keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Kesä, eikä mitään tekemistä

En saanut kesätöitä ja siitä johtuen olen vain koittanut saada näitä kesäpäiviä jotenkin kulumaan. On oikeastaan vähän surullista huomata, miten tämän ikäisenä ei enää osaakaan nauttia monen kuukauden kesälomasta. Sitä vain kaipaisi jonkinlaista rutiinia ja rytmiä elämäänsä. Sitä kokee paineita ja paheksuntaa (ainakin luulee kokevansa) kun viettää kesänsä ihan vain lomaillen. Tämä saa todellakin kaipaamaan lapsuutta ja sitä, kun kesäloma ei koskaan tuntunut liian pitkälle. Eikä siihen koskaan kaivannut mitään sen enempää. Osaisipa sitä vieläkin olla, ihan vain olla. 

Ja sitten kun valittaa, että ei ole mitään tekemistä tietää koko ajan mielessään että olisihan sitä. Aina voisi esimerkiksi siivota, kaapeista voisi pyyhkiä pölyjä, uuniakaan en ole pessyt kertaakaan niiden vuosien aikana mitä olen tässä asunnossa viettänyt. 

Aikuisuus on tylsää, ihan oikeasti, niin hemmetin tylsää.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kaunista sanahelinää

Luin jostain, että pitäisi sanoa useammin ääneen, että rakastaa toista. Kun ihmisellä kuitenkin on tarve kuulla olevansa rakastettu ja tärkeä. Joillekkin ihmisille se on kuitenkin vaikeaa sanoa ääneen, eikä kaikki ehkä koskaan elämänsä aikana sano niitä sanoja. Ja siksi rakkauden voi löytää myös teoista. 

Kun se toinen laittaa pyöräni keväällä ajokuntoon, tarjoilee aamulla kahvia, pitää kädestä iltalenkillä, tulee hakemaan kaupunkiin porukoilta, ottaa illalla kainaloon, pyytää minua kanssaan jonnekkin, haluaa viettää kanssani aikaa eikä kyllästy siihen... Olen minä sen ääneen sanottunakin kuullut, mutta kivaa se on löytää myös teoista.

Olen toisaalta myös saanut elämäni aikana todeta sen, että pelkät sanat eivät todellakaan riitä. Voihan sitä kertoa vaikka joka päivä rakastavansa, mutta jos loppujen lopuksi ei ole valmis minkäänlaisiin tekoihin tulee sanoista lopulta pelkkää sanahelinää.
Että mieluummin minä kuitenkin otan enemmän tekoja ja vähemmän sanoja, kuin että saisin pelkkiä sanoja ilman minkäänlaista todistetta teoissa.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Parisuhteen määrittävä voirasia

Kolme vuotta sitten olin ekoja kertoja yötä asunnossa, jossa nykyään hengailen sujuvasti myös itsekseni. Vastapäätä istui vielä aika vieras ihminen, ja sitten se ihminen ilmoittaa ekalla yhteisellä iltapalalla, että miten voirasiasta kuuluu ottaa voita. 

Naurahdin ääneen, koska itse en olisi koskaan ikinä missään tilanteessa alkanut neuvoa moista kenellekään. Ja silti muistin elävästi, miten muutama vuosi aiemmin olin nähnyt kuinka isosiskoni opetti tulevalle miehelleen miten sitä voirasiaa kuuluu käsitellä. 

Jälkeenpäin olen miettinyt, että olisi kai sitä voinut tuostakin mielensä pahoittaa ja suhde olisi jäänyt siihen. Että minua ja tapojani toimia ei saa kukaan kontrolloida. Okei, onnekasta oli toki että itselläni on samanlainen suhde voirasioihin enkä siinä joutunut omasta toimintatavasta luopumaan.

Siinä asiassa ei jouduttu kompromissia tekemään, mutta onhan tässä vuosien aikana saanut niitäkin erilaisuuksia huomata.


Ja, huolimatta kaikista niistä erilaisuuksita, tässä me nyt sitten edelleen ollaan, jaetaan yhteinen voirasia, ja meillä ei vieläkään sinne kaivella kuoppia, vaan voirasia pidetään tasaisen sileänä pinnaltaan. 

Se voi kuulkas olla pienestä kiinni parin muodostuskin, vaikka sitten siitä voirasiasta.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Turhaa hysteriaa

Asioita, jotka voivat mielestäni ihan hyvin koitua kuolemaksi...

- Sormeen menee tikku, eikä edes kovin syvälle. Tulee verenmyrkytys, sormi tulehtuu.
- Oma kynsi raapaisee jalkaan syvän naarmun kylpylässä ja likainen uima-altaan vesi menee haavaan. Haava tulehtuu, jalka menee kuolioon.
- Näen keltaisia pisteitä, tai muuten värikkäitä palloja. Silmissä vikaa, sokeutuminen.
- Kaadun pyörällä ja nilkka vääntyy. Jalka menee kuolioon, koska se on ihan musta.

Välillä tuntuu siltä, että jollakinlailla en ole ehkä vieläkään ihan täysin löytänyt tasapainoa elämästäni. 

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Ei huolta huomisesta

En tiedä onko se hyvä vai huono, että yksin ollessa tuntuu koko maailma kaatuvan ja sitten taas ihan vain sen toisen äänen kuullessaan sitä tuntee taas kaiken olevan raiteillaan. Ainakin se tekee elämästä hemmetin raskasta, varsinkin kun niitä yksinolohetkiäkin on enemmän kuin muutama.

Olen elänyt sellaista yhdenlaista vuoristorataa, olen ajatellut näiden päivien aikana miljoonia kertoja että minua pelottaa. Pelottaa enemmän kuin mikään ikinä ennen. Ja sitten olen kertonut itselleni mistä kaikesta olen jo elämäni aikana selvinnyt, että ei kai tämä nyt voi sen kummempaa olla.

Pitäisi kai kääntää se päässään toiseen suuntaan. Että ei pelota, että ei siinä mitään sen kummempaa. Eikä siinäkään mitään vaikka maailma hetkeksi kaatuisi, kyllä se sitten kuitenkin ajallaan jatkaa kulkuaan. Että ei syytä pelätä, että ei ole mitään hätää. Niin pitäisi itsensä laittaa ajattelemaan.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Punainen osoitekirja

Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja oli mukaansatempaava ja kauniisti kirjoitettu. Kielikuvat olivat eläviä, mutta onneksi asioita ei jätetty liikaa arvailujen varaan. Silti kirja oli, ainakin minulle, vähän liian imelä ollakseen totta. Itkin toki lopussa (olen kyllä viime päivinä itkenyt muutenkin vähän kaikelle), mutta hieman mieleen tuli kuitenkin The Notebookin yltiöromanttinen lopetus. 

Rakkaus on ihanaa, rakkaustarinat on ihania, mutta onneksi Punainen osoitekirja oli paljon muutakin. Tarina kulki eteenpäin vaivattomasti ja vaikka tarinassa paljon ihmisiä olikin ei niiden muistaminen tuottanut ongelmia. Punaisen osoitekirjan alkuteos on tosiaan ruotsinkielinen ja ehkä jonain päivänä voisin lukea sen uudestaan ruotsiksi.



Punainen osoitekirja on ehkä kuitenkin vahvasta lopetuksestaan huolimatta elämäntarina, ei niinkään pelkästään rakkaustarina. Kirja kertoo Doris Almin elämäntarinan hänelle tärkeiden ihmisten kautta. Ainakin itse tykkäsin kirjan rakenteesta, joka vaihteli nykyhetken ja menneisyyden välillä. Kirjassa on myös useampia tasoja, ja ainakin loppu sai minut miettimään, että olenko minä rakastanut tarpeeksi. Ja jos olen, niin ketä.

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kyyneleet kuin sade

En ole oikein tasapainossa, mieleni ei ole.
Näin äsken ulkona niin söpön mäyräkoiravauvan, että sydämeni halusi sulaa. Ja silmäkulmissa poltteli kyyneleet.
Eilen autossa, käsi reidelläni, radiossa soi Jai Ho, silmänurkissa ulos pyrkivät onnenkyyneleet. 

Ja sitten taas ääripäänä tunteet epäonnistumisesta, huonoudesta, riittämättömyydestä. Ja kyyneleitä, niitä loputtomia kyyneleitä.

Puhdistaisiko itkeminen, ihan kuin kunnon vesisade voisi puhdistaa ulkona olevan maailman.