Huomaan, että alan jo nyt unohtaa millainen mummo oli ennen kuin muistisairaus alkoi tehdä tuhojaan. Että jos joku kysyisi, mikä oli parasta mummossa, en tiedä osaisinko enää kertoa mitään.
Mummon viereen oli ihana nukahtaa, koska mummo jaksoi silittää hiuksia vaikka kuinka kauan ja laulaa hiljaisella äänellä.
Mummo paistoi hyviä lettuja ja teki ihan tosi hyvää makaronilaatikkoa.
Niin järjettömän monta vuotta on siitä, kun olen viimeksi istunut mummon sylissä etten edes kykene muistamaan.
Käytiin laulamassa kauneimpia joululauluja ja ajatukset ajatuivat sinne jonnekin. Ihmisiin, jotka ovat olleet osa elämää ja ihmisiin, jotka hiljaa hiipuvat pois. Sellainen on elämän kiertokulku, mutta onhan se nyt kaikessa normaaliudessaan ihan äärettömän surullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti