sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marraskuu

Eilen se iskeytyi tajuntaani; on oikeasti marraskuu. Ja tänään on olo ollut sen mukainen. On niin paljon kaikkea, mitä pitäisi saada tehtyä. Ja on niin vähän jaksamista ja ideoita niiden aikaansaamiseksi. 

Tekisi mieli vain hautautua peiton alle, unohtaa ympäröivä maailma, vihoitteleva nilkka ja mielessä pyörivä huolimylly. Jos kaiken sen saisi noin vain pois ja hetken mieli voisi olla ihan vain kevyt ja onnellinen. 


En edes muista milloin se olisi viimeksi ollut, kevyt ja onnellinen.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Suurta ikävää

Jos sinä vain jo tulisit,
nostaisit minut taas näkemään,
että näkisin muutakin kuin oman surkeuteni,
että avaisit taas silmäni sille mitä on olla rakastettu.

Minä olen unohtanut sen kaiken,
aivan kaiken,
se on hukkunut huolen ja stressin alle,
tämän viikon aikana.

Tule ja laita minut taas näkemään.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Syrjäytymisen lyhyt oppimäärä

Vinkki numero yksi
Ole ihminen, joka väsyy ihan vain jo niistä koulupäivistä. Stressaantuu kaikesta ylimääräisestä ja tarvitsee paljon aikaa itsekseen palautuakseen.

Vinkki numero kaksi
Päädy luokalle, jossa suurin osa tuntuu olevan sosiaalisia ja jaksavan niin paljon. Tunne itsesi väsyneeksi ja ulkopuoliseksi.

Vinkki numero kolme
Ole ahkera tapahtumissa kävijä koulun alettua, silloin sitä jaksaa vielä yrittää. Huomaa, että mitä pidemmälle syksy menee sitä enemmän löytyy aina jotain muuta tekemistä.

Vinkki numero neljä
Huomaa, että et oikeastaan nauti ollenkaan esim sitseistä, joissa, kaikesta vakuuttelusta huolimatta, juominen tuntuu olevan pääasia. Tai rastitapahtumista, joissa pitää jaksaa monta tuntia juosta pitkin kaupunkia ja suorittaa kaikenlaisia tehtäviä. Ole myös todella mukavuudenhaluinen ja totea, että ei huvita juosta vesi/lumisateessa.

Vinkki numero viisi
Varaa aika viisaudenhampaan poistoleikkaukseen juuri halloweenin aikaan, voin vakuuttaa että ei tarvitse edes miettiä osallistuisiko bileisiin vai ei. 

Vinkki numero kuusi
Mitä useammin jätät bileitä ja illanistujaisia välistä, sitä vaikeampaa on meneminen. Näet instasta kuvia ja tarinoita kivoista illoista, joissa et ole mukana. Kuulet niistä juttuja koulussa, etkä ole ollut mukana. Huomaat, että oikeastaan aika hankalaa olisi nyt yrittää tunkea seuraan, kun ne muut on olleet niin paljon enemmän keskenään.

Vinkki numero seitsemän
Ole köyhä opiskelija, jolla ei ole rahaa mennä yksille. Tai joka ei halua käyttää rahaa ostaakseen alkoholia, mutta ei halua juoda myöskään limpparia. Ole se, jolla on viinan sijasta pullossa vettä.

Huomaa, että olet onnistuneesti syrjäytynyt muusta kuin koulussa tapahtuvasta sosiaalisesta kanssakäymisestä luokkalaistesi kanssa.


Tänään ajattelin kuitenkin mennä illanistujaisiin ja olla hetken verran vähemmän syrjäytynyt ihminen. Vaikka se edellyttääkin kyllä pyöräilyä ja jonkinlaista urheiluhenkeä. Mutta silti, tänään minä taas yritän.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Medianomifuksi

Toisinaan sitä aina pysähtyy miettimään, miten asiat ovat päätyneet tähän tilaan. Että miten minusta sitten kuitenkin, kaiken sen epävarmuuden ja kipuilun jälkeen, tuli medianomifuksi. Ja miten ylpeä saan niinä hetkinä olla itsestäni.

Tämä koulu on ollut saman kertaamista kuin amiksessa. On aloitettu siitä, että miten sitä järjestelmäkameraa pidetään oikealla tavalla kädessä. Tällä kertaa minä en enää tarvinnut imeä sitä tietoa itseeni, tällä kertaa minä jo tiesin. Mutta onhan tämä koulu ollut myös paljon kaikkea sellaista, mistä ei amiksessa osannut edes uneksia. Niin kuin vaikka käsikirjoittamista. Se on saanut miettimään omaa suhtautumista kirjoittamiseen, ja niihin joskus olemassa olleisiin kirjailijahaaveisiin.

Ennakkotehtävä.

En minä silloin keväällä hakiessani uskonut, että olisin syksyllä tässä. Varovaisesti toivoin, mutta tiesin ettei se ole todellakaan itsestään selvää. Enkä varmaan pääsykokeiden jälkeenkään uskaltanut olla kovin varma. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, opiskelemassa media-alaa.

Kohta on ensimmäisestä lukuvuodesta puolet käytynä. Tähän mennessä tuntuu, että koulu on kuitenkin antanut enemmän kuin ottanut. Ja niin kai sen kuuluisikin mennä. On ollut tehtäviä, jotka saa stressin nousemaan ja on ollut deadlineja, jotka on tuntuneet liian tiukilta. Mutta kaikesta on selvitty. Kevätpuolen kurssit aiheuttaa jo nyt lievää paniikkia, koska kuulostavat siltä että joudun kyllä haastamaan itseäni aikalailla. Mutta ehkä ne ovat tärkeitä kasvunpaikkoja ja suunnannäyttäjiä.

Nyt joululoman odottelua ja sitä ennen palautettavien tehtävien parissa ahertamista.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Hitaasti hitsaudumme yhteen

Ollaan seurusteltu pian kaksi ja puoli vuotta. Ja minä olen alkanut huomaamaan mitkä ovat niitä meidän kahdenkeskisiä inside-juttuja, tai oppinut tunnistamaan mitkä asiat ilahduttavat tai ärsyttävät poikaystävääni. Se on tehnyt minut ihan hurjan onnelliseksi. 

Helposti tulee kuitenkin mietittyä, että miten siinä on voinut kestää niin kauan ja tarkoittaako se, että tässä on jotain pielessä. Kovin monet tuntuvat hitsautuvan yhteen niin nopeasti, ehkä jo puolessa vuodessa. Ja tietyllä tasolla se toki on mahdollista, mutta itse elin alussa aika varoen. 

Ehkä takana oli huonoja kokemuksia ja huonoja muistoja. Oli jäänyt tunne siitä, että en oikein päässyt niin tärkeäksi kuin olisin toivonut. Ei ollut aluksi helppoa luottaa, että nyt tässä on oikeasti ihminen joka haluaa tietää miten minulla menee. Ihminen, jolle voi laittaa viestiä aina, kun tulee mieleen jokin asia, josta haluaa kertoa. Olin ehkä turhankin varovainen ja sain poikaystäväni perääntymään ja toppuuttelemaan omia tunteitaan. 

Tuntuihan se joskus epätoivoiselle, että eihän tästä mitään tule kun en opi kertomaan asioistani. Että miten niin se ei muka tunnu luontevalle. Silti kokemuksesta tiesin, että ei se johdu siitä ihmisestä, joka siinä vierellä on. Se olisi ollut ihan samanlaista ihan kenen tahansa muunkin kanssa. Onneksi löysin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja antoi minulle aikaa.

Jostain syystä olen oppinut pitämään tietyt asiat vain itselläni, ja edelleen joudun muistuttamaan itselleni että pitäisi kertoa niistä sille toiselle. Koska ne eivät ole enää vain minuun vaikuttavia juttuja, hyvin usein ne vaikuttavat myös siihen toiseen, joka elää niin kovin lähellä minua. Vaikka paljon enemmän jo kerronkin ja se tuntuu täysin luontevalle, aika ajoin joudun kyllä muistuttamaan itseäni asioista kertomisesta.


Paljon on tultu eteenpäin siitä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. On mukavaa, kun meillekin syntyy niitä ihan omia juttuja ja yhteisiä muistoja. Kyllähän ne luovat paljon pohjaa suhteelle.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sekasotkun jälkeen järjestys

Elämäni on asettunut listojen muotoon.
Merkattuna asioita jotka täytyy tehdä,
asioita jotka täytyisi ostaa.

On listoja joululahjoista, 
luettavista kirjoista,
katsottavista elokuvista,
kirjoitettavista asioista.

On lista sellaisista asioista, joita tarvitsen ollakseni onnellinen.
Suuresta muutoksesta, 
elämän vai asenteen, 
sitä en vielä tiedä.

Tärkeimpänä listalla poikaystävä ja kolkytvee synttärit.

torstai 2. marraskuuta 2017

Mieltä vallitseva pelko

Tämä on ollut henkisesti raskas viikko, niin kovin raskas että välillä sitä haluaisi vain itkeä. Pelko siitä, ettei kaikki kehossani olekaan hyvin, on taas nostanut päätään. Aika vahvastikin. On ollut ylitsepääsemättömän vaikea luottaa siihen, ettei ole mitään hätää. Oikeastaan on edelleen.

Ihmiset sanovat, että pahin on varmasti jo ohi. Sanovat, että eiköhän se siitä parane. Että kyllä se siellä itsestään ja että keho parantaa.
Minun mieleni sanoo, että entä jos se pahin onkin vasta edessä. Että entä jos ei vain paranekaan. Että entä jos nielen koko ajan verta ja mätää. Mistä sitä tietää. 

En tiedä kuinka kauan tätä pelkoa jatkuu. Milloin kaikki on tarpeeksi normaalia, jotta voin hellittää. En ole varma, mutta toivoisin että melko pian. On järjettömän uuvuttavaa tarkkailla omia olotilojaan koko hereilläoloajan.

Minä tiedän, että ei minuun satu. Että jos kaikki ei olisi hyvin, olisi oloni paljon huonompi. Tiedän ettei se hetkessä parane, ja niinä hetkinä kun haluaisin soittaa päivystykseen mietin että niin mitäs minä sitten oikein sanoisin. "Luulen, että minuun sattuu. Luulen, että haavani ei ole parantunut".  Luulen, että eivät olisi iloisia sellaisista niin sanotusti turhista puheluista.

Sanovat, että eihän siitä ole kuin vasta viikko. Ei olekaan, mutta sekin on jo ihan tarpeeksi. 
Toivottavasti jo huomenna kaikki on taas ainakin edes vähän paremmin.