Sellainen normaali, jolle kukaan meistä ei oikeastaan haluaisi myöntää minkäänlaista normaaliuden määritelmää, mutta sellaistahan siitä alkaa kuitenkin tulla.
Vuosi on niin pitkä aika, että on olemassa lapsia, jotka eivät muista muunlaista aikaa kuin tämän mitä nyt elämme.
On vain tarinoita siitä miten joskus käytiin uimahallissa, elokuvissa, ravintolassa. Eikä siinä ollut mitään sen ihmeellisempää.
Minun elämäni ei ole muuttunut juuri yhtään, vieläkään. Nautin hitaista aamuista ja siitä, että voin itse määritellä päiväni tekemiset. Voin mennä keskellä viikkoa käymään siskoni luona ja tavata kummipoikaani, tai nähdä ystäviäni jos siltä tuntuu.
Maailma ympärillä makaa niin kuin makaa, ja niihin raameihin minä rakennan itselleni mahdollisimman hyvän elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti