Miksi ihannoimme pitkiä parisuhteita, kokonaisen elämän kestäneitä liittoja?
Rakastumisen tunne ja alkuhuuma kestää kuitenkin yleensä vain sen 6-18 kuukautta. Sen jälkeen yhdessäolo onkin sitten enemmän kiinni juuri siitä, että yhteiskunta antaa ymmärtää pitkien suhteiden olevan ainoa oikea vaihtoehto. Alkuhuuman hälvettyä on kyse tahdosta pysyä yhdessä, tai siitä että eroaminen tuottaisi pettymyksen lähipiirille.
Entä jos ei ole halua tahtoa, jos haluaa elää alkuhuuman yhä uudelleen ja uudelleen? Onko se yhtään sen huonompi tapa elää, onko kenelläkään varaa tuomita lyhyissä suhteissa eläviä ihmisiä? Nykyään eroaminen tuntuu olevan yleisempää kuin yhdessä pysyminen, ja ehkä se on tähän nykymaailman hektiseen menoon paremmin sopiva käytäntö. Yhtä usein vaihdamme älypuhelimet ja tabletitkin uudempiin versioihin, miksi ei myös sitä kumppania sitten kun homma ei enää toimi.
Itse olen parisuhdeihminen, minä oikeasti haluan tahtoa. Se ei silti tarkoita, että kaikki haluaisivat. Tai että kaikkien pitäisi niin tehdä. Naimisiinmenon voisi totta kai jättää väliin, jos aikoo kuitenkin erota. Vaikka eihän sitäkään kaikki välttämättä suunnittele, elämä kun ei aina mene niin kuin sen toivoisi menevän.
Hyväksytään toisemme, ja nekin omista eriävät mielipiteet, jokaisella on oikeus elää elämäänsä juuri omalla tavallaan. Jos jotain voisi tässä maailmassa olla vähemmän niin normeja, jotka määrittävät liikaa ihmisten odotuksia oman ja muiden elämän suhteen. Kun unohdetaan normit, on mahdollista nähdä erilaisia tarinoita ja elämäntapoja kaiken sen oletetun takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti