Kun olin pieni, teki kirjosieppo yhtenä kesänä pesänsä meidän autokatoksen lampun päälle. Se ei ollut kovin otollinen paikka pesälle ja lopulta sieltä alkoikin sitten poikaset tippua keskelle pihaa. Muistan miten niitä yritettiin jotenkin nostaa takaisin sinne pesään, mutta ei se tainnut kovin hyvin onnistua. Ja sitä minä sitten itkin yhden kokonaisen kesäyön, että kun ne poikaset kuolee. Että ne liiskaantuvat, tai että emo ei enää ymmärrä ruokkia niitä, että joku kettu käy syömässä ne pienet ja puolustuskyvyttömät. Kuulin varmaan miten aikuiset mietti näitä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, ja imin ne sitten mieleni sopukoihin aiheuttamaan pelkoa. Muistan, että itkin niin kovin lohduttomasti, enkä meinannut rauhoittua millään.
Voisinpa halata sitä pientä ja lohdutonta, luvata että kyllä se maailman tuska iän myötä helpottaa. Mutta eihän sellaista voi mennä lupaamaan, joka ei toteudu. Ei ole helpottanut tuska ja se sama herkkyys asuu minussa edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti