennen palautettavien tehtävien parissa ahertamista.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Hitaasti hitsaudumme yhteen

Ollaan seurusteltu pian kaksi ja puoli vuotta. Ja minä olen alkanut huomaamaan mitkä ovat niitä meidän kahdenkeskisiä inside-juttuja, tai oppinut tunnistamaan mitkä asiat ilahduttavat tai ärsyttävät poikaystävääni. Se on tehnyt minut ihan hurjan onnelliseksi. 

Helposti tulee kuitenkin mietittyä, että miten siinä on voinut kestää niin kauan ja tarkoittaako se, että tässä on jotain pielessä. Kovin monet tuntuvat hitsautuvan yhteen niin nopeasti, ehkä jo puolessa vuodessa. Ja tietyllä tasolla se toki on mahdollista, mutta itse elin alussa aika varoen. 

Ehkä takana oli huonoja kokemuksia ja huonoja muistoja. Oli jäänyt tunne siitä, että en oikein päässyt niin tärkeäksi kuin olisin toivonut. Ei ollut aluksi helppoa luottaa, että nyt tässä on oikeasti ihminen joka haluaa tietää miten minulla menee. Ihminen, jolle voi laittaa viestiä aina, kun tulee mieleen jokin asia, josta haluaa kertoa. Olin ehkä turhankin varovainen ja sain poikaystäväni perääntymään ja toppuuttelemaan omia tunteitaan. 

Tuntuihan se joskus epätoivoiselle, että eihän tästä mitään tule kun en opi kertomaan asioistani. Että miten niin se ei muka tunnu luontevalle. Silti kokemuksesta tiesin, että ei se johdu siitä ihmisestä, joka siinä vierellä on. Se olisi ollut ihan samanlaista ihan kenen tahansa muunkin kanssa. Onneksi löysin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja antoi minulle aikaa.

Jostain syystä olen oppinut pitämään tietyt asiat vain itselläni, ja edelleen joudun muistuttamaan itselleni että pitäisi kertoa niistä sille toiselle. Koska ne eivät ole enää vain minuun vaikuttavia juttuja, hyvin usein ne vaikuttavat myös siihen toiseen, joka elää niin kovin lähellä minua. Vaikka paljon enemmän jo kerronkin ja se tuntuu täysin luontevalle, aika ajoin joudun kyllä muistuttamaan itseäni asioista kertomisesta.


Paljon on tultu eteenpäin siitä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. On mukavaa, kun meillekin syntyy niitä ihan omia juttuja ja yhteisiä muistoja. Kyllähän ne luovat paljon pohjaa suhteelle.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sekasotkun jälkeen järjestys

Elämäni on asettunut listojen muotoon.
Merkattuna asioita jotka täytyy tehdä,
asioita jotka täytyisi ostaa.

On listoja joululahjoista, 
luettavista kirjoista,
katsottavista elokuvista,
kirjoitettavista asioista.

On lista sellaisista asioista, joita tarvitsen ollakseni onnellinen.
Suuresta muutoksesta, 
elämän vai asenteen, 
sitä en vielä tiedä.

Tärkeimpänä listalla poikaystävä ja kolkytvee synttärit.

torstai 2. marraskuuta 2017

Mieltä vallitseva pelko

Tämä on ollut henkisesti raskas viikko, niin kovin raskas että välillä sitä haluaisi vain itkeä. Pelko siitä, ettei kaikki kehossani olekaan hyvin, on taas nostanut päätään. Aika vahvastikin. On ollut ylitsepääsemättömän vaikea luottaa siihen, ettei ole mitään hätää. Oikeastaan on edelleen.

Ihmiset sanovat, että pahin on varmasti jo ohi. Sanovat, että eiköhän se siitä parane. Että kyllä se siellä itsestään ja että keho parantaa.
Minun mieleni sanoo, että entä jos se pahin onkin vasta edessä. Että entä jos ei vain paranekaan. Että entä jos nielen koko ajan verta ja mätää. Mistä sitä tietää. 

En tiedä kuinka kauan tätä pelkoa jatkuu. Milloin kaikki on tarpeeksi normaalia, jotta voin hellittää. En ole varma, mutta toivoisin että melko pian. On järjettömän uuvuttavaa tarkkailla omia olotilojaan koko hereilläoloajan.

Minä tiedän, että ei minuun satu. Että jos kaikki ei olisi hyvin, olisi oloni paljon huonompi. Tiedän ettei se hetkessä parane, ja niinä hetkinä kun haluaisin soittaa päivystykseen mietin että niin mitäs minä sitten oikein sanoisin. "Luulen, että minuun sattuu. Luulen, että haavani ei ole parantunut".  Luulen, että eivät olisi iloisia sellaisista niin sanotusti turhista puheluista.

Sanovat, että eihän siitä ole kuin vasta viikko. Ei olekaan, mutta sekin on jo ihan tarpeeksi. 
Toivottavasti jo huomenna kaikki on taas ainakin edes vähän paremmin. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Mitä on olla elossa?

Kuuma vesi virtaamassa tuulen kylmäksi tuivertamalla iholla,
basso joka soi niin lujaa että luulee saavansa rytmihäiriöitä,
elämä joka virtaa suonissa.

Helposti unohdettava,
vaikeasti nähtävä,
joka päiväinen elämän suola.

Elämänhalu, elämännälkä,
aurinko kimaltamassa lumihangella.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Viisaudenhampaan poiston jälkeen

Olen oppinut miltä se tuntuu, kun omassa ulkonäössä on jotakin sellaista, että peiliin katsominen masentaa. Olen oppinut inhoamaan hampaiden pesua ja pelkäämään, että hammastahna on veren punaiseksi värjäämää. 
Itkin lauantaina turvonnutta poskea ja Evelinan keikalle lähtöä. Mietin, että mitä minäkin tässä nyt oikein vetistelen, eihän minuun edes satu. 

Olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että ruoaksi oli riisivelliä. Ja että poikaystävä sanoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi, vaikka tuntui kuin poskessani olisi ollut tennispallo. Yritin peitellä poskeani hiusten taakse, vaikka ei sitä turvotusta kuulemma edes huomannut.

Tiedän, että kaikki tämä on vain väliaikaista. Eikä se edes ole jatkunut kuin neljä päivää. Silti se on vetänyt mielen matalaksi. Nämä ovat kai niitä hetkiä, kun osaa arvostaa sitä tavallista elämäänsä ihan eri tavalla.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia

Kävelin eilen tanssitunnilta kotiin, väsyneillä jaloilla mutta ihan hyvillä mielin.
Mietin aikoja, kun en vielä asunut kaupungissa, kun vierailin parhaan serkkuni luona ja käytiin illalla pimeässä istuskelemassa jokirannassa. Jo silloin siitä tuli kaikkine veteen heijastuvine valoineen lempipaikkani Joensuussa.
Sinne menin silloinkin, kun jo asuin kaupungissa, ja seinät merimiehenkadulla tuntuivat kaatuvan päälle. Sieltä olen taltioinut kameraani kuvan jos toisenkin.

Ja eilen jokivartta kävellessäni mietin, että miten onnekas olenkaan kun saan kävellä sitä pitkin lähes aina kun olen matkalla kotiin. Vaikka en tiedäkään miten koti määritellään, tai että voinko ajatella niin, mutta siltä se ainakin tuntui. Miten onnekas olenkaan, kun saan aina katsella niitä valoja ja tulen hyvälle mielelle.

Niin kovin hurjaa on se, miten elämä meitä täällä oikein kuljettaakaan.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Mitkä ovat minun elämäni normit

Kun jokainen parisuhde on erilainen, jokaisessa suhteessa on ne omat jutut. Eikä minkään tarvitse mennä niin kuin yleensä, tai niin kuin ihmiset odottavat.

On sellaisia parisuhteita, joissa kihloja vaihdellaan ja häitä vietetään nopeallakin aikataululla. Yhteen muutetaan nopeasti ja hankitaan vaikka yhteinen lemmikki. Ja sitten on taas niitä sellaisia parisuhteita, joissa kihloihin menolla tai häillä ei ole niin kovin kiire. Yhdessä asuminenkaan ei edes kaikille sovi, vaan se voi jopa tuhota parisuhteen.

Nämä asiat on niitä sellaisia, jotka ovat minulle hankalia. Unohdan ajatella sitä, että mitä minä oikeasti haluan. Mietin normeja ja sitä mitä ihmiset ympärillä odottavat. Jopa ahdistun uteluista, jos suhde ei etenekään niin kuin kaikki olettavat normaalin suhteen etenevän. Ei ole olemassa normaalia suhdetta, tai tiettyä normia jota kaikkien pitäisi noudattaa. Paljon tärkeämpää on se, että mitkä asiat itse kokee omassa elämässään tärkeiksi. Tai omassa parisuhteessaan.

Ei pidä muuttaa yhteen vain siksi, että kaikki sitä odottavat. Tai mennä kihloihin, koska onhan tässä nyt jo sen verran kauan oltu. Ei tarvitse viettää joulua samassa osoitteessa, jos se sujuu paremmin jotenkin toisella tavalla. Ainoa mikä on tärkeää on se, että seisoo itse omien päätöstensä takana. Ja on onnellinen niistä. Tärkeintä, että itsellä on hyvä olla. Sanoipa maailma nyt sitten mitä tahansa.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Ihan tavallista mulle kuuluu

On ollut hankalia päiviä, ja ehkä vihdoin ne alkavat irrottaa otettaan. Ne ovat tehneet kaikesta niin hankalaa, ja minusta itsekeskeisen. Siksi tuntuu, että haluaisin korvata sille toiselle jokaisen niistä päivistä, kun en ole ollut olemassa häntä varten. Jokaisen niistä hetkistä, kun en ole jaksanut kuulla mitä toisella on sanottavana tai ottanut osaa keskusteluun. 

Katselin kuvaa ihanasta aamiaisesta, tai ehkä ennemminkin brunssista. Ajattelin, että oi tuollaisen minäkin haluaisin joskus tehdä. Valitettavasti en ole aamuihminen, en sitten yhtään. Enkä pysty käsittämään miten voi tehdä hurjan hienon aamupalan syömättä ensin aamupalaa. Ehkä vielä joskus ilahdutan rakastani hienolla aamiaisella, ehkä...

Se sellainen kiristävä paino on vihdoin kadonnut, tuntuu että voin taas hymyillä aidommin ja vapaammin.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Keinoja selvitä elämästä

Ei saisi vaipua epätoivoon, ajatella elämää mahdottomaksi elää. Ei, vaikka se tuntuisi antavan siihen monia syitä. Kun joka ilta täytyy mennä yksin nukkumaan, alkaa se tympiä. Kun toinen elää eri rytmiä, ja puhelut jäävät vähäisiksi.


Minä mietin hengittämääni ilmaa, mietin minkä väristä se olisi. Eilen illalla purppuranpunaista, hammaslääkärin tuolissa tummansinistä tai ehkä Gardajärven sinistä. 

Ne ovat keinoja selvitä elämästä, ja ne vain täytyy jokaisen löytää.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Täytyy selättää tämä viikko

Se kuulosti alun alkaenkin huonolle viikolle, suussa lohjennut hammas. Sitten mies ilmoittaa lähtevänsä maanantaina ja palaavansa vasta lauantaina. Teki mieli itkeä. Maanantai kului lohjennutta hammasta stressatessa ja sainhan minä sen sillä ajattelulla jo turvottamaan poskea ja vaikka sun mitä. Sitten alkoi kurkkukipu ja lihassärky. Unohtui hammas. Tämä päivä onkin sitten mennyt sairastaessa, eikä ole edes mahdollisuutta mennä tanssitunnille, joka olisi ollut tänään ekaa kertaa kolmeen viikkoon. 

Nyt on vasta tiistai, enkä edes halua tietää mitä kaikkea tämä viikko vielä ehtiikään tuoda tullessaan. Perjantaina näyttäisi olevan 13. päivä ja minullahan on tietenkin silloin hammaslääkäri. Jos tämän viikon jälkeen suussani on vielä hampaita, enkä ole kuollut lihassärkyyn, niin ihmettelen suuresti.

Ehkä tämä kaikki kipu ja kärsimys palkitaan lauantaina, kun pääsee taas sen toisen kainaloon.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Nää fakin tunteet, mikä tragedia

Puihin on tullut keltaiset lehdet, ja minä haluaisin maalata kynteni synkin värein.
Se on sellaista syksyn melankoliaa, johon ei pure edes kiharat hiuksissa tai punatut huulet.
Pimeitä aamuja ja iltoja, harmaita päiviä, sateessa käveltyjä koulumatkoja.

Ja onhan se sitten kuitenkin samalla,
keltaisten lehtien tanssia, Eppu Normaalin lyriikoita, kumpparikelien kulta-aikaa.

Yritin minä edes vähän taistella vastaan, ja synkkyyden sijasta värjäsin kynteni tummanpunaisiksi.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Miten ja miksi

Olisihan tässä ollut jo ihan tarpeeksi kaikenlaista. Monenmoista kouluhommaa ja projektia valmiiksi saatavana, isompia ja pienempiä kokonaisuuksia. Mutta eihän se taas riittänyt.
Minun hampaani lohkesi makaronilaatikkoon. Nyt pitäisi mennä hammaslääkäriin. Eikä se kuulu elämäni lempiasioihin. En tiedä mitä sille hampaalle tapahtuu, mutta itse arvioisin ettei tilanne näytä valoisalta. Kokemukseni asian suhteen on nolla, joten mitään arvoahan omalla arviollani tilanteesta ei ole. 

Sanovat, että kohta on syysloma. Mutta en minä näe sitä. Näen vain valtavan vuoren kiivettävänä, ja ehkä sitten joskus elämä voisi olla helpompaa. Ehkä sitten joskus ensi kuussa. Ehkä sitten joskus, kun suussa on taas vain ehjiä hampaita. Tai ehkä sitten joskus, kun pahamainen viisaudenhammas on leikattu sieltä pois. Tämä kuukausi tulee olemaan yhtä hammaslääkäriä kokonaisuudessaan.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Syysunettomuus

Tuntuuhan se ikävälle, kun ei toista näe moneen päivään. 
Uuvuttaahan se, seikkailla kotitehtävien sokkeloissa. 
V***ttaahan se näperrellä editointiohjelmien parissa, olla selvinpäin humalaisten keskellä.

Olen voinut väsyneesti, syysväsymys, syysunettomuus. 
Enkä minä silti osaa nukkua. 
Ja haluaisin vain humaltua, mutta vääristä asioista. 

Syysjuopumus, syysenjaksaisiyhtäänmitään.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Säälittävä syksy

Viime päivät ovat olleet sumuisia, eivätkä vain siksi että tämän viikon saan elellä omissa oloissani.
Vaan siksi ja siten, että ulkona olisi saattanut luulla kadottaneensa kokonaan sen talon johon on matkalla. Niin paljon sumua, ettei oikeasti kyennyt sanomaan onko se talo enää paikallaan ollenkaan.

Hyvät yöt ja aamut ovat taas viestien varassa, kulkevatko ne sumusta huolimatta. Kulkevatko ne, ja siitäkö sitten tietää ettei se toinen ole mihinkään kadonnut. Että silti yhä ja edelleen on, kuin talo sumussa, siellä omalla paikallaan vaikka ei juuri nyt näy.

Siellä sinä, täällä minä ja Karjalaisen yläkulmaan raapustettu pus.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Haluaisin olla se viimeinen

Nyt minä vasta ymmärsin, että mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Reilu kaksi vuotta parisuhdetta takana ja nyt minä vasta tiedän.
En voi olla sinun ensimmäisesi, mutta ethän sinäkään ole minulle ensimmäinen parisuhde tai suudelma. 
Ja ei kai sillä väliä mitä ollaan jätetty taaksemme, ne kuuluvat sinne osana historiaa.


Mutta se mikä on meidän aikaamme, on kaikki tästä eteenpäin. En voi olla ensimmäisesi, mutta voin olla viimeinen. Viimeinen parisuhde, suudelma, rakkaus.

Siihen kiteytyy parisuhteemme ydin.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Joka pelkää eniten, huutaa koviten

Elämä on velvollisuuksien värittämää.
Minkä värinen on velvollisuus?
Onko olemassa hyviä velvollisuuksia, vai ovatko ne kaikki vain pakon värittämiä?
Minkä värinen on pakollinen velvollisuus, positiivinen velvollisuus?

Onko tällä kaikella vain yhtä väriä, vai loputtomiin erilaisia?
Minä ostin tänään valkoista kynsilakkaa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Eräs syksyinen ilta

Eräs syksyinen ilta, ja sitä mietti että voisihan sitä näitä tällaisia olla elämässä tulevaisuudessa vaikka enemmänkin. 
Kaksi niin rauhoittavaa elementtiä samassa kuvassa, tuli ja vesi.


Jos vain osaisin ja pystyisin, niin lisäisin viikonloppuun yhden päivän lisää. Niin ettei heti lauantain jälkeen tulisi sunnuntai. Ettei rauhoittumishetket jäisi niin lyhyeen. Kyllä minä nyt jo taas muistan mikä merkitys on viikonpäivillä ja mitä ne tuovat mukanaan. Työttömänä ei tarvinnut, mutta nyt minä taas tiedän.



torstai 14. syyskuuta 2017

Ja yhtäkkiä, kaikki rakkauslaulut kertovat sinusta

Se on sellaista tiettyä sisäistä rauhaa, että ei enää tarvitse koko ajan etsiä. 
Että tuntee löytäneensä, ikään kuin tulleensa kotiin. 
Siinä toisen kainalossa voi tuntea maailman suurinta onnea, 
mahanpohjassa asti tuntuvaa kyyneliksi muodostuvaa onnea.

Kun huomaa miettivänsä, että kyllä minä lähtisin Ellie Gouldingin keikalle,
jos se toinen pyytäisi mukaansa,
vaikka sitten Suomen rajojen ulkopuolelle saakka.

Sinuun minä jään,
koska siinä minun on hyvä.
Mitään ei tarvitse enää etsiä.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mä oon kuin rätti, jota maailma puristaa

Miten se voikaan tuntua, niin suurena ja raskaana painona.
Olla väsyttävä, kaikki voimat vievä.
Miten se toisina päivinä on pelkkää väsymystä, ikävää ja itkua.
Olo on kuin rätillä, jota maailma puristaa. 
Maahan heitetty tupakantumppi, katuun liiskaantuneet ruskeat lehdet.

Syksy.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Punaviininmakuinen syksy

Olen todennut ettei kouluelämä tee ihmiselle hyvää, 
tuntui täysin normaalille ja hyväksyttävälle olla punaviinihiprakassa keskiviikkoiltana.
Kävellä tolppakorkokengissä, mehupullo täynnä punaviiniä, illalla kello viisi läpi kaupungin.

Sinä iltana en muistanut maalata huuliani syvänpunaisiksi,
vaikka olenkin käyttänyt tänä vuonna huulipunaa aseena syksyä vastaan.

Iltakymmeneltä ajoin pyörällä läpi kaupungin,
tarakalla mehupullo, jossa punaviinin jämät.

Ja viimeisen junan saapuessa Joensuun asemalle,
suutelin punaviiniltä maistuen rakkaani tervetulleeksi.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Lähellä minua, sinä

Olin yksin pimeydessä ja mietin, että mitä jos se toinen ei enää tulekaan minun luokseni.
Mitä jos se on löytänyt jonkun toisen paikan,
tai joutunut onnettomuuteen,
poissa.


Ja sitten kun se toinen taas on siinä, pitää kainalossa ja sanoo että rakas,
minä koitan vain muistaa olla kiitollinen.
Ehtiihän sitä nukkua myöhemminkin, levätä sitten toisella kertaa.
Pääasia, että se toinen on.

maanantai 28. elokuuta 2017

Väsymyksen kaava

Väsymys,
jaettuna kahdella,
kerrottuna viidellä.
Millä kaavalla sen voisi saada katoamaan?

Onko oleellista kaiken sen neliöjuuri, 
vai ehkä pii toiseen.
Onko sellaista kaavaa edes olemassa?

Ja minä näen kaiken kahtena.
Palautan koulutehtävät kahtena,
ruokin itseni kahtena,
jakaudun kahtia väsyneeseen ja vielä väsyneempään.

Enkä minä enää tiedä,
että onko minulla oikeasti kiire,
vai luulenko minä vain.

lauantai 26. elokuuta 2017

Paljon elettyä elämää

Ensimmäinen kokonainen viikko koulua on takana. Olo on melko väsynyt, voisin vain nukkua. Sen sijaan olen palautellut tehtäviä ja yrittänyt ymmärtää ohjelmia ja salasanoja. Niin kovin paljon kaikkea uutta kuuluu tähän.

Myös ensimmäiset opiskelijabileet sisältyivät tähän viikkoon. Vettä satoi, siis ihan koko illan. En tiedä kuinka rock on kertakäyttösadetakki, mutta ilman sitä olisi voinut olo olla jokseenkin ikävä ja kostea.

Ensi viikolla kai enemmän oikeaa koulua ja väsymyksen kasvava määrä.

tiistai 22. elokuuta 2017

Muistona päivä, jolloin kirjoitin auton ikkunaan "pelkkää lovee"

Aina ei elämä ole sellaista onnea, kuin keltaiset kumpparit ja sadetakki syyssäässä tai pyöräillä kouluun termosmuki täynnä kuumaa kahvia.
Ei aina pelkkää onnea siitä, kun toinen tulee kotiin oltuaan öitä muualla.

Usein se on epävarmuutta omasta pärjäämisestä ja vähän myös jaksamisesta. Huolia maailman tilasta ja turvassa pysymisestä. 

Ei pelkkää onnea kouluun pääsemisestä ja haastavan mutta mielenkiintoisen alan valinnasta. Ei pelkkää onnea, mutta milloinpa se olisi.

maanantai 21. elokuuta 2017

Opiskelijan tie

Tämän päivän aikana olen tavannut lähes 50 uutta ihmistä. 
Opetellut muistamaan nimiä ja naamoja. 
Olen leikkinyt tutustumisleikkejä ja väsynyt ympärillä olevaan hälinään.

Tänään minusta on tullut medianomifuksi, opiskelija.
Melkein en enää muista millaista se oikeastaan edes on, olla opiskelija.
Aikaisia aamuja, häliseviä ruokaloita, kahvin tarve uneliaissa suonissa, lihapullia 9kpl per ruokailija.

Se on sitä, kun jokaista solua väsyttää ja välillä täytyy vain levätä jaksaakseen huomenna taas uudelleen kaikkea sitä pyöritystä.
Ristiriitaisesti mukavaa ja kamalaa.

lauantai 19. elokuuta 2017

Pahoillani meidän kaikkien puolesta

Ensin ne tulivat Eurooppaan. 
Ranskaan, Saksaan ja Ruotsiin, kaduille joita minäkin olen kävellyt.
Silti en päässyt mukaan siihen ympärillä vallitsevaan hysteriaan. 
Jossain päin sellainen on arkipäivää, miksi se olisi sen erilaisempaa jos se vain tulee lähemmäs meitä. Mitä eroa on sillä kuoleeko eurooppalaisia vai joku jossain kauempana?
Ja minä ajattelin, että ehkä sen pitäisi olla vielä lähempänä, että sen kauheuden ihan oikeasti tajuaisi.

Sitten se tuli Suomeen, Turkuun.
Lähemmäs kuin koskaan ennen, kaupunkiin jossa asuu tuttuja.

Mutta ei, en minä silti oikein vieläkään ymmärrä sitä uutisten ja spekulaation määrää. Sitä kaikkea miten tarkasti tilannetta täytyy seurata tai ilmoittaa jokaisesta pienestäkin havainnosta.

Maailma on paha. 
Joillekkin se on ollut sitä aina, meille sen pahuus vain alkaa konkretisoitua vasta nyt.
Ja onhan se pelottavaa, uutta ja outoa. 
Mutta sitä se nyt vain on, elämä.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Olenko outo, jos en näytä samalle kuin kaikki muut

Seisoin eilen kauppakeskuksessa keskellä ihmisvilinää ja yritin ymmärtää ympärilläni pyörivien ihmisten päällä olevia vaatteita.
Enkä minä kyennyt siihen.
Oli korkeita vyötäröitä ja leveitä lahkeita. Bomber-takkeja ja lenkkareita. Paljaita nilkkoja ja korkeita kauluksia.

Siinä kaiken keskellä minä farkkuleggingseissäni, tennarit jalassa, villatakki päällä. Ei paljaita nilkkoja, leveitä lahkeita tai bomber-takkia. 

Tältäkö se tuntuu, kun ei enää jaksa pysyä mukana niissä uusimmissa muoti-ilmiöissä?

maanantai 14. elokuuta 2017

Nyt on elokuu, ja minusta näkee sen

Sormet mustikan sinisinä,
otsassa tulevan syksyn ja pimeyden aiheuttama huoliryppy,
ajatukset uudesta koulusta aaltoina vatsanpohjalla.

Ja minä tanssin ja laulan, kuin tämä kesä ei koskaan loppuisi.
Tanssin ja laulan, kohti uutta.

lauantai 12. elokuuta 2017

Matkailun avartama maailma

Miten helposti sitä sokeutuukaan sille, mikä meillä suomessa on ihan äärimmäisen hyvin. Tai sitten huomaa, että asiat, jotka eivät kaikille olekaan itsestäänselvyyksiä ovat omassa elämässä juuri sellaisia.
Italia oli toki ihan siisti maa matkustaa. Liikenneyhteydet toimii ja tiet oli todella hyväkuntoisia, pankkikortilla maksaminen toimii (lähes kaikkialla) ja vesijohtovesikin on juomakelpoista.

Silti Suomeen takaisin tultua liikenne soljui eteenpäin tasaisesti eikä tarvinnut koko ajan olla niin valppaana ja tarkkailla milloin joku mahdollisesti vaihtaa kaistaa käyttämättä vilkkua sun muuta. Huoltoaseman vessa oli puhdas ja viihtyisä. Siellä tuoksui raikkaalle. Vähän nauratti, kun mietin mielessäni suomessa riehunutta imetyskeskustelua ja raivoa siitä, että miksi vauvat laitetaan syömään vessassa. Italialaisten julkisten vessojen jälkeen olisin voinut vaikka itse syödä ruokani siellä suomalaisen huoltoaseman vessassa. 



Kahvia saa muualtakin kuin pelkästä automaatista, eli pannusta kuppiin kaatamalla. Vessanpönttö löytyy varmasti jokaisesta vessasta, italialaisen ravintolan vessassa se voi olla korvattu vain reiällä lattiassa, ainakin miesten puolella. 

Reissussa oli kivaa, mutta sen jälkeen on taas mukavaa olla ihan vaan kotona.

perjantai 11. elokuuta 2017

Italia oli

Italia oli monia tilattuja cappuccinoja, Milanon metrolippuja, hotellissa nukuttuja öitä ja erilaisia hotelliaamupaloja. Se oli autossa istuttuja kilometrejä, kokonaan uusia maisemia, auringosta nautittuja hetkiä ja rusketusrajat piirtyneenä ihoon. 

En edes muista milloin viimeksi olisi kylmä kokis maistunut niin hyvälle, kuin Italian auringon alla. Tai milloin viimeksi olisin ollut yhtä iloinen hyvästä ilmastoinnista.

Ja Suomeen päästyä en voinut kuin rakastaa huolto-aseman vessaa, jossa tuoksui raikkaalle.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Itkettää liian syvään uurtuneet rusketusrajat

Itkettää viereisessä pöydässä istuvan naisen juuri ostettu maahan pudonnut kääretorttupala,
itkettää ajatus tulevaisuudesta jossa porukoiden jääkaappi saattaa tulla olemaan yksi sekasotku,
itkettää ajatus reissuun lähdöstä ja niistä monista kilometreistä joiden päässä on äiti,
itkettää tulevaisuus jossa kaikki vanhenee ja ajat muuttuu.
Ja sitten itkettää puhelimeen saapunut sydämiä pussaileva hymiö.


Mitä tehdä niinä päivinä kun itkettää kaikki?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Odotan sinua kesälomareissu

Meidän kesälomareissu on ihan kohta täällä. Varattiin eilen hotelli sekä Milanosta että Venetsiasta, ja matkakuume nousi parilla asteella. 

Venetsialta odotan varmasti eniten ihan vain sen yleisilmettä. Onhan se yksi sellaisista kaupungeista, että toista samanlaista on vaikea löytää. Varmasti siis mieleenpainuva elämys. Ja kun kotosuomessa on ilma jo muuttunut melkoisen syksyä enteileväksi, näyttää Italiaan aurinkoa lupaileva sääennustekin aika kivalle.

Luulen, että reissu tekee meidän parisuhteellekin hyvää. Ainakin aiempina vuosina ollaan onnistuttu reissaamaan ilman sen suurempia riitoja tai erimielisyyksiä. Toivotaan, että niin on tänäkin vuonna. 

Reissusta palattua voikin sitten rueta pohdiskelemaan koulun alkua ja kaikkea siihen liittyvää uutta. Kovin hurjaa ja myös mukavaa on elämä.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

5 x outo minä

1. En koskaan kutsu ihmisiä heidän etunimillään. En tiedä miksi, mutta se tuntuu jotenkin tosi vieraalle ja omaan suuhun epäsopivalle. Onhan se toki hankalaa, jos pitäisi herättää tietyn ihmisen huomio ja sitten vain huidot ja huutelet että "hei sinä!!".

2. En ole enää moneen vuoteen lyhentänyt sormien kynsiä leikkaamalla. Revin ne tasaisin väliajoin, ja parasta onkin aina se hetki kun huomaa että kynnet on kasvaneet sopivan pitkiksi.

3. Kun otan vettä hanasta, juon lasia harvoin tyhjäksi. Viimeinen kulaus täytyy aina kaataa viemäriin. En tosiaankaan tiedä miksi, mutta jostain syystä sen juominen ei houkuttele.

4. Minulla on pakkomielle kääntää ihmisten niskassa sojottavat laput piiloon sinne paidan alle. En tiedä onko se muista ärsyttävää, mutta pystyn harvoin hillitsemään itseni. (Ja tätä siis tapahtuu ihan vain kotona, ei julkisilla paikoilla vieraiden ihmisten lappujen kanssa. Ehkä hyvä niin.)

5. Kun yleensä ryhmäliikuntatunneilla jokainen haluaa sen takarivin paikan, jään minä suosiolla eturiviin. Spinning-tunnilla en nähnyt miten paljon porukkaa huoneessa oli, koska lähes kaikki jäivät jonnekkin taakseni. Tanssitunneilla taas tuijotin vain peilistä omaa kuvaani ja näin myös opettajan paremmin, kun kukaan ei ollut edessä. Vaan jonkun kai se on siinä eturivissäkin oltava. Ei takariviä ilman eturiviä.

Kertokaa nyt ihmeessä, jos teillä on samanlaisia tapoja niin voin olla tuntematta itseäni oudoksi. Tai jotain omasta mielestänne outoja tapoja.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kasvukipuja

Tunnen sen kasvukipuina mielessä ja lihaksissa.
Yritän muuttaa elämäni suuntaa, ottaa enemmän vastuuta itse.
Kurkotan kohti vapautta, kuin nuori koivu ojentelen oksiani.


Kasvuni tiellä on esteitä, toisinaan tekisi mieleni vain luovuttaa.
Mutta luovuttaako koivu, jos sen kasvun tiellä on esteitä.
Se raivaa tien juurilleen vaikka läpi harmaan kiven. 

Minäkin raivaan itselleni tietä kohti omaa osoitetta ja pyykkikasaa.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Loppu tää on, mut ei maailman, mä tiedän

Itsemurhan itsekkyys,
niin epätoivoisia tekoja,
joita ei enää tekemättömiksi saa.

Musiikki,
jota ei ole kuunnellut aikoihin,
herättää lihasmuistin.

Mies toi laivalta tobleronea,
ikkunat puhdistuivat,
PikkuKilissä oli kaninpoikasia.

Sen kaiken tavallisuuden keskellä,
isoja asioita mieli täynnä,
kuolemanpelkoo ja kokonainen tulevaisuus.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Yksinoloa

Olen nyt ollut yksin kotona kaksi päivää, koska mies lähti eilen aamulla reissuun. Jostain syystä aika on tuntunut niin kovin paljon pidemmältä, ja yksin nukkuminen ei meinannut luonnistua viime yönä millään. Onneksi tänään kuitenkin taas nähdään ja huominen on molemmilla täysin vapaa päivä.

Yksinolossa on hyvät ja huonot puolensa. Hyviin lasken tällä hetkellä sen, että kaupungilta ei ollut mikään kiire kotiin kun toinen tulee kuitenkin vasta tosi myöhällä. Lisäksi sain ruuan uuniin vasta kuuden aikaan ja menee lähemmäs seitsemää ennen kuin se on valmista. Se ei kuitenkaan haittaa, kun kokkaa vain itselleen. Syömishetki on myös erilainen, koska voin vain katsoa netflixiä samalla kun syön. Sitä teen yksin ollessani ihan tosi usein.

Ruuan jälkeen ajattelin aloittaa ikkunanpesu urakkaa, että yhdelle päivälle ei jää niin paljon pestävää. Meneepähän aika nopeammin ja ihankohta se toinenkin on taas täällä.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Lämpimiä ajatuksia

Olen miettinyt viime aikoina paljon parisuhdetta, että mistä sitä tietää milloin se on hyvä ja onnellinen.
Olen ollut innoissani koulun alkamisesta, ja sitten kuitenkin samalla kauhuissani. Kuulemma vieläkin minulla on lupa muuttaa mieltäni, haluta sittenkin jotain muuta, mutta enpä tiedä minkälainen soppa siitäkin sitten syntyisi.

Siinä minä valittelin vaikeata elämääni, kun piti oikein linja-autolla jaksaa matkustaa. Ja aiemmin sain harmaita hiuksia facetykkäyksistä ja muista tyhjänpäiväisistä. Sitten oikea maailma löysi minut taas, elämä jossa on suurempia ajatuksia ja murheita. 

Niin paljon lämpimiä ja hyviä ajatuksia lähetän sinulle ystävä, joka niitä tällä hetkellä kaipaat ja tarvitset. Pidän ajatuksissa, lähetän voimaa.

Niin paljon on hyvin minun olevinaan vaikeassa elämässäni, niin paljon että en voi edes enempää pyytää.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Kesä kahdestaan

Elämä on soljunut eteenpäin omalla painollaan. On ollut kesäisiä päiviä ja hetkiä. Erossa vietetty viikko ja jälleennäkemisen aiheuttama onni. On ollut varovaisia ajatuksia uudenlaisesta tulevaisuudesta, ja elokuulle varatut lentoliput. Tuleva kesälomareissu rakkaan kanssa ja mahdollisuus vierailusta Venetsiassa tekevät tämän pienen ihmisen aika hitsin onnelliseksi. 

Vielä on ainakin kuukausi kesää ja lomaa jäljellä. Vaikka ajatukset ovatkin jo aikalailla tulevassa, yritän nauttia tästä kaikesta vielä kun voin. Niistä aamuista kun saa nukkua pitkään ja nauttia rauhassa kahvikupillisen netflixin äärellä. Tai niistä hetkistä kun voi mennä kuntosalille kiireettömänä aikana ja treenata rauhassa. Jotakin sellaista tulen ehkä kouluaamuina ja päivinä kaipaamaan. Tai sitten nautin opiskelusta niin paljon, että en kaipaa mitään muuta. 

Ehkä ja ehkä, mutta nyt on ulkona kesä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Edistynkö elämässä

Jos joku asia on elämässäni mennyt täysin nappiin, niin se on kyllä ehdottomasti syntymäpäivä. En olisi itsekään osannut parempaa päivää keksiä. Einon Leinon päivä, kyllähän se kuulostaa ihan minun jutulle.

Kirjoitin vuosi sitten asioita, joiden toivoisin tänä vuonna tähän aikaan olevan toisin. No eivät ne juurikaan ole. Viime vuonna möin mansikoita, tänä vuonna en saanut kesätöitä lainkaan. Toki tiedossa on koulupaikka ja syksyllä puhaltavat uudet tuulet. Toivoin myös, että osoitteeni olisi muuttunut, no ei se ainakaan vielä ole. Toki tähänkin toivoisin edelleen muutosta, ja varsinkin nyt kun se koulukin on tosiaan alkamassa.

Mutta oli se varmaan silti elämän kannalta ihan hyödyllinen vuosi. En ehkä ole edistynyt näkyvästi, mutta pinnan alla voi silti olla kokonaan toinen maailma.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Elämän hyvät hetket

Se oli sellainen viikonloppu, että  kaiken sen jälkeen oli olo tyhjä. Että hetken sitä melkein tunsi menettäneensä jotakin, vaikka ennemmin pitäisi kai tuntea saaneensa jotakin lisää. 

Oli kirkossa pidäteltyjä kyyneliä ja käsissä tärisevä kukkapuska. Ne kaksi kulkemassa pitkin pitkää käytävää. Oli alkumalja ja onnittelujono. Paljon juhlavia ihmisiä aurinkoisessa kesässä. Oli puhe, jonka annoin vain tulla sieltä jostakin, sen kummemmin valmistelematta. Ja kyyneliä, jotka yrittivät esiin niin puheen aikana kuin muutenkin juhlan keskellä.

Nyt on kameran muistikortilla paljon onnellisia kuvia hääparista ja onni niitä katsella aina jos maailma tuntuu liian pahalle paikalle elää. Koska kuitenkin aina, kaiken tämän keskellä, on olemassa myös jotain hyvää.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Juhlahumua

Tänä viikonloppuna juhlitaan rakkautta, todistetaan hetkeä kun kaksi onnellista sanovat toisilleen tahdon. Lauletaan, nauretaan, nautitaan elämästä ja toivottavasti myös hyvästä säästä.

Tämä viikonloppu tulee olemaan ikimuistoinen.

P.s. Kaason/pikkusiskon silmät on kyynelissä jo nyt, 
täytynee varata useampi nenäliina mukaan huomiseen juhlahumuun.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Juosta lujaa kaatosateessa

Taivaalta satoi kaatamalla vettä, suuria pisaroita. Minä valmistauduin tekemään matkan kirjastolta autoon, tietenkin toiveissa kastua mahdollisimman vähän. Otin auton avaimen valmiiksi käteen, astuin ovesta ulos ja sitten...


...sitten minä juoksin niin kovaa kuin vain ikinä pääsin.
Ja se oli ihan hurjan hieno tunne, yksi maailman parhaista.
Juosta lujaa kaatosateessa.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Merkki maailmankaikkeudelta

Jos etsisin merkkejä, uskoisin niihin ja antaisin niiden ohjata elämääni, olisi joensuun pääsykoe todellakin yksi niistä. Odotin piirtämistehtävää, koska aina siellä on sellainen ollut. Ihan jokaisella (eli niillä kahdella aiemmalla) kerralla, kun olen siellä käynyt. Mutta tällä kertaa, juuri tänä vuonna kun taas monen vuoden jälkeen päätin hakea, siellä olikin kirjoitustehtävä. Olihan siitä pakko olla aika iloinen, koska jos minä jotain osaan niin kirjoittaa. 

Ajattelin myös, että jos tänä vuonna en kaikesta tästä huolimatta pääse kouluun, on minun todellakin vain aika vaihtaa alaa. Koska silloin sitä ei yksinkertaisesti ole tarkoitettu minun paikakseni. Sen verran vahvalta merkiltä se kirjoitustehtävä tuntui. 

Ja niinhän se maailmankaikkeus sitten vastasi näihin merkkipohdintoihini. Ei voi kuin hämmästellä millaista johdatusta elämä toisinaan onkaan. Miten sitä onnistuu olemaan juuri oikeassa paikassa siihen oikeaan aikaan. 

Kirjoitustehtävä oli merkki siitä, että media-alalla on minulle vielä jotakin annettavana.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Yhtäkkiä

Yhtäkkiä,
näissä aamuissa on jotakin uutta.
Väriseviä sieluja, kaikennäkeviä sydämiä.

Yhtäkkiä,
meillä ei enää ole nimiä.
Ei alkuja tai loppuja, vain alati jatkuva elo.

Yhtäkkiä,
eikä sen enempää koskaan tarvittu.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Sitkeä sydän

Sinulla on sitkeä sydän, joka lyö.

Se on totta, kaikessa tavallisuudessaan, niin itkettävän totta.

Lohdullista.


tiistai 13. kesäkuuta 2017

Kadonnut rytmi

Kun olo toisinaan on epätodellinen, ja sitten se jää toistamaan itseään.
Sitä alkaa epäillä ihan kaikkea, omaa mielenterveyttään, parisuhdettaan, elämän suuntaviivoja.
Sitä kyselee itseltään "miksi olen tässä", "mitä ihmettä oikein teen elämälläni", ja oikeasti tietää ettei se oma elämä edes ole niin kovin hullua. 
Oikeasti se on melkoisen normaalia, tavallisesti eteenpäin soljuvaa, ongelmatonta.


Olen kadottanut rytmin salilla käyntiin, aikaisiin aamuihin, yhteiskuntakelpoisuuteen. 
Sen sijaan hyvässä hallussa on netflixin katselu, kuppi hyvää kahvia ja loppumaton jaksojen jono.