Miten ajan kuluminen vääristyi, eikä ollut hyvä hetkeäkään.
Miten pelkäsin kyseistä hetkeä, pelkäsin tulevaa.
Se oli syvää mustaa, kaiken alleen peittävää synkkyyttä.
Pelkäsin, että en enää koskaan naura. En enää koskaan lähde mihinkään ilman huolta. En enää koskaan syö ilman, että tunnen oksentavani. Että en enää koskaan nauti, mistään.
Onnekseni minä selvisin. Ja haluaisin kertoa sen aina, kun huomaan jonkun olevan siellä keskellä epätoivoa. Että kyllä se vielä helpottaa. Ja samalla en uskalla luvata mitään. Koska jokaisella on oma taistelunsa, oma polkunsa. En minä voi toisen puolesta tietää milloin helpottaa ja miten.
Mutta silti, itse en enää ole siellä epätoivon keskellä. Enkä toivottavasti joudukaan takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti