Olenko jo perillä?

Joskus tuntuu, että en tiedä missä menee ääriviivat.

Miten tulla kokonaiseksi. 

En tiedä löytääkö sitä koskaan itseään, vai etsiikö läpi elämän.

Onko elämän tarkoitus ehkä etsiä, 

löytää palasia matkan varrelta,

kasata niistä kokonaisuutta,

iloita aina löytäessään jotakin uutta.

Mutta jos tosiaan pääsisi perille yhdellä harppauksella,

niin mihin sitä sitten käyttäisi lopun elämänsä?

Ihan hyvä näin

Kun joku osaa sanoittaa ajatukseni ja tunteeni puolestani, minä huokaisen helpotuksesta. Ne eivät enää tunnukaan vääriltä ja oudoilta, miten ne voisivat olla, kun tuo toinen ihminen tuossa myös tietää niistä puhua. Enää sitä ei olekaan yksin outo ja kaukana normaalista, vaan saa olla jollekin toiselle normaali.

Olen kärsinyt paljon siitä tunteesta, että olen vääränlainen. Että pitäisi olla jotenkin sosiaalisempi ja pärjäävämpi, ollakseen hyvä. Toisaalta olen tiennyt, että se ei pidä paikkaansa, mutta onhan siihen aika vaikea uskoa, jos ympärillä tuntuu olevan vain niitä pärjääjiä. 

Minä riitän juuri tällaisena, ja voin pärjätä aivan hyvin. 

Nimetön ahdistus

Pahinta on ahdistus, jolle en vain yksinkertaisesti kykene nimeämään minkäänlaista syytä. En ymmärrä miksi yhtäkkiä tuntuu niin vaikealle olla, kun ihan vasta on ollut monen monta melkoisen hyvää päivää. Miten yhtäkkiä olemassa olevat keinot ei tunnu toimivan sitten yhtään ja tunnen taas katoavani jonnekin ahdistuksen syövereihin.

Eilen koitin sanoa itselleni, että ehkä se on vain ahdistuneisuushäiriön syytä, se sellainen ahdistus jota en osaa nimetä. Ja oikeastaan en voi tehdä sille muuta kuin hyväksyä sen. Antaa sen olla, kuunnella sitä, tuntea sen, muistuttaa itselleni että pahinkin ahdistus menee joskus ohi, muistaa hengittää sen keskellä.

Ja kyllähän se lopulta väistyi, ei kasvanut koko kehoani valtaavaksi möröksi niin kuin se olisi varmasti joskus ennen tehnyt. Mutta vieläkään en osaa nimetä sen ahdistuksen aiheuttajaa, ja silloin se tuntuu myös vaikeammalle vain hyväksyä osaksi normaalia tunneskaalaa.

Kuinka monta hetkeä

Kuinka monta hyvää kokemusta pitää saada, että muistijälki muuttuu?
Kuinka monesti on asioiden mentävä hyvin, vaikka pelkäisi muuta ennen kuin voi lakata kokonaan pelkäämästä?
Minä olen väsynyt pelkäämään.
Niin väsynyt, että en oikein osaa enää muuta kuin itkeä. 
Kaivelen sisältäni voimaa kestää, vielä vähän ja aina vain vähän enemmän.
Missä vaiheessa se loppuu?

Olen vielä sen verran rikki, että yksi hyvin mennyt päivä maailmalla vaatii veronsa seuraavana päivänä. Voiko joskus olla niin, että kestäisinkin päiviä jo kaksi ja pikkuhiljaa ehkä enemmänkin? Kuinka kauan siihen menee, kuinka monta hetkeä että kaikki tuntuisi taas helpolle?

Askeleita kohti sisäistä rauhaa

Onko sisälläni enemmän rauhaa kuin ennen,

vai olenko vain oppinut käyttämään hyödyksi kaiken sen, 

joka minussa on aina asunut.

Hetkittäin minä edelleen pelkään,

tunnen kuinka syke alkaa nousta,

ajatukset lyövät itsensä lukkoon,

jäävät kiinni johonkin huonoon ja negatiiviseen.

Useimmiten onnistun pysäyttämään ikävien ajatusten ketjun,

pystyn pysähtymään,

hengittämään,

ja ajattelemaan kaiken olevan ihan hyvin.

Koska keskityn hyvään,

keskityn rauhaan,

se lisääntyy ja siihen on helpompaa palata.

Nämä askeleet kohti erilaisempaa elämää saavat itkemään kiitollisuudesta.

Diagnosoin itseäni

Havahdun öisin tukehtumisen tunteeseen,

haukon henkeä,

aamulla googletan itselleni uutta diagnoosia.

Uneni ovat vain satunnaisia tarinoita siitä, mitä elämä on nykyään,

eivätkä ne anna vastauksia sen enempää kuin anonyymien kommentitkaan.

Oikeastaan googlettaminen on kielletty,

uusien diagnoosien etsiminen turhaa.

Lopulta aina kaiken takana, 

ahdistus ja stressi.

Positiivisia välähdyksiä

Olen löytänyt mielestäni varovaisia välähdyksiä, joissa tulevaisuus ei ole pelkkä pelottava ja ahdistava musta aukko, vaan jotakin aivan muuta. 
Olen huomannut odottavani jopa innolla ensi viikon Helsingin reissua, ja sitä että pääsee vähän muihin maisemiin. 
Olen yrittänyt muuttaa negatiivisia ajatuskulkuja hitaasti positiivisempaan ja visualisoinut mielessäni miten kaikki tulee reissussakin menemään oikeasti ihan hyvin. 
Ehkä se kaikki alkaa hiljalleen myös tuottaa tulosta. 

Ne ovat sellaisia, varovaisia, positiivisia välähdyksiä. Ja olen niistä ihan hurjan iloinen ja kiitollinen. 

Minussa on ongelma, jokin virhe ohjelmoinnissa

Ehkä minussa on jokin vika.
Ehkä minusta puuttuu jotakin olennaista.
Jokin sellainen palanen, jonka tarkoitus ja tehtävä on tyynnyttää mieli ja tehdä olosta turvallinen.
Hetkittäin havahdun miettimään, että oikeastaan juuri nyt voisin vain vajota ahdistukseen. 
Enkä tiedä, mitä silloin oikein pitäisi tehdä.
Kukaan muu ei voi oloani korjata, voima täytyy löytyä itsestä.

Mutta mikä on se olennainen vika, joka niin usein herättää tuon tunteen?
Miksi minussa asuu sellainen tunne, mikä sitä ruokkii ja pitää hengissä?
Miten se koko ajan vaanii jossakin taustalla ja vain odottaa omaa hetkeään.

Vääränmuotoinen olo

Tuntuu, kuin yrittäisin tunkea itseäni vääränmuotoiseen lokeroon.

Tiedättehän ne lasten lelut, joissa on neliön, kolmion ja ympyrän muotoisia palikoita, jokaiselle oman muotoinen reikä. 

En tiedä olenko ympyrä, neliö vai kolmio. Enkä tiedä minkä muotoiseen reikään minun kuuluisi sujahtaa.

Ensin pitäisi kai määritellä oma muoto, tietää edes se ihan ensimmäiseksi. 

Mutta en minä tiedä.

En ole mitään vihannut elämässäni niin paljon, kuin sitä, että en tiedä yhtään mihin suuntaan kulkea tai mihin olla matkalla.

Ja jos en tule koskaan tietämään, 

niin miten sen tunteen kanssa sitten oikein eletään?