"Pärjäätkö sinä?"
Ja minä nyökytin, pärjäänpärjään, samalla kun kyyneleet jo polttelivat silmissä. Sieltä ne sitten tulivatkin sillä sekunnilla kun ovi kolahti kiinni ja yrityksellinen hymy katosi kuin tuhka tuuleen.
Se on niin paljon helpompaa, kestää yksin kyyneleet joiden alkuperää ei edes osaisi selittää. Paljon helpompaa sanoa kaikki on okei, kuin tunnustaa miten tuntuu pahalle täysin käsittämättömistä syistä.
Mitä minä olisin voinut sanoa?
"Itken, koska en osaa olla iloinen ja kiukuttaa ja naamani on vääntynyt kestomurjotukseen seuraavaksi kolmeksi päiväksi. Itken tässä, koska meiltä kuoli syksyllä koira ja juuri nyt iski järjetön ikävä. Itken ihan vain koska elämä ja minua itkettää."
Kiitos naiseuteni tästä kerran kuussa eteen tulevasta sekasorrosta, jota en aina itsekään jaksa ymmärtää. Pitäisikö silti osata jakaa toisen kanssa siihen kuuluvat itkut, silläkin uhalla että niiden alkuperissä ei ole järjen hiventäkään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti