Laskevaan aurinkoon hiljaa hiipui

Viime viikolla saatiin surullisia uutisia, mummo oli nukkunut pois. 
Se on tavallaan helpotus, vähän meille jokaiselle. 
Viimeisillä viidellä vuodella ei ole ollut enää paljoa annettavanaan, koska mummo on kadonnut pala palalta aina vain kauemmas.

Viime viikolla keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli mummo viimein päässyt sinne, minne niin kovasti toivoi jo kymmenen vuotta sitten pääsevänsä. Hän oli mielestään elänyt jo tarpeeksi, nähnyt kaiken. 

Sinä yönä meidän parvekkeella kamera otti valokuvan 15 sekunnin välein ja siitä syntyi timelapsevideo. Hyvin äkkiä se video saikin aivan oman merkityksensä. 

Minkä kaltainen on tulevaisuus?

Joskus pelottaa tulevaisuus,

että onko se minkä kaltainen,

ja osaako sen ottaa vastaan oikealla tavalla.

Huomaan olevani peloissani,

ehkä eniten siksi että asiat eivät enää ole kuin ennen,

eikä sitä oikein tiedä tulevatko ne enää olemaankaan.

Tuntuuko maailma enää koskaan yhtä turvalliselle paikalle kuin tähän asti,

vai onko kaikki vinksahtanut ikuisesti raiteiltaan,

ettei Suomikaan enää ole sellainen lintukoto kuin mihin on tottunut.

Pelko on painon tunne lihaksissa, 

tarve maadoittaa itsensä kiinni pysyvältä tuntuviin asioihin,

mutta onko edes kallio ikuista ja pysyvää.

Välttelemme vääjäämätöntä

Yhtäkkiä en enää löydäkään sanoja, joilla selittäisin itselleni ympäröivää maailmaa ja sen eri olomuotoja. Havahdun siihen, että kaikki se mikä oli ennen loogista ei enää olekaan, ei sitten yhtään. 

Kadotamme loogisuuden joka päiväisestä elämästämme, kun elämisen sijasta pyrimme nykyään välttelemään lähes kaikkea.

Ja onko sekin vain niin, että välttelemme vääjäämätöntä, samalla kun tuudittaudumme harhaiseen kuvitelmaan siitä miten tällä tavoin pelastamme itsemme. Onko tässä tilanteessa edes olemassa sellaista pelastusta, kuin mitä koko ihmiskunta henkeään pidätellen odottaa.

Elämme sitku-elämää, vahvemmin kuin kukaan koskaan. Ikään kuin koko maailma olisi siirtynyt elämään sellaiseen välitilaan, jossa minä olen ollut jumissa jo usemman vuoden. Siellä sellaisessa välitilassa, sitku-elämästä tulee oikeaa elämää ja sen hetkisestä vain jotakin, joka halutaan unohtaa mahdollisimma nopeasti heti kun se vain päättyy.

Joko, ihan kohta, voisimme vain unohtaa kaiken tämän?

Meidän täytyy pysyä liikkeessä, pitää katse siinä mitä on eessä

Kuvittelen harrastavani joogaa, tekeväni jonkinlaisen kotitreenin ainakin kerran viikossa, jumppaavani vatsalihaksia ja vahvistavani niskan lihaksia.
Päätän harjoittaa meditaatiota ja mindfullnessia, keskittyä kerran päivässä ihan vain hengittämiseen vähintään 10 minuutin ajan, silloinkin kun asiat ovat hyvin, eikä ahdistus vaivaa. 

Haluaisin olla niin paljon kaikkea, ja sitten en kuitenkaan oikeastaan tee mitään sen erikoisempaa. Todellisuudessa makaan sohvalla ja kaikki mitä haluaisin jää vain haaveilun asteelle.

Mutta jos olisin yhtä kuin ajatukseni, se varmaan tekisi minusta yli-ihmisen.

Tämä aika

Tämä aika on täynnä instalivejä, 

erilaisia somehaasteita,

tiktokin käytöstä innostuneita ihmisparkoja.

Tekisi mieleni pysähtyä,

lakata ryntäilemästä edestakas,

eihän maailmakaan oikein tunnu etenevän.

Mutta koulutehtävien deadlinet ja eteenpäin juokseva aika

eivät tee tilaa pysähdykselle.

Olen löytänyt rajani,

alkanut kaivata esimerkiksi lounasseuraa,

tajunnut miksi jotkut pitävät lounastreffejä esim skypen kautta.

Ja minä olen kuitenkin yksin vain päivisin ja iltaisin voin jutella jonkun kanssa.

Tämä on outoa aikaa,

enkä muista kirjoitinko sen jo viimeksi,

mutta kirjoitan taas,

outoa on.