Otin askeleita kohti parempaa oloa, aloin luottaa enemmän itseeni ja pärjäämiseeni, suljin lääkepurkin kannen yhtenä aamuna viimeisen kerran.
Itkin väsymystä ja kehon epätoivottua reagointia. Joulun aikaan se tuntui murskaavalle. Kukapa enää jaksaisi ja haluaisi kokea niitä tunteita. Niiden läpi on nyt kuitenkin menty ja taas ajattelen, että ehkä sitten seuraava joulukin voisi jo olla helpompi.
Elämä tuntuu kummalliselle, jotenkin päämäärättömälle ja sitten kuitenkin se vain menee eteenpäin. Työsuhteeni kirjastossa jatkuu, ostin uudet monot, lomia ei juuri ole tänäkään vuonna, opiskelen, käyn salilla, laitan ruokaa ja elämä vain on.
Mieli on täynnä muutoksia ja muuttuvia tekijöitä. Mutta muuttuuko mikään koskaan, ainakaan jos en sano niitä asioita ääneen? Varmaan ei. Haluaisin sanoa kaiken ja samalla en oikeastaan mitään, koska kaiken muuttuminen pelottaa niin paljon. Joskus mietin, että miten voi näin vaikean ihmisen ja mielen kanssa edes elää (eli siis itse itseni kanssa).
Ehkä tänä vuonna kirjoitan ja valokuvaan enemmän. Ja keksin mikä on nykyään suhteeni someen ja kaiken maailman sovelluksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti