En tiedä onko se hyvä vai huono, että yksin ollessa tuntuu koko maailma kaatuvan ja sitten taas ihan vain sen toisen äänen kuullessaan sitä tuntee taas kaiken olevan raiteillaan. Ainakin se tekee elämästä hemmetin raskasta, varsinkin kun niitä yksinolohetkiäkin on enemmän kuin muutama.
Olen elänyt sellaista yhdenlaista vuoristorataa, olen ajatellut näiden päivien aikana miljoonia kertoja että minua pelottaa. Pelottaa enemmän kuin mikään ikinä ennen. Ja sitten olen kertonut itselleni mistä kaikesta olen jo elämäni aikana selvinnyt, että ei kai tämä nyt voi sen kummempaa olla.
Pitäisi kai kääntää se päässään toiseen suuntaan. Että ei pelota, että ei siinä mitään sen kummempaa. Eikä siinäkään mitään vaikka maailma hetkeksi kaatuisi, kyllä se sitten kuitenkin ajallaan jatkaa kulkuaan. Että ei syytä pelätä, että ei ole mitään hätää. Niin pitäisi itsensä laittaa ajattelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti