Ja kenelläpä se nyt ei olisi päämääränä, tai ainakin useimmat kai suhteen aloittaessaan näkevät sen kestävänä. Mutta se asia, jonka oivalsin vasta ihan äskettäin, on se miten paljon paineita asetan itselleni kun vaadin suhteeltani ehdottomasti sitä ikuisuutta.
Kukaanhan ei voi nähdä toisesta heti ensi hetkellä, että miten asiat tulevat menemään. Voi olla sellainen hyvä tunne, niin kuin minulla on ollut. Että tässä on hyvä ja tähän haluan jäädä. Tunne on edelleen sama näin melkein kolmen vuoden jälkeen.
Mutta siinäkään ei olisi mitään väärää, jos tässä yhdessä taivaltaessa siitä toisesta löytyisikin jotain sellaista että yhdessä ei olisi enää hyvä olla. Ei ole väärin erota, se on vain elämää. Sellaista sattuu, pitää osata irroittaa jos yrityksistä huolimatta suhde ei tunnu enää hyvältä.
Ei se ole ajan tuhlausta, jos juuri nyt en olisi mieluummin missään muualla kuin tässä. Oppimassa elämästä ja itsestäni juuri tämän ihmisen vierellä. Kukaan ei tiedä mitä on huomenna tai vuoden päästä, silti jostain syystä haluaisin aina pystyä näkemään koko elämän kaaren. Haluaisin nähdä sinne loppuun, että miten tässä käy. Että kannattaako jäädä ja panostaa, vai luovuttaisinko vain.
Olisi paljonkin asioita, joissa minun pitäisi oppia hellittämään. En voi määräillä elämän kulkua, en voi tietää mitä kaikkea on tulossa. Pitäisi vain luottaa, että ne asiat jotka on tarkoitettu tapahtuvat kyllä. Ja jokainen ihminen, joka elämääni tulee, tulee siihen jostakin erityisestä syystä. Asiat, joiden on tarkoitus olla, pysyvät kyllä. Ja ne jotka katoavat, eivät ole tarpeellisia. Näihin minä haluaisin oppia luottamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti