Uusimman Cosmopolitanin juttu unelma-ammateista kolahti niin täysin omaan elämäntilanteeseeni, että nappasin tänään kyseisen lehden kaupasta mukaani.
Olen viime aikoina kipuillut niin paljon (ehkä jopa niin paljon, että tästä aiheesta kirjoittaminen aiheuttaa pahoittelureaktion: sori, taas mennään!) juurikin sen tunteen kanssa, kun monet asiat ovat ihan kivoja mutta mikään ei ole ylitse muiden. Olen tuntenut valtavaa huonommuudentunnetta, koska minulla ei ole unelma-ammattia jota kohti pyrkiä. Minulla on vain tavoitteena löytää töitä, edes jotain töitä.
Tämä juttu antoi aivan uusia näkökulmia, ja ehkä myös vapauttavia sellaisia asian tarkastelemiseen. Jutussa haastateltu työterveyslaitoksen erikoistutkija Auli Airila neuvoo esim. pohtimaan mitkä ominaisuudet työssä ovat itselle kaikkein tärkeimpiä. Haaveammatti ei nimittäin välttämättä edes koostu itse työstä. Unelmatyö kun voi olla vaikka sellainen, jossa työmatka on mahdollisimman lyhyt. Itselleni ehkä unelmatyössä työpäiviä ei olisi viikossa kuin kolme, tai ainakin osan voisi tehdä etänä kotoa käsin.
Sen lisäksi, että juttu avasi silmiä katsomaan työnhakua uudella tavalla, auttoi se myös olemaan itselleen armollisempi. Ei kaikilla tarvitse olla sitä tiettyä unelma-ammattia. Kaikki eivät välttämättä edes voi toteuttaa unelmaansa työkseen.
Unelmatyö on suurempi kokonaisuus, joka koostuu niin monesta muustakin asiasta kuin vain siitä ammattinimikkeestä. On ihan okei, vaikka ei tietäisikään. Silti ei ole mitään hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti