Väsymyksen kaava

Väsymys,

jaettuna kahdella,

kerrottuna viidellä.

Millä kaavalla sen voisi saada katoamaan?

Onko oleellista kaiken sen neliöjuuri, 

vai ehkä pii toiseen.

Onko sellaista kaavaa edes olemassa?

Ja minä näen kaiken kahtena.

Palautan koulutehtävät kahtena,

ruokin itseni kahtena,

jakaudun kahtia väsyneeseen ja vielä väsyneempään.

Enkä minä enää tiedä,

että onko minulla oikeasti kiire,

vai luulenko minä vain.

Paljon elettyä elämää

Ensimmäinen kokonainen viikko koulua on takana. Olo on melko väsynyt, voisin vain nukkua. Sen sijaan olen palautellut tehtäviä ja yrittänyt ymmärtää ohjelmia ja salasanoja. Niin kovin paljon kaikkea uutta kuuluu tähän.

Myös ensimmäiset opiskelijabileet sisältyivät tähän viikkoon. Vettä satoi, siis ihan koko illan. En tiedä kuinka rock on kertakäyttösadetakki, mutta ilman sitä olisi voinut olo olla jokseenkin ikävä ja kostea.

Ensi viikolla kai enemmän oikeaa koulua ja väsymyksen kasvava määrä.

Muistona päivä, jolloin kirjoitin auton ikkunaan "pelkkää lovee"

Aina ei elämä ole sellaista onnea, kuin keltaiset kumpparit ja sadetakki syyssäässä tai pyöräillä kouluun termosmuki täynnä kuumaa kahvia.
Ei aina pelkkää onnea siitä, kun toinen tulee kotiin oltuaan öitä muualla.

Usein se on epävarmuutta omasta pärjäämisestä ja vähän myös jaksamisesta. Huolia maailman tilasta ja turvassa pysymisestä. 

Ei pelkkää onnea kouluun pääsemisestä ja haastavan mutta mielenkiintoisen alan valinnasta. Ei pelkkää onnea, mutta milloinpa se olisi.

Opiskelijan tie

Tämän päivän aikana olen tavannut lähes 50 uutta ihmistä. 

Opetellut muistamaan nimiä ja naamoja. 

Olen leikkinyt tutustumisleikkejä ja väsynyt ympärillä olevaan hälinään.

Tänään minusta on tullut medianomifuksi, opiskelija.

Melkein en enää muista millaista se oikeastaan edes on, olla opiskelija.

Aikaisia aamuja, häliseviä ruokaloita, kahvin tarve uneliaissa suonissa, lihapullia 9kpl per ruokailija.

Se on sitä, kun jokaista solua väsyttää ja välillä täytyy vain levätä jaksaakseen huomenna taas uudelleen kaikkea sitä pyöritystä.

Ristiriitaisesti mukavaa ja kamalaa.

Pahoillani meidän kaikkien puolesta

Ensin ne tulivat Eurooppaan. 
Ranskaan, Saksaan ja Ruotsiin, kaduille joita minäkin olen kävellyt.
Silti en päässyt mukaan siihen ympärillä vallitsevaan hysteriaan. 
Jossain päin sellainen on arkipäivää, miksi se olisi sen erilaisempaa jos se vain tulee lähemmäs meitä. Mitä eroa on sillä kuoleeko eurooppalaisia vai joku jossain kauempana?
Ja minä ajattelin, että ehkä sen pitäisi olla vielä lähempänä, että sen kauheuden ihan oikeasti tajuaisi.

Sitten se tuli Suomeen, Turkuun.
Lähemmäs kuin koskaan ennen, kaupunkiin jossa asuu tuttuja.

Mutta ei, en minä silti oikein vieläkään ymmärrä sitä uutisten ja spekulaation määrää. Sitä kaikkea miten tarkasti tilannetta täytyy seurata tai ilmoittaa jokaisesta pienestäkin havainnosta.

Maailma on paha. 
Joillekkin se on ollut sitä aina, meille sen pahuus vain alkaa konkretisoitua vasta nyt.
Ja onhan se pelottavaa, uutta ja outoa. 
Mutta sitä se nyt vain on, elämä.

Olenko outo, jos en näytä samalle kuin kaikki muut

Seisoin eilen kauppakeskuksessa keskellä ihmisvilinää ja yritin ymmärtää ympärilläni pyörivien ihmisten päällä olevia vaatteita.
Enkä minä kyennyt siihen.
Oli korkeita vyötäröitä ja leveitä lahkeita. Bomber-takkeja ja lenkkareita. Paljaita nilkkoja ja korkeita kauluksia.

Siinä kaiken keskellä minä farkkuleggingseissäni, tennarit jalassa, villatakki päällä. Ei paljaita nilkkoja, leveitä lahkeita tai bomber-takkia. 

Tältäkö se tuntuu, kun ei enää jaksa pysyä mukana niissä uusimmissa muoti-ilmiöissä?

Nyt on elokuu, ja minusta näkee sen

Sormet mustikan sinisinä,

otsassa tulevan syksyn ja pimeyden aiheuttama huoliryppy,

ajatukset uudesta koulusta aaltoina vatsanpohjalla.

Ja minä tanssin ja laulan, kuin tämä kesä ei koskaan loppuisi.

Tanssin ja laulan, kohti uutta.

Matkailun avartama maailma

Miten helposti sitä sokeutuukaan sille, mikä meillä suomessa on ihan äärimmäisen hyvin. Tai sitten huomaa, että asiat, jotka eivät kaikille olekaan itsestäänselvyyksiä ovat omassa elämässä juuri sellaisia.
Italia oli toki ihan siisti maa matkustaa. Liikenneyhteydet toimii ja tiet oli todella hyväkuntoisia, pankkikortilla maksaminen toimii (lähes kaikkialla) ja vesijohtovesikin on juomakelpoista.

Silti Suomeen takaisin tultua liikenne soljui eteenpäin tasaisesti eikä tarvinnut koko ajan olla niin valppaana ja tarkkailla milloin joku mahdollisesti vaihtaa kaistaa käyttämättä vilkkua sun muuta. Huoltoaseman vessa oli puhdas ja viihtyisä. Siellä tuoksui raikkaalle. Vähän nauratti, kun mietin mielessäni suomessa riehunutta imetyskeskustelua ja raivoa siitä, että miksi vauvat laitetaan syömään vessassa. Italialaisten julkisten vessojen jälkeen olisin voinut vaikka itse syödä ruokani siellä suomalaisen huoltoaseman vessassa. 

Kahvia saa muualtakin kuin pelkästä automaatista, eli pannusta kuppiin kaatamalla. Vessanpönttö löytyy varmasti jokaisesta vessasta, italialaisen ravintolan vessassa se voi olla korvattu vain reiällä lattiassa, ainakin miesten puolella. 

Reissussa oli kivaa, mutta sen jälkeen on taas mukavaa olla ihan vaan kotona.

Italia oli

Italia oli monia tilattuja cappuccinoja, Milanon metrolippuja, hotellissa nukuttuja öitä ja erilaisia hotelliaamupaloja. Se oli autossa istuttuja kilometrejä, kokonaan uusia maisemia, auringosta nautittuja hetkiä ja rusketusrajat piirtyneenä ihoon. 

En edes muista milloin viimeksi olisi kylmä kokis maistunut niin hyvälle, kuin Italian auringon alla. Tai milloin viimeksi olisin ollut yhtä iloinen hyvästä ilmastoinnista.

Ja Suomeen päästyä en voinut kuin rakastaa huolto-aseman vessaa, jossa tuoksui raikkaalle.