lauantai 15. kesäkuuta 2019

Liimaa minut todellisuuteen kiinni

Minun pitäisi liimata itseni todellisuuteen kiinni, tähän hetkeen. 
Liian usein asiat tuntuvat pelkälle utopialle, kaukaiselle todellisuudesta katsottuna.
Enkä minä haluaisi kadota utopiaan, antaa sen kasvaa ääriään suuremmaksi.
Miten se pysäytetään?

Enkä minä näe itseäni todellisena, kokonaisena ihmisenä.
Näen palasia, jotka haihtuvat, välillä näkyvät selvemmin.


Minulla ei ole suuntaa, se saa pelkäämään elämää.
Se saa pelkäämään utopiaa ja siihen eksymistä.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Ääripäitä

Ne ovat kiivaita nousuja ja laskuja, hetkessä ääripäästä toiseen.
Huipussaan ne laittavat sydämen hakkaamaan liian lujaa ja pahanolon nousemaan kohti kurkkua.
Ja sitten yhtä nopeasti, lasku.
Mieli tyyntyy, keho tyyntyy, hetken voi taas ihan vain olla.


Kiivaita nousuja, yhtä kiivaita laskuja.
Kuin vuoristorata, joka jatkaa matkaansa yhä uudelleen ja uudelleen.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Vähiin käyvä aika

En ole osannut kirjoittaa moneen päivään, en oikein ole tiennyt mitä sanoa.
Olen tajunnut ajan kuluvan ja käyvän vähiin, ainakin sellaisen tunteen voi itselleen saada jos erehtyy ottamaan kesäopintoja. 
Olen miettinyt, että miten voi ottaa itsensä riittävän tosissaan, mutta ei sitten kuitenkaan äärimmäisyyksiin menevän tosissaan (tähän en taida koskaan löytää vastausta, jos jollain on sellainen taskussaan niin saa kertoa).
Olen tutkaillut laivaliikennettä, koska nykyään sen näkee meidän parvekkeelta. Siltojen avautumiset ja sulkeutumiset tuo kovasti jännitystä päivään.

Tänään uhmasin suomen kesää ja laitoin jalkaan kesäkengät ilman sukkia. Kylmyys ei vienyt mennessään, mutta vähän kyllä lähtiessä epäilytti, että onkohan nyt liian heppoiset varusteet tähän säähän.

Huomenna lisää kesäopintoja, luulen.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Epävarmuuden ja varmuuden sekamelska

Joskus minä en ole muuta kuin suurta epävarmuutta.
Haluaisin kysyä, että enkö minä enää riitä.
Että etkö enää rakasta, kun en muista milloin viimeksi olisit niin sanonut.
Että etkö enää halua yhteistä tulevaisuutta, kun häistä vihjailu saa aikaan kiusaantunutta hymähtelyä.

Ja sitten minä mietin sitä hymyä, jonka saan nähdä kasvoillasi kun olemme lähekkäin.
Sitä miten haluat lähteä kanssani reissuun, kysyt minua mukaan tapahtumiin joissa haluat vierailla.
Mietin sitä, miten aloitat aina viestit kirjoittamalla pus, ja lopetat puhelut sanomalla pus.
Miten kävelemme aina käsikädessä, miten halaamme joka aamu herättyä ja ennen kuin lähdet töihin.


Ja sitten minä olen yhtä epävarmuuden ja varmuuden sekamelskaa.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kesäinen ilta

Voin istua olohuoneen lattialla ja nähdä auringonlaskevan.
Voin lähettää ja saan vastaanottaa sydämiä pussailevia emojeita.
Voin kuitenkin olla, kaikesta huolimatta, ihan onnellinen.

Kehoni tuntuu olevan solmussa, fyysisesti ja henkisesti.
Kuuntelen sen kolotuksia, huolestun niistä ajoittain, useimmiten.
Pitäisi varmaan kuunnella uudelleen Auta Antti-podcastin kuolema jakso. 

Kohta olisi taas vuosipäivä, neljäs sellainen.
Se tuntuu hurjalle ja sitten kuitenkaan ei.
Oikeastaan se tuntuu vain ihan äärettömän hyvälle, että olemme edelleen me.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Reikäinen taivas

Minä tavoitan taivasta, kauas karkaavia pilviä.
Tavoitan itseäni, ja alituiseen vaihtuvia unelmia.
Ne vaihtuvat sitä mukaa kuin elämä, liittyvät siihen mitä on mahdollista saavuttaa.
Ei sen kai niin pitäisi olla, eivätkö ne ole unelmia juuri siksi että ovat hiukan kauempana tästä hetkestä.

En tiedä miten muut ihmiset minut näkevät.
Sanovat, että olenhan minä jo vaikka mitä kun sanon etten ole lukion jälkeen tiennyt mihin oikein olen matkalla.
Mutta onko sillä väliä mitä muut näkevät, jos en itse löydä elämäni suuntaa.

Olen koittanut piirtää karttaa elämälleni iholla risteilevistä luomista, yhdistää niitä myös sen toisen luomiin.
Koittanut nähdä muotoja, merkkejä, symboliikkaa.
Mutta ei sekään riitä, ei sekään kerro todellisuudesta ja elämäni suunnasta.

Voiko rakentaa kokonaisen elämän merkkien ja symboliikan varaan?

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tunteiden vuoristorata

Olen elänyt melkoisessa tunteiden vuoristoradassa tämän viikonlopun. Olen tuntenut järjettömän suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, uskonut kohtaloon ja hämmentynyt siitä, että en ole uskomusteni kanssa yksin. 

Olen ollut äärettömän ylpeä siitä miten kypsästi pystyn asioita näkemään. Ja etteivät ne saa minua hajoamaan palasiksi, toivomaan muutosta, tekemään epätoivoisia tekoja. En tiedä milloin olisin viimeksi kyennyt moiseen kypsyyteen.

Olen kokenut hurjaa kiitollisuutta ja onnea parisuhteestani. Siitä, että minulla on elämässäni juuri hänet. Siitä, että saan oppia koko ajan uutta itsestäni ja nähdä asioita eri tavalla.

Olen surrut vähän elämän päättymistä. Hymyillyt takaisin niinä hetkinä, kun mummon silmissä välähtää hetken aikaa tunnistaminen ja hymy. Niitä hetkiä on nykyään harvassa, eikä aina oikein voi tietää mitä on vastassa. Tänään oli kuitenkin hymyjä, ja onhan se sekin taas jotain.

Voisin itkeä onnesta, surusta, hämmennyksestä, ylpeydestä, siitä että maailma on niin hurjan suuri. Niin paljon on mahtunut yhteen viikonloppuun, kokonainen tunteiden kirjo.