On olemassa ihmisiä, jotka muistavat minut yhä lähes kaksikymmentä vuotta nuorempana.
Joka kerta ne hämmästyvät siitä miten olen kasvanut ja muuttunut, toteavat että eipä sinua ehkä enää edes olisi tunnistanut.
Niissä mielissä olen yhä ja edelleen alle kouluikäinen.
Ja niin minä itsekin usein toivoisin yhä ja edelleen olevani.
Ei olisi kaikkea tätä vastuuta, ei elämän tuskaa ja maailman painoa harteilla.
Ensimmäisen kerran ymmärsin lapsuuden jäävän taakse kun täytin 16.
Siitäkin on jo ihan liian monta vuotta.
En tiedä pääsenkö tästä koskaan yli, kaipuusta lapsuuteen ja kaikkeen siihen entiseen.
Ja jos en pääse, niin täytyy vain oppia elämään sen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti