Jos kaikki sittenkin menisi ihan vain hyvin

Onko silloin epäonnistunut,
antanut ahdistukselle periksi,
jäänyt ikuiseksi kakkoseksi,
jos etsii pelastusta lääkepurkista.

Ihmiset ympärillä kehottivat kokeilemaan,
antamaan mahdollisuuden,
kannustivat eteenpäin, 
myös epäilivät.

Minä pelkäsin tekeväni loppuelämän kokoisen virheen,
jos kaikki hajoaisi siihen,
koko elämä tuntui olevan kiinni yhdestä ainoasta päätöksestä.

Nyt minä vain toivoin, että kaikki menisi sitten kuitenkin, ahdistuneen mieleni epäilevistä kuiskailuista huolimatta, ihan vain hyvin.

Ajatukseni eivät ole ystäviäni

Miksi minä pelkään olla omien ääriviivojeni sisäpuolella?

Miksi pelkään ja koitan paeta sieltä,

eivätkä ajatukseni tunnu olevan ystäviäni.

Suhtaudun pelolla siihen mitä mieleni aikoo minulle tänään syöttää,

varaudun suitsimaan sen minulle kuiskuttelemia järjettömiä pelkoja,

siihen valuu kaikki energiani.

Omista ääriviivoistaan on hankalaa paeta,

enkä haluaisikaan,

eihän minulle sitten jäisi todellisuudesta enää yhtään mitään.

Mutta pelkäämälläkään en voi kauhean kauan jatkaa.

Sanojen kaiku

Sanat ovat jääneet päähäni kaikumaan,

ne kiertävät kehää,

toistuvat yhä uudelleen,

on kuollut, on kuollut, on kuollut.

Minä tein nakkimunakasta,

se maistui samalle kuin aina ennen,

ja samalla mikään ei enää ollut kuin ennen,

on kuollut, on kuollut, on kuollut.

Jatkoin ongelmieni vatvomista,

eivät kadonneet,

jatkoin oloni kanssa taistelemista,

sekään ei vaiennut.

Sellainen on elämän järjettömyys,

samalla kun kaikki muuttuu,

ei sitten kuitenkaan mikään muutu.

Rakastatko mua vielä silloin, kun yö painaa sydäntäni?

Mieli on hauras,

kuin särkyvää lasia.

Jos koskettaa liian kovaa,

hajoanko?

Jääkö mitään jäljelle,

jos kukaan maailmassa ei pysty käsittämään,

miten niin en voi vain elää normaalisti.

En aina käsitä itsekään,

en haluaisi tarvita niin paljoa apua elämiseen,

kuin mitä silti tarvitsen.

Kukapa haluaisi. 

Sitä luulee olevansa kuolematon,

voittamaton,

kunnes toisin todistetaan.

Joskus toiveikas, toisinaan toivoo näe en

Elämä tuntuu taistelulle, vaikka yritänkin välillä suhtautua siihen enemmänkin seikkailuna.
Ehkä jos voisin kohdata tunteeni uteliaana, valmiina oppimaan uutta.
Elämäntehtävänä riehuvan mielen kesytystä, oman elämäntarkoituksen rakentamista niistä palasista, joita on jaettu.
Se ei tunnu helpolle, vaan enemmänkin epäreilulle. Energia tuntuu valuvan vääriin osoitteisiin, ja jättävän liian vähälle huomiolle ne asiat, joiden oikeasti haluaisi olevan kaiken energian kohteena.

Tuntuu vaikealle.

Jos minulla olisi syvä luottamus siihen, että kaikki tulee menemään ihan hyvin, voisi elämä ja mieli olla enemmän tasapainossa. Missä on mielenrauhani, missä tyyneyden alku lähde?
Mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä kenellekin, miten rakentaa niistä päämäärä, miten mennä jotakin kohti?

Jos kymmenen vuotta sitten luulin olevani hukassa, en silloin vielä edes tiennyt mitä se tarkoittaa.