Riittämättömyyden tunne, epäonnistujan luonne, "ei minusta ole mihinkään".
Kun tarpeeksi usein ei muisteta sanoa "Hienoa, että olet nyt juuri tässä tilanteessa elämässäsi. Hienoa, että olet saanut tämän kaiken aikaiseksi". Liian usein painotus on siellä jossain tulevassa "Mitäs sinä tämän jälkeen meinasit, joko sinä tiedät mitä sitten teet".
Ja minä tahtoisin vain keskittyä tähän, että olen jaksanut kolme kuukautta kahvilaelämää. Joka päivä minä kysyn lukemattomia kertoja "syötkö täällä vai tuleeko mukaan?", "otatko kuittia?". Joka päivä minä sanon lukemattomia kertoja kiitos, ole hyvä ja kiitos hei. Väsymättä, joka päivä, ystävällinen hymy huulilla. Niinäkin päivinä kun ei voisi vähempää hymyilyttää ja kaikki on tyhmää.
Nyt minä haluaisin vain onnitella itseäni, että minä pystyin siihen. Vaikka alussa kaikki oli hankalaa ja pelottavaa, minä opin. Eikä minua enää pelota kohdata asiakkaita, tai kysyä apua jos en itse osaa. Hyvä minä, ehkä olen ansainnut edes pienen hetken ihan vain olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti