Pelastin itseni

"Vika ei ole sinussa, vaan minussa", sanotaan kun erotaan.

Mutta mitä jos sanoisikin suoraan?

"Sinä olet liian rikkinäinen ihminen, että ainakaan kukaan vähääkään rikkinäinen voisi tulla kanssasi onnelliseksi, ennen kuin opit näkemään omat särösi".

Ei niin sanota, ei sitä kuulu kertoa, ei sitä voi puolen vuoden tuntemisen jälkeen täräyttää päin naamaa, vaikka se olisi kuinka selkeää.

Ja kuka hullu sitä siinä tilanteessa haluaisi kuulla tai ainakaan ottaa vastaan, jos tehdään eroa?

Silloin minä säästin itseäni, 

selittelemättä vain liu'uin pois. 

En uskonut, että kannattaisi yrittää selittää.

En uskonut, että sanojani kuitenkaan haluttaisiin kuulla saati sitten tutkiskella niiden todenmukaisuutta.

Pelastin lähinnä itseni, jättäen jälkeeni varmaan hämmennystä ja kysymyksiä.

Toimin siinä tilanteessa niillä tiedoilla ja taidoilla sekä voimilla, jotka silloin omistin. En olisi voinut muuta. Ja se minun täytyy antaa itselleni anteeksi. Tein siinä tilanteessa parhaani, ja ehkä jopa vähän itsekkäästi vain pelastin itseni.

Toivo, toivo, ilman sitä ei voi elää

Pelko invalidisoi, lamauttaa.

Tuntuu, että haluaisin vain luovuttaa.

Ja tavallaan pitäisikin.

Pitäisi päästää irti kontrollista,

luovuttaa elämän kulku vapaasti virtaavaksi,

antaa sen mennä menojaan,

luottaa.

En ole hyvä siinä, luottamaan.

Pelkään, että kaikki hajoaa jos hellitän hetkeksikään.

Mutta miten kukaan voisi kontrolloida kaikkea,

varsinkaan tällaisessa maailmassa,

missä asiat ja niiden syy-seuraussuhteet ovat meille ihmisille vain suuria arvoituksia?

Pelottaa paluu entiseen

Toipumisessa vaikeinta,

ne hetket kun tuntee menettävänsä kaiken saavuttamansa,

vaikka se ei edes pidä paikkaansa.

Mieli lähtee saman tien kertomaan kauhutarinoita siitä, 

miten kaikki alkaa taas alusta,

miten tämä tarkoittaa varmasti sitä,

että luisuu samantien takaisin sinne mustaan epätoivoon.

Tiedän, että ne on vain ajatuksia.

Ne eivät ole totta.

Miten vaikeaa niitä on olla uskomatta.

Miten vaikeaa sanoa itselleen, että ei ole hätää.

Tuntemukset ei ole vaarallisia,

ajatukset ei ole vaarallisia,

olen turvassa.

Uskalsin olla heikko

Minun on äärimmäisen vaikeaa perua sovittuja menoja,

syyksi ei riitä että pelottaa ja vatsa tuntuu kääntyvän ympäri pelkästä ajatuksesta,

pitäisi olla vähintään jalka poikki, pää irti tai ainakin edes kuumetta.

Olenko itse oman itseni vaativin tuomari,

vaatisinko näin paljoa muilta, 

kuin mitä itseltäni vaadin?

On vaikeaa olla heikko,

vaikeaa tunnustaa että pelottaa,

tänään kuitenkin uskalsin.

Hyväksymistä

Sanotaan, että ihmisen mieli on kuin lihas. Sitäkin täytyy treenata, jotta se muokkautuu, eikä asiat siksi muutu ihan noin vain hetkessä.

Pitäisi osata hyväksyä myös epämukavat asiat osaksi elämää. Ja jos se ei onnistu, niin täytyy hyväksyä se, että on vaikea hyväksyä. 

Päässäni soi Antti Tuiskun uusi kappale. "Mie treenaan, sie treenaat". Niin sitä mieltäni kyllä, treenaan. 

Opettelen hyväksymään sen, että joskus on vaikeaa hyväksyä ja sekin on ihan ookoo.

Yhtä hyväksymistä, koko elämä.

Toiveita tulevalle vuodelle

Eilen minulta kysyttiin, että mitä toivoisin tulevalta vuodelta,

en osannut vastata.

En varsinaisesti ole miettinyt sitä mitä toivoisin,

olen vain ajatellut ottaa vastaan ne asiat, jotka sieltä muutenkin tulevat.

Pitäisi kirjoittaa oppari,

tehdä viimeinen harjoittelu,

valmistua. 

Sen jälkeen alkaa hakea töitä,

toivottavasti saada töitä,

ja tienata rahaa.

Mutta että toiveita.

Toivoisin, että mielenrauha ja kiitollisuus jatkuisivat. Pääsisin paremmin sisään meditaation maailmaan ja ehkä kehittyisin myös joogassa enemmän. En kai minä paljoa toivoisi. Reissuun ja ravintolaan haluaisin uskaltaa lähteä ilman, että tarvitsee miettiä mahdanko pärjätä. Jos nyt sellaisiin vielä jossain vaiheessa olisi mahdollista lähteä. 

Mielenrauhaa ja kiitollisuutta toivoisin eniten vuodelta 2021.

Kiitollinen mieli

Huomaan istuvani ajatuksissani,

edessäni avonainen kirja,

jonka viimeiset kappaleet joudun kertaamaan uudelleen.

Sillälailla se on viime päivinä mieltäni vallannut,

yllättäen ja arvaamatta,

kiitollisuus.

Se hiipii hiljaa yllättäen,

valtaa mielen, täyttää sydämen,

ja kuin pakosta on sen äärelle hetkeksi pysähdyttävä.

Kuiskaan hiljaa mielessäni kiitos,

ja hymyilen. 

En oikeastaan tiedä ketä kiitän,

ehkä elämää, Jumalaa, jotain suurempaa voimaa.

Kiitän.