Viisaudenhampaan poiston jälkeen

Olen oppinut miltä se tuntuu, kun omassa ulkonäössä on jotakin sellaista, että peiliin katsominen masentaa. Olen oppinut inhoamaan hampaiden pesua ja pelkäämään, että hammastahna on veren punaiseksi värjäämää. 
Itkin lauantaina turvonnutta poskea ja Evelinan keikalle lähtöä. Mietin, että mitä minäkin tässä nyt oikein vetistelen, eihän minuun edes satu. 

Olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että ruoaksi oli riisivelliä. Ja että poikaystävä sanoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi, vaikka tuntui kuin poskessani olisi ollut tennispallo. Yritin peitellä poskeani hiusten taakse, vaikka ei sitä turvotusta kuulemma edes huomannut.

Tiedän, että kaikki tämä on vain väliaikaista. Eikä se edes ole jatkunut kuin neljä päivää. Silti se on vetänyt mielen matalaksi. Nämä ovat kai niitä hetkiä, kun osaa arvostaa sitä tavallista elämäänsä ihan eri tavalla.

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia

Kävelin eilen tanssitunnilta kotiin, väsyneillä jaloilla mutta ihan hyvillä mielin.
Mietin aikoja, kun en vielä asunut kaupungissa, kun vierailin parhaan serkkuni luona ja käytiin illalla pimeässä istuskelemassa jokirannassa. Jo silloin siitä tuli kaikkine veteen heijastuvine valoineen lempipaikkani Joensuussa.
Sinne menin silloinkin, kun jo asuin kaupungissa, ja seinät merimiehenkadulla tuntuivat kaatuvan päälle. Sieltä olen taltioinut kameraani kuvan jos toisenkin.

Ja eilen jokivartta kävellessäni mietin, että miten onnekas olenkaan kun saan kävellä sitä pitkin lähes aina kun olen matkalla kotiin. Vaikka en tiedäkään miten koti määritellään, tai että voinko ajatella niin, mutta siltä se ainakin tuntui. Miten onnekas olenkaan, kun saan aina katsella niitä valoja ja tulen hyvälle mielelle.

Niin kovin hurjaa on se, miten elämä meitä täällä oikein kuljettaakaan.

Mitkä ovat minun elämäni normit

Kun jokainen parisuhde on erilainen, jokaisessa suhteessa on ne omat jutut. Eikä minkään tarvitse mennä niin kuin yleensä, tai niin kuin ihmiset odottavat.

On sellaisia parisuhteita, joissa kihloja vaihdellaan ja häitä vietetään nopeallakin aikataululla. Yhteen muutetaan nopeasti ja hankitaan vaikka yhteinen lemmikki. Ja sitten on taas niitä sellaisia parisuhteita, joissa kihloihin menolla tai häillä ei ole niin kovin kiire. Yhdessä asuminenkaan ei edes kaikille sovi, vaan se voi jopa tuhota parisuhteen.

Nämä asiat on niitä sellaisia, jotka ovat minulle hankalia. Unohdan ajatella sitä, että mitä minä oikeasti haluan. Mietin normeja ja sitä mitä ihmiset ympärillä odottavat. Jopa ahdistun uteluista, jos suhde ei etenekään niin kuin kaikki olettavat normaalin suhteen etenevän. Ei ole olemassa normaalia suhdetta, tai tiettyä normia jota kaikkien pitäisi noudattaa. Paljon tärkeämpää on se, että mitkä asiat itse kokee omassa elämässään tärkeiksi. Tai omassa parisuhteessaan.

Ei pidä muuttaa yhteen vain siksi, että kaikki sitä odottavat. Tai mennä kihloihin, koska onhan tässä nyt jo sen verran kauan oltu. Ei tarvitse viettää joulua samassa osoitteessa, jos se sujuu paremmin jotenkin toisella tavalla. Ainoa mikä on tärkeää on se, että seisoo itse omien päätöstensä takana. Ja on onnellinen niistä. Tärkeintä, että itsellä on hyvä olla. Sanoipa maailma nyt sitten mitä tahansa.

Ihan tavallista mulle kuuluu

On ollut hankalia päiviä, ja ehkä vihdoin ne alkavat irrottaa otettaan. Ne ovat tehneet kaikesta niin hankalaa, ja minusta itsekeskeisen. Siksi tuntuu, että haluaisin korvata sille toiselle jokaisen niistä päivistä, kun en ole ollut olemassa häntä varten. Jokaisen niistä hetkistä, kun en ole jaksanut kuulla mitä toisella on sanottavana tai ottanut osaa keskusteluun. 

Katselin kuvaa ihanasta aamiaisesta, tai ehkä ennemminkin brunssista. Ajattelin, että oi tuollaisen minäkin haluaisin joskus tehdä. Valitettavasti en ole aamuihminen, en sitten yhtään. Enkä pysty käsittämään miten voi tehdä hurjan hienon aamupalan syömättä ensin aamupalaa. Ehkä vielä joskus ilahdutan rakastani hienolla aamiaisella, ehkä...

Se sellainen kiristävä paino on vihdoin kadonnut, tuntuu että voin taas hymyillä aidommin ja vapaammin.

Keinoja selvitä elämästä

Ei saisi vaipua epätoivoon, ajatella elämää mahdottomaksi elää. Ei, vaikka se tuntuisi antavan siihen monia syitä. Kun joka ilta täytyy mennä yksin nukkumaan, alkaa se tympiä. Kun toinen elää eri rytmiä, ja puhelut jäävät vähäisiksi.

Minä mietin hengittämääni ilmaa, mietin minkä väristä se olisi. Eilen illalla purppuranpunaista, hammaslääkärin tuolissa tummansinistä tai ehkä Gardajärven sinistä. 

Ne ovat keinoja selvitä elämästä, ja ne vain täytyy jokaisen löytää.

Täytyy selättää tämä viikko

Se kuulosti alun alkaenkin huonolle viikolle, suussa lohjennut hammas. Sitten mies ilmoittaa lähtevänsä maanantaina ja palaavansa vasta lauantaina. Teki mieli itkeä. Maanantai kului lohjennutta hammasta stressatessa ja sainhan minä sen sillä ajattelulla jo turvottamaan poskea ja vaikka sun mitä. Sitten alkoi kurkkukipu ja lihassärky. Unohtui hammas. Tämä päivä onkin sitten mennyt sairastaessa, eikä ole edes mahdollisuutta mennä tanssitunnille, joka olisi ollut tänään ekaa kertaa kolmeen viikkoon. 

Nyt on vasta tiistai, enkä edes halua tietää mitä kaikkea tämä viikko vielä ehtiikään tuoda tullessaan. Perjantaina näyttäisi olevan 13. päivä ja minullahan on tietenkin silloin hammaslääkäri. Jos tämän viikon jälkeen suussani on vielä hampaita, enkä ole kuollut lihassärkyyn, niin ihmettelen suuresti.

Ehkä tämä kaikki kipu ja kärsimys palkitaan lauantaina, kun pääsee taas sen toisen kainaloon.

Nää fakin tunteet, mikä tragedia

Puihin on tullut keltaiset lehdet, ja minä haluaisin maalata kynteni synkin värein.

Se on sellaista syksyn melankoliaa, johon ei pure edes kiharat hiuksissa tai punatut huulet.

Pimeitä aamuja ja iltoja, harmaita päiviä, sateessa käveltyjä koulumatkoja.

Ja onhan se sitten kuitenkin samalla,

keltaisten lehtien tanssia, Eppu Normaalin lyriikoita, kumpparikelien kulta-aikaa.

Yritin minä edes vähän taistella vastaan, ja synkkyyden sijasta värjäsin kynteni tummanpunaisiksi.

Miten ja miksi

Olisihan tässä ollut jo ihan tarpeeksi kaikenlaista. Monenmoista kouluhommaa ja projektia valmiiksi saatavana, isompia ja pienempiä kokonaisuuksia. Mutta eihän se taas riittänyt.
Minun hampaani lohkesi makaronilaatikkoon. Nyt pitäisi mennä hammaslääkäriin. Eikä se kuulu elämäni lempiasioihin. En tiedä mitä sille hampaalle tapahtuu, mutta itse arvioisin ettei tilanne näytä valoisalta. Kokemukseni asian suhteen on nolla, joten mitään arvoahan omalla arviollani tilanteesta ei ole. 

Sanovat, että kohta on syysloma. Mutta en minä näe sitä. Näen vain valtavan vuoren kiivettävänä, ja ehkä sitten joskus elämä voisi olla helpompaa. Ehkä sitten joskus ensi kuussa. Ehkä sitten joskus, kun suussa on taas vain ehjiä hampaita. Tai ehkä sitten joskus, kun pahamainen viisaudenhammas on leikattu sieltä pois. Tämä kuukausi tulee olemaan yhtä hammaslääkäriä kokonaisuudessaan.