tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kohti kevättä ja kesää

Se, että minun pieni elämäni kulkee edelleen lähes samoja raiteita,
ei tarkoita etteikö maailma olisi sekaisin.

Päivät ovat alkaneet muistuttaa silti enemmän toisiaan kuin ennen,
ne alkavat ja ne päättyvät,
erottumatta toisistaan juurikaan.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen,
vaikeampaa kuin yleensä.
Ihmiset kysyvät kesän suunnitelmia,
kukapa niistä tietää.


Silti luonto jatkaa kulkuaan,
kohti kevättä ja kesää,
se ei pysähdy,
vaikka maailma tekisi niin.

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Ja sittenkin voin hengittää




Pelkään,
että en enää pystyisikään,
hengittämään.

Jos se alkaisi tuntua raskaalle,
ja vaikealle,
miten estäisin itseäni luisumasta paniikkiin.

Hengittäminen;
itsestäänselvyys,
jokaisen oikeus,
yhtäkkiä ymmärtää ettei niin ole.

Toivon,
että saan pitää omani,
mahdollisimman kauan.

torstai 26. maaliskuuta 2020

Kummallisia aikoja

On ollut äärettömän vaikeaa pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä on mieli täynnä. Haluaisin kirjoittaa normaalista elämästä, ihan tavallisista asioista. Että olisi edes joku paikka, jossa maailman vallitsevan tilanteen voisi hetkeksi unohtaa. 
Mutta tällä hetkellä kaikki se mikä on joskus ollut suurta, tuntuu niin mitättömän pienelle ja typerälle. Yritän pysyä positiivisena täällä, kaiken tämän keskellä. Yhtäkkiä koulujuttuja tuntuu olevan paljon, ja samalla niiden tekeminen on kuin tervanjuontia. En tiedä katoaako motivaatio siksi, että istuu päivät yksin kotona. Vai siksi, että koulutehtävätkin tuntuvat typerille.

Ulkona on varmaan viikon ajan, tai enemmän, paistanut joka päivä aurinko. Sitä minä olen ikkunasta ihastellut. Joka päivä olen keittänyt kahvia, syönyt suklaata, tuijottanut tietokoneen ruutua. Olen katsonut uutisia, koittanut miettiä muutakin kuin uutisia. Olen katsonut asmr-videoita, kuunnellut Ida Paulin ja Kalle Lindrothin uutta levyä monta kertaa.

Nämä ovat poikkeuksellisia aikoja, ja sitten kuitenkin ne nyt vain ovat elämää tällä hetkellä. Ihmiset tuntuvat odottavan kuumeisesti sitä, että tämä loppuu ja palattaisiin takaisin normaaliin. Entä jos siihen menee kauankin? Voi käydä odottavan aika pitkäksi. Vaikka tilanne on outo, niin silti kehottaisin vain elämään päivän kerrallaan. Ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne ovat. Koska meillä on vain tämä hetki.


torstai 19. maaliskuuta 2020

Pielisjoessa virtaa vesi

Mitä me muistamme tästä ajasta, vaikka nyt kymmenen vuoden päästä. Maailma elää poikkeustilassa, minä sellaisessa elämäntilanteessa ettei asiat oikeastaan ole muuttuneet. Enkä tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. 

Varmaan olla kiitollinen siitä, että kaikki tuntuu edelleen lähes normaalille. Ja toivoa voimaa niille, joille tilanne on kaikkea muuta kuin normaali. 

Tänäkin aamuna nousi aurinko, lentävät linnut, puiden latvat ovat samalla tasolla horisontissa kuin eilen. Lumi ja jää sulavat, Pielisjoessa virtaa vesi. 

Erotanko minä enää kymmenen vuoden päästä, että mikä niistä kotona istutuista opiskelukeväistä olikaan se, jolloin ei voinut huvikseen lähteä päivällä vaikka kirpputorille tai kirjastoon. Erotanko minä sitä, ja jos en, niin onko sillä väliä?

Tarvitseeko tätä aikaa kirjoittaa itselleen muistiin, taltioida ettei unohtaisi. Vai jatkaisiko vain sitä omaa epänormaalin normaalia elämäänsä, koska kyllähän ainakin media kirjoittaa ja laittaa meidät muistamaan.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

En haluis myöntää etten mä tiedä, et ollaanko me oikeella tiellä

Ihailin auringonlaskua, tyyntä veden pintaa. 
Katselin peilistä lihasteni pumppaavaa liikettä, niissä on elämää. 
Tänään jo kuudelta aamulla sammuivat katuvalot, 
ja minä ihmettelin että miten ihmeessä ne jo niin aikaisin.


Kaupungin kaduilla pölisi, oli suussa narskuvaa hiekkaa.
Maailma kaipaa valoa,
ja linnut - ne lentävät niin kuin ennenkin.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Elämä peruttu

Viime päivinä on maailman meno mennyt sellaiseksi, että oikeastaan pitäisi vain laittaa itsensä somelakkoon (tai karanteeniin). On hyvä olla tietoinen, en minä sitä sano, mutta auttaako se että tietää joka ikisen rasauksen ja risauksen mitä tapahtuu. 

Yhtäkkiä on koko elämä peruttu. Oikeastaan ei ole enää edes varmaan hyväksyttävää tehdä oikein mitään. Kahviloissa ja ravintoloissakin käynti on vain typeryyttä ja ajattelemattomuutta. Ainut oikea paikka on kotona, tai ehkä jossain keskellä metsää missä ei varmasti törmää kehenkään muuhun.

Olo on jokseenkin omituinen. Sitä vain yrittää pyristellä niin kovin, että kaikki säilyisi normaalina. Mutta mitä normaalia on etäluennoissa ja siinä ettei kaupan hyllyltä löytynyt makaronia?

Täytyy hengittää enemmän, keskittyä meditaatioon ja mindfulnessiin. 
Ehkä tämä tästä ja joskus herään aamuun, kun meillä on muitakin uutisaiheita.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Elämän pyörteissä

Herkällä korvalla mieleni kuuntelee mitä maailma ja muut minulta odottavat. Mikä on yleisesti hyväksyttävää, millaisilla tavoilla saa tuntea olevansa oikeanlainen ja hyödyllinen.

Sellaiselle herkälle korvalle pitäisi osata sanoa, että lakkaisi kuuntelemasta. Että ei ollenkaan välittäisi siitä mitä muut ovat mieltä elämästä. Mutta mitenpä se sellainen onnistuisi?


Elämän pyörteissä, virtaavan veden viemänä, päästän irti odotuksista ja elän.