Pysähdyksiä

Sanat, jotka pysäyttävät.

Nyrjäyttävät maailman hetkellisesti paikoiltaan.

Viimeksi kuulin ne syksyllä,

ne jäivät kaikumaan mieleen,

on kuollut, on kuollut. 

Nyt ne samat sanat ovat taas kaikuneet,

maailma on pysähtynyt,

toisilla enemmän,

toisilla vähemmän,

joillain ei ollenkaan. 

Se tekee sanattomaksi,

pysäyttää mielenliikkeet,

ja kuitenkin jonain päivänä,

se kohtaa jokaisen meistä.

Taitekohtia

Elämässäni on sellaisia taitekohtia,

joissa olisi voinut valita toisin,

ja elämällä olisi aivan eri suunta.

Ensimmäinen taitekohta, jonka selkeästi muistan.

Lukiossa, hyppytunti, mentiin kirjastoon koneelle.

Jos minä silloin olisin noussut ja juossut perään,

olisi tarinalle tullut ainakin toisenlainen kulku,

sitä en tiedä olisiko lopputulos siltikään eri.

Toinen selkeä taitekohta, viime syksy.

Siitä lähtien olen osannut kuunnella kroppaani paremmin.

Olen joogannut ja meditoinut lähes joka päivä,

olen oppinut kuulemaan milloin hermostoni menee ylivirittyneeseen tilaan,

ja minun pitäisi muistaa vain hengittää.

On olemassa suurempia taitekohtia,

joissa on pitänyt tehdä iso valinta.

Ja sitten on niitä pienempiä valintoja,

joilla ei ole niin suurta merkitystä kokonaisen elämän kulkuun.

Sellaisista taitekohdista ja valinnoista koostuu elämä.

Kuusamon taikaa

Lomailtiin vajaa viikko lumen ja hiljaisuuden keskellä Kuusamossa. Vuokrattiin mökki keskeltä ei mitään. Mökkitiellä lenkkeillessä havainnointiin lähinnä eläinten liikehdintää ja pupujen aktiivista yöelämää. 

Saatiin olla ihan rauhassa, keskellä hiljaisuutta. Ei kuulunut liikenteen melua eikä juuri ihmistenkään ääniä. 

Saunottiin joka ilta, paistettiin makkaraa kodassa, käytiin hiihtoladuilla ja moottorikelkkareiteillä. Laitettiin itse ruuat mökissä ja pelattiin Unoa sekä Huojuvaa Tornia. 

En tiedä olisiko tullut lähdettyä tällaiselle lomalle ilman vallitsevaa tilannetta. Nyt ei kuitenkaan haluttu täysiin hotelleihin tai ravintoloihin. Haluttiin pysytellä keskenään ja minimoida kaikenlaiset ylimääräiset kontaktit. 

Sinne hiljaisuuden ja lumen ympäröimään maailmaan voisin lähteä toistekin.

Otsatukan elinkaari

Parturin tuolissa peilistä katseli otsatukan kehystämät kasvot.

Muistan, kun halusin kasvattaa ala-asteella otsatukan pois.

Yhtälailla muistan, kun vanhojentanssien jälkeen leikkasin sen takaisin.

Olen löytänyt nykyisen hiustyylini kymmenen vuotta sitten,

ja edelleen pidän siitä.

Tuntuu hurjalle, että vanhojentansseista on kymmenen vuotta.

Ylipäätään tuntuu hurjalle ajatella omaa ikäänsä, yhä ja edelleen.

Vaikka olenkin todennut, että ikäkriisi on kriiseistä viheliäisin. 

Jos ikäänsä kriiseilee, saa kriiseillä loputtomiin.

Pidän siitä, miten otsatukka kehystää kasvojani.

Pidän hiusteni ruskeasta väristä ja siitä miten ne kiiltävät auringossa.

Pidän siitä, että otsatukasta on tullut osa minua.

Ja koska pidän siitä niin kovin, niin täytyihän se ikuistaa jälleen yhteen kuvaan.

Riittävän hyvää elämää

Onko vuoden takaisesta poikkeuksesta hiljalleen muodostumassa uusi normaali?

Sellainen normaali, jolle kukaan meistä ei oikeastaan haluaisi myöntää minkäänlaista normaaliuden määritelmää, mutta sellaistahan siitä alkaa kuitenkin tulla.

Vuosi on niin pitkä aika, että on olemassa lapsia, jotka eivät muista muunlaista aikaa kuin tämän mitä nyt elämme. 

On vain tarinoita siitä miten joskus käytiin uimahallissa, elokuvissa, ravintolassa. Eikä siinä ollut mitään sen ihmeellisempää. 

Minun elämäni ei ole muuttunut juuri yhtään, vieläkään. Nautin hitaista aamuista ja siitä, että voin itse määritellä päiväni tekemiset. Voin mennä keskellä viikkoa käymään siskoni luona ja tavata kummipoikaani, tai nähdä ystäviäni jos siltä tuntuu. 

Maailma ympärillä makaa niin kuin makaa, ja niihin raameihin minä rakennan itselleni mahdollisimman hyvän elämän.

Selkeästi sekavaa

Tänään olo on tuntunut jotenkin tahmealle.

Aamun jooga ja syvärentoutushetken jälkeen heräsin lattialta sohvatyynyn kuvio poskeen painautuneena.

Olo on nuhjuinen, eikä opparin kirjoittaminen tunnu etenevän.

Yritän muodostaa julkaisukelpoisia lauseita, tietämättä kunnolla edes että mistä olen kirjoittamassa. 

Kaikki on sellaista sekavaa tahmaa, eikä siitä löydy selkeää alkua tai loppua.

Olen jossakin välimaastossa,

koitan pyristellä eteenpäin,

ja ehkä joskus löydän sen kohdan,

josta alkaa opparini kirjoitus.

Enää en pelkää

Vähän kuin huomaamatta, on elämä tasoittunut, mieli tyyntynyt.

En enää muista koska viimeksi olisin itkenyt epätoivoa ja väsymystä.

Viime viikonloppuna itkin onnen kyyneleitä siinä toisen lähellä.

Välillä tuntuu jo vaikealle muistaa, miltä tuntui se kaiken alleen hukuttava musta ahdistuksen viitta. Pidemmän aikaa on jo mennyt hyvin ja huomaan miettiväni, että milloinkohan mahtaa tulla seuraava vaikea vaihe. Vai voisiko olla jo niin, että enää niitä ei niin tulisikaan? 

Olen saanut itseni takaisin, normaalin innostukseni ja luottoni elämään. Toivottavasti osaisin jatkossa elää niin, että en enää koskaan kadottaisi niitä niin totaalisesti. 

Tekisi mieleni huutaa se kaikille suureen ääneen,

mutta tyydyn vain kuiskaamaan hiljaisesti,

"minä selvisin".