Reikäinen taivas

Minä tavoitan taivasta, kauas karkaavia pilviä.
Tavoitan itseäni, ja alituiseen vaihtuvia unelmia.
Ne vaihtuvat sitä mukaa kuin elämä, liittyvät siihen mitä on mahdollista saavuttaa.
Ei sen kai niin pitäisi olla, eivätkö ne ole unelmia juuri siksi että ovat hiukan kauempana tästä hetkestä.

En tiedä miten muut ihmiset minut näkevät.
Sanovat, että olenhan minä jo vaikka mitä kun sanon etten ole lukion jälkeen tiennyt mihin oikein olen matkalla.
Mutta onko sillä väliä mitä muut näkevät, jos en itse löydä elämäni suuntaa.

Olen koittanut piirtää karttaa elämälleni iholla risteilevistä luomista, yhdistää niitä myös sen toisen luomiin.
Koittanut nähdä muotoja, merkkejä, symboliikkaa.
Mutta ei sekään riitä, ei sekään kerro todellisuudesta ja elämäni suunnasta.

Voiko rakentaa kokonaisen elämän merkkien ja symboliikan varaan?

Tunteiden vuoristorata

Olen elänyt melkoisessa tunteiden vuoristoradassa tämän viikonlopun. Olen tuntenut järjettömän suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, uskonut kohtaloon ja hämmentynyt siitä, että en ole uskomusteni kanssa yksin. 

Olen ollut äärettömän ylpeä siitä miten kypsästi pystyn asioita näkemään. Ja etteivät ne saa minua hajoamaan palasiksi, toivomaan muutosta, tekemään epätoivoisia tekoja. En tiedä milloin olisin viimeksi kyennyt moiseen kypsyyteen.

Olen kokenut hurjaa kiitollisuutta ja onnea parisuhteestani. Siitä, että minulla on elämässäni juuri hänet. Siitä, että saan oppia koko ajan uutta itsestäni ja nähdä asioita eri tavalla.

Olen surrut vähän elämän päättymistä. Hymyillyt takaisin niinä hetkinä, kun mummon silmissä välähtää hetken aikaa tunnistaminen ja hymy. Niitä hetkiä on nykyään harvassa, eikä aina oikein voi tietää mitä on vastassa. Tänään oli kuitenkin hymyjä, ja onhan se sekin taas jotain.

Voisin itkeä onnesta, surusta, hämmennyksestä, ylpeydestä, siitä että maailma on niin hurjan suuri. Niin paljon on mahtunut yhteen viikonloppuun, kokonainen tunteiden kirjo.

Miksi meissä on niin paljon säröjä?

Että aurinko pääsisi paistamaan niistä sisään.

Että voisimme eheytyä ja olla vahvempia kuin ennen olimme.

Että meillä olisi syy turvautua toisiimme, avautua säröistämme, lähentyä.

On oltava säröjä, jotta voimme tulla ehjiksi.

Voisimme korjata itseämme ja muita, nähdä syitä sille miksi on elämä.

Ajatuksia lomasta

Olo on jotenkin pieni ja voimaton sen edessä, että nyt tosiaan on kesäloma. Ettei enää tarvitse mennä luennoille, ainakaan kolmeen kuukauteen, eikä ainakaan koulun takia herätä aikaisin aamulla. 

Olen koettanut keksiä itseäni kehittäviä juttuja kesäksi. Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kyllä minä saan ajan kulumaan. Silti olo tuntuu jotenkin avuttomalle. 

Haaveilen, että lukisin paljon kirjoja. Kokeilisin uusia reseptejä ja ruokia. Kuvaisin videoita ja harjoittaisin editointitaitojani. Jokainen niistä on arvokas ajatus, mutta silti jokainen niistä kuulostaa turhalle ja väärälle koska niistä ei tienaa rahaa.

Olen itselleni hurjan ankara tämän asian suhteen. En tuomitse ketään, joka ei ole kesätöitä syystä tai toisesta saanut. Mutta itseni tuomitsen, itseäni syyttelen ja sätin. En riitä itselleni, koska en usko riittäväni myöskään ympärillä oleville ihmisille. 

Minä riitän, ja tämä on vain yksi kesä muiden joukossa.

Elämä on suuria kontrasteja

Kun ensin pohtii elämän päättymistä, sitä että kuinka kauan on aikaa vielä jäljellä. Ja hetken päästä huomaa jo miettivänsä sohvan väriä ja kokoa, tuntuu se aika suurelle kontrastille. Elämä on sellaista. Suuria kontrasteja täynnä. 

Samalla voi potea huonoa omaatuntoa siitä miten sitä vain keskittyy kaikkeen maalliseen, niin sanotusti turhaan, ja sitten kuitenkin tietää ettei voi jättää omaa elämäänsä elämättäkään. Ei voi vain keskittyä siihen, että milloin on aika. Tai en tiedä pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän niihin ei niin maallisiin asioihin.

Miksi maailmassa täytyy olla niin suuria asioita, ja miksi me olemme vieraantuneet kuoleman luonnollisuudesta?

Läsnäoloa kesään

Huomaan olevani ihan liikaa online, tavallaan aina tavoitettavissa. Pohdin omaa somekäyttäytymistä, kun ihmiset ympärillä kertovat instalakoista tai somettomasta ajasta. En muista milloin viimeksi olisin ollut tietoisesti lakossa somen suhteen. 

Somesta on tehty jotenkin niin koukuttavaa, sitä luulee menettävänsä jotain oleellista jos ei vaikka vuorokauteen avaisi instaa ollenkaan. Enimmäkseen se johtuu stooreista. Tykkään katsoa monien ihmisten stooreja, kuunnella höpötyksiä. Ne kun eivät säily kuin sen 24 tuntia. Jos on poissa 24 tuntia tai yli, menee stoorit ohi. Ja se kai siinä on ideanakin, että saataisiin ihmiset pysymään aktiivisina.

Jos uskaltaisin, niin sanoisin että kesältä toivon enemmän somettomuutta. Silti se on aika iso asia edes sanoa. En omista kesätöitä, joten vietän päivät enimmäkseen yksin. Kun selaa somea ja katsoo instan stooreja, ei enää olekaan ihan niin yksin. 

Mutta ehkä voisi ajatella niin, että niinä hetkinä kun ei ole yksin vaan siinä vierellä on joku ihan oikea ihminen, niin niinä hetkinä some pysyisi kiinni. Jos sitä koettaisi kesän aikana olla enemmän läsnä. Niin itselleen kuin muille.

Ihana herkkyys

Sitä helposti unohtaa tämän maailman vilskeessä sen millainen ihminen sitä ihan oikeasti on. Yhteiskunta ympärillä ei varsinaisesti nosta introverttejä, herkkiä ihmisiä mitenkään esille. Työpaikkailmoituksissa haetaan sosiaalisia, reippaita ja paljon aikaansaavia ihmisiä. Siinä sitä sitten yrittää tunkea itseään sellaiseen muottiin, koska miten niitä paikkoja voisi muuten edes kuvitella saavansa. 

Välillä on kuitenkin hyvä laittaa sille kaikelle yrittämiselle stoppi. Huomasin itkeväni väsymystä ja helpotusta, kun äitini sanoi ettei minun pidä mitään työpaikkaa hakea vain siksi, että oletan ihmisten odottavan niin. Itkin väsymystä siksi, että olin taas liian kauan yrittänyt tunkea itseäni muottiin, johon en sellaisenaan mene. Olin unohtanut kuunnella itseäni, ja antaa itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Itkin helpotusta siksi, että ympärilläni on myös sellaisia ihmisiä, jotka käskevät tekemään niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Että ei nyt ainakaan omien vanhempien takia tarvitse yrittää olla sellainen yhteiskunnan hyvän työntekijän muottiin sopiva.

Siksi lainasin kirjastosta Suvi Bowellanin Ihana herkkyys kirjan. Ajattelin, että sen avulla voin muistuttaa itselleni, että oikeastaan olen aika herkkä ihminen. Että tarvitsen omaa aikaa, että minun on vaikea tehdä asioita vain siksi että niitä nyt on pakko tehdä. Ja se kaikki sellainen, joka on osa minua, on oikeasti ihan okei. 

Voi kunpa minä vain uskaltaisin, vieläkin paremmin ja suuremmin rohkeasti olla sitä mitä olen. En arkailisi sanoa, jos jokin asia ei tunnu omalta vaikka kaikki olettavat että sen pitäisi olla juuri sitä mitä minä haluan. Jos vain muistaisin ja uskaltaisin olla rohkeasti herkkä oma itseni.

Miten olla rohkea, pysyä avoimena

Elämä tuo eteeni kasvunpaikkoja, tarjoilee tilanteita joihin tarttua ja niiden avulla kasvaa ihmisenä. Ja minä väistelen kuin viimeistä päivää niitä sellaisia tilaisuuksia. Ettei vain tarvitsisi avata suutaan, kertoa miltä oikeasti tuntuu. Kertoa, että miksi epäilyttää ja mikä tuntuu pahalle. On niin helppoa, luvattoman helppoa, piiloutua sen taakse, että arki on hyvää.

Minä sulkeudun niinä hetkinä, kun pitäisi avautua. Ja piiloudun niinä hetkinä, kun pitäisi olla näkyvämpi kuin koskaan. Tiedän ettei näin voi jatkua enää kauaakaan. Että en oikeastaan edes halua elämäni olevan tällaista. 

Mutta miten olla niin rohkea, niin äärettömän rohkea, että vanhojen tottumusten sijaan toimisi aivan toisin. Avaisi suunsa, sanoittaisi tunteensa, ei pelkäisi kertoa ääneen totuutta? Miten se tehdään, ja kuinka kauan voi vain sulkeutua ja piiloutua?

Saanko elää?

Käytän paljon, jopa tuhottomasti liikaa, aikaa elämästäni siihen että pelkään tulevaa. Sitä kun ei yhtään kukaan pysty ennustamaan.
Saattaa olla, että kuolen ennen aikojani. Ennen kuin olen saavuttanut elämässä sen mitä haluaisin (vaikka en vieläkään osaa määritellä mitä se sitten edes olisi). Tai voi olla ihan yhtä hyvin, että saan elää vanhaksi, nähdä ja kokea paljon.

Sitten minä luen tarinoita ihmisistä, jotka oikeasti taistelevat elämästään. Eikä minulla ole todellisuudessa pienintäkään käsitystä siitä, millaista se ihan oikeasti on. Mutta sekään ei estä pelkäämästä. En tiedä voiko mikään estää, ja sen pelon kanssa on vain opittava elämään.

Olet vielä tauluni, maisema levollisin

Takerruinko taas liian nopeasti, jäin kiinni ensimmäiseen vaihtoehtoon?

Osasinko katsoa ympärilleni ja kuunnella itseäni, vai unohtuiko se?

Usein sisäinen maailmani tuntuu liian suurelle.

Se on valtava, kuin avomeri.

Miten sellaisen voi selittää kenellekään niin, että toinen ymmärtäisi?

Ei tärkeissä sanoissa saisi takellella,

ei enää näin useamman vuoden jälkeen.

Mitä se tarkoittaa sinulle, meille.

Toinen toukokuuta

Vappuna lilluin Imatran kylpylän lämpimissä vesissä, kippasin kurkkuuni lonkeroa Lappeenrannan yöelämässä.
Otettiin pieni irtiotto arjesta ja vietettiin yöksi yö hotellin lakanoissa.

Kotiin palattua nukutti kaksi kertaa enemmän, vaikka oletin että olon pitäisi olla levännyt ja pirteä. 
Joka keväinen ongelma on taas täällä; koulua on enää reilu pari viikkoa ja tekemättömiä tehtäviä siihen nähden ihan liikaa.

Vaatekriisi sai myös päätökset vähemmästä ja ekologisemmasta ostamisesta unohtumaan, ja yhtäkkiä huomasin hankkineeni haalarin.

Sillä tavalla on alkanut toukokuuni.