torstai 27. kesäkuuta 2019

Lähes normaali

Mietin oloni olleen tänään lähes normaali.
Sitten naurahdan ääneen, koska minun normaalini on karannut niin kauas jonnekin, että se on nykyään ihan oma määritelmänsä.

Normaalilla tarkoitan kai tähän viikkoon peilaten sitä, että en ole tuntenut olevani jossakin sumun takana. Olen ollut enemmän kiinni elämässä. 

Samalla olen kuitenkin ottanut buranan päänsärkyyn ja pelännyt, että se ei silti lopu. Olen herännyt hikisenä aamuun ja unessa nähnyt jonkun kuolleen epämääräiseen pattiin nielussa. Olen nieleskellyt palaa kurkusta ja pohtinut, että onko se vain ahdistusta vai jotain muuta. Olen pelännyt sydänkohtausta ja tunnustelut vasemman käteni mahdollista puutumista.


Mutta hei, onneksi oloni on tänään kuitenkin ollut lähes normaali.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Huolimagneetti

Minä haaveilen valkoviinin mausta kielelläni, miten sen mukana voisin nielaista kaikki murheeni.
Sinne menisivät huoli ja stressi, 
kaikki turha ja ylimääräinen.

Olen sellainen huolimagneetti, 
että kun jostain huolestun, 
on siitä äärettömän vaikea päästää irti.
Ja tähän viikkoon on huolia mahtunut enemmän kuin aikoihin.

Tai ainahan minä jostain olen huolissani,
mutta usein täysin syyttä ja itse keksityistä aiheista.
Sitten kun ne aiheet ovatkin enemmän totta,
ne tulevat liian iholle.

Juhannuksena tuli tosin otettua sen verran viiniä, 
että sitä juon ihan vain haaveissani ainakin hetken.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Kirjoittamisen tuska

Otin kesäkurssin, joka vaatii kirjoittamista. Nyt muistan taas miksi en halua pakottaa itseäni kirjoittamaan, jos sanat eivät tule vapaaehtoisesti.
Olen päivän yrittänyt murjoa sanoja oikeaan muotoon, ilmaista itseäni ja ajatuksiani. En silti kykene siihen. 
Sanat eivät tule ulos sellaisina kuin haluaisin. Ne kiemurtelevat karkuun, pakenevat jonnekin, asettuvat ihan väärällä tavalla. 

Kuka muka muutenkaan kirjoittaa blogitekstiä, jonka pituus olisi 5-8 sivua? Tai kuka sellaista muka jaksaisi lukea? 
Pitäisi kai vain pakottaa itsensä kirjoittamaan, mutta miten? Miten se tehdään niin, että siitä olisi jotakin hyötyä? Nyt minulla on vain word tiedosto täynnä toisistaan irrallisia kappaleita ja se näyttää sekasorrolle. 

Valmiina ehkä kaksi tekstiä, jäljellä kahdeksan, ja palautusaikaa noin kuukausi. 

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Liimaa minut todellisuuteen kiinni

Minun pitäisi liimata itseni todellisuuteen kiinni, tähän hetkeen. 
Liian usein asiat tuntuvat pelkälle utopialle, kaukaiselle todellisuudesta katsottuna.
Enkä minä haluaisi kadota utopiaan, antaa sen kasvaa ääriään suuremmaksi.
Miten se pysäytetään?

Enkä minä näe itseäni todellisena, kokonaisena ihmisenä.
Näen palasia, jotka haihtuvat, välillä näkyvät selvemmin.


Minulla ei ole suuntaa, se saa pelkäämään elämää.
Se saa pelkäämään utopiaa ja siihen eksymistä.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Ääripäitä

Ne ovat kiivaita nousuja ja laskuja, hetkessä ääripäästä toiseen.
Huipussaan ne laittavat sydämen hakkaamaan liian lujaa ja pahanolon nousemaan kohti kurkkua.
Ja sitten yhtä nopeasti, lasku.
Mieli tyyntyy, keho tyyntyy, hetken voi taas ihan vain olla.


Kiivaita nousuja, yhtä kiivaita laskuja.
Kuin vuoristorata, joka jatkaa matkaansa yhä uudelleen ja uudelleen.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Vähiin käyvä aika

En ole osannut kirjoittaa moneen päivään, en oikein ole tiennyt mitä sanoa.
Olen tajunnut ajan kuluvan ja käyvän vähiin, ainakin sellaisen tunteen voi itselleen saada jos erehtyy ottamaan kesäopintoja. 
Olen miettinyt, että miten voi ottaa itsensä riittävän tosissaan, mutta ei sitten kuitenkaan äärimmäisyyksiin menevän tosissaan (tähän en taida koskaan löytää vastausta, jos jollain on sellainen taskussaan niin saa kertoa).
Olen tutkaillut laivaliikennettä, koska nykyään sen näkee meidän parvekkeelta. Siltojen avautumiset ja sulkeutumiset tuo kovasti jännitystä päivään.

Tänään uhmasin suomen kesää ja laitoin jalkaan kesäkengät ilman sukkia. Kylmyys ei vienyt mennessään, mutta vähän kyllä lähtiessä epäilytti, että onkohan nyt liian heppoiset varusteet tähän säähän.

Huomenna lisää kesäopintoja, luulen.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Epävarmuuden ja varmuuden sekamelska

Joskus minä en ole muuta kuin suurta epävarmuutta.
Haluaisin kysyä, että enkö minä enää riitä.
Että etkö enää rakasta, kun en muista milloin viimeksi olisit niin sanonut.
Että etkö enää halua yhteistä tulevaisuutta, kun häistä vihjailu saa aikaan kiusaantunutta hymähtelyä.

Ja sitten minä mietin sitä hymyä, jonka saan nähdä kasvoillasi kun olemme lähekkäin.
Sitä miten haluat lähteä kanssani reissuun, kysyt minua mukaan tapahtumiin joissa haluat vierailla.
Mietin sitä, miten aloitat aina viestit kirjoittamalla pus, ja lopetat puhelut sanomalla pus.
Miten kävelemme aina käsikädessä, miten halaamme joka aamu herättyä ja ennen kuin lähdet töihin.


Ja sitten minä olen yhtä epävarmuuden ja varmuuden sekamelskaa.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kesäinen ilta

Voin istua olohuoneen lattialla ja nähdä auringonlaskevan.
Voin lähettää ja saan vastaanottaa sydämiä pussailevia emojeita.
Voin kuitenkin olla, kaikesta huolimatta, ihan onnellinen.

Kehoni tuntuu olevan solmussa, fyysisesti ja henkisesti.
Kuuntelen sen kolotuksia, huolestun niistä ajoittain, useimmiten.
Pitäisi varmaan kuunnella uudelleen Auta Antti-podcastin kuolema jakso. 

Kohta olisi taas vuosipäivä, neljäs sellainen.
Se tuntuu hurjalle ja sitten kuitenkaan ei.
Oikeastaan se tuntuu vain ihan äärettömän hyvälle, että olemme edelleen me.