lauantai 27. helmikuuta 2016

Tasapainoilua oman elämän ja yhteisen elämän välillä

Pari [suhteellista] blogin Nora kirjoitti mahtavasti aiheesta, joka on aiheuttanut itsellenikin paljon päänvaivaa. Nimittäin ns. oman elämän uhraaminen sen kumppanin takia. Itse sorrun tähän liiankin helposti.

En suunnittele iltamenoja, jos tiedän että toinen on tulossa töistä johonkin tiettyyn aikaan. Hyvin usein, ellen jopa aina, suunnittelen omat menoni niin etteivät ne vain vahingossakaan syö yhteistä aikaamme ollenkaan. On ok mennä vaikka kaverille kahville, jos kumppanillakin on jotain omaa menoa tai mennä käymään porukoilla jos se toinenkin osapuoli on päättänyt mennä omaan kotiinsa käymään.

Nykyään vierastan ajatusta illanistujaisista tai bileistä, joihin on kutsuttu vain minut. Eihän sitä toista nyt vain voi jättää hetkeksikään yksin! Ihan älytöntä tiedän. Ja silti kuitenkin niin normaalia. Sitten kun se toinen osapuoli ilmoittaakin menevänsä kaverinsa kanssa ulos ja minä löydän itseni kököttämästä yksinään sieltä kotisohvalta, olen varma että hän välttelee minua koska olen niin ikävää ja tylsää seuraa.

Miksi minä en osaa olla uhrautumatta, mikä siinä voisi olla niin kamalaa että joskus sanoisin "hei minä haluan nyt mennä käymään kotona/kaverilla/kaupungilla, joten nähdään myöhemmin? Tiedän, että se olisi kumppanilleni enemmän kuin ok. Ja että oikeastaan hän toivoisi minun suunnittelevan enemmän asioita ja kertovan toiveitani meidän menojen suhteen. Olen jo luonteeltani sellainen, että annan helposti sen toisen päättää puolestani. Ilmeisesti en kuitenkaan helpotuksekseni ole ainut, joka kärsii kyseisestä ongelmasta.

Silti me vietetään kuitenkin aika paljon aikaa erillään verrattuna joihinkin muihin pareihin ja tehdään ihan niitä omiakin juttuja. Ehkä minä vielä opin ettei minun aina tarvitse olla saatavilla. Vaikka onhan se aina mukavaa kun saa käpertyä toisen turvalliseen kainaloon, ja totuuden nimissä aika monet menot vaihtaisin siinä oloon mennen tullen siitäkin huolimatta että se saattaa ulkopuolisesta kuulostaa silkalta oman elämänsä uhraamiselta.

Tasapaino oman elämän ja yhteisen elämän välillä lienee kuitenkin se avainsana, jolla kaiken saa toimimaan. Täytyy muistaa puhua omista toiveista ja kuunnella niitä kumppanin toiveita. Ja joskus on oikeasti ihan okei laittaa kumppani kaiken muun edelle, kunhan ei unohda ihan täysin elää välillä sitäkin omaa elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti