keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Ajatuksen suuri voima

Vain ja ainoastaan tässä hetkessä eläminen on hankalaa, jollainlailla pelottavaa. Tuntuu, että unohdan jotakin jos eivät ajatukseni ole tulevassa. Koko ajan edes jonkinlaisen askeleen edellä muita. Ja menneisyys, se nyt vain ikään kuin kulkee mukana. Toisinaan nostaa mieleen tilanteita, tunteita, ajatuksia. Eikä aivoni tiedä, että tapahtuuko joku asia oikeasti vai muistelenko vain niin joskus tapahtuneen.

Viime päivinä olen pärjännyt elämäni kanssa ihmeellisen hyvin. Olen muistanut hengittää, olen osannut rauhoittaa mieleni ennen kuin se on vauhkoontunut. Olo on ollut tyynempi ja tasaisempi. Välillä kauhistelen sitä miten pienestä mielenrauhani on kiinni. Toisaalta se on lohduttava ajatus, että ajatuksen voima on niin suuri. Voin ajatella itseni rauhalliseksi, voin saada kehoni uskomaan siihen ettei sillä ole mitään hätää. Mutta samalla tiedän miten helposti voisin herpaantua ja alkaa taas uskoa niihin uhkakuviin, jotka vaanivat hyvin hyvin lähellä koko ajan. Voinko minä opettaa mieleni tarpeeksi vahvaksi ja pärjätä tämän kaiken keskellä ilman lääkitystä? Sitä minä olen miettinyt ja paljon.

Olen aina ollut mestari roikkumaan menneessä, muistoissa. Ja nyt kysyn itseltäni, että mitä minä siitä hyödyn? Mitä minä hyödyn kaipuusta sinne jonnekin, kun se jokin ei kuitenkaan enää koskaan tule takaisin? On vain tämä hetki, siihen kuuluvat tunteet, eikä muulla oikeastaan ihan oikeasti ole väliä. 

tiistai 28. tammikuuta 2020

Olen opetellut hengittämään

Olen opetellut hengittämään uudelleen.
Jokaiselle hengenvedolle on oma tarkoituksensa, 
oma kulkureittinsä,
oma värinsä ja määränpäänsä.

Täytyy tuntea kuinka pallea nousee ja laskee,
kuinka happi täyttää keuhkot ja sielun sopukat.
Silloin sillä on valtava  voima.

Hengitän sisään,
rauhaa, turvallisuuden tunnetta, lempeyttä.
Hengitän ulos,
ahdistuksen, stressin ja kaiken maailman pelot.

Hengitän.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Kaikelle on syynsä

Viime päivien aikana olen oivaltanut:

Se ei olekaan minun syyni, että mieleni tuntuu toisinaan olevan täynnä ahdistusta.
Se en olekaan minä, joka jotenkin olisin päättänyt ahdistua ihmisten seurassa syömisestä tai kahvipöydässä istumisesta.
Se, että oloni ei tunnu toisinaan sitten millään muuttuvan paremmaksi ei johdu siitä, että olisin jotenkin epäonnistunut, koska en saa kontrolloitua omia olotilojani.

Ne eivät johdu minusta, vaan ahdistuneisuushäiriöstä, joka ilmeisesti päätti sitten useamman vuoden jälkeen iskeä uudelleen vähän suuremmalla voimalla. Ahdistuneisuushäiriö, joka saa kaiken näyttämään niin synkälle ja mielen tuntumaan mustalle. 

Ei se positiivisuus ja hyvä mieli välttämättä aina ole vain itsestä kiinni. Jos siis joskus vaikutan poissaolevalta tai en halua nähdä, todennäköisesti häiriintynyt ahdistukseni on saanut hetkellisesti vallan.  Mutta vain hetkellisesti, koska en aio antaa sille kaikkea itsestäni. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Vuonna nolla

Olenko ehtinyt kaiken tämän keskellä huomaamaan vuoden vaihtumisen?
Olenko ehtinyt sisäistää sitä, että elämme vuotta jossa kirjoitetaan peräkkäin kakkosia ja nollia?

Tämä vuosi,
viisi vuotta parisuhde elämää,
vuoden päästä opiskelut ohi,
kaksikymmentä vuotta siitä kun olen aloittanut peruskouluni.


Tämä vuosi,
jälkeenpäin ajateltuna tammikuu vailla lunta,
mielessä pelko pärjäämisestä,
ajatuksia mielen hajoamisesta.

Mitä me jälkeenpäin muistamme, 
ja mitä on juuri nyt.

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Vaativa elämä

Tämä vuosi tuntuu vaativan minulta paljon, aivan liikaa.
En tiedä miten on tarkoitus selvitä. 
Pitäisi hakea kesätöitä, osata kehua itseään ja kuvailla omia taitojaan. 
En tunne osaavani mitään, tai ehkä jotain, mutta en riittävästi mitään.
Pitäisi kirjoittaa opinnäytetyötä, että se tulisi tässä kevään aikana mahdollisimman valmiiksi.
Enhän minä edes tiedä mistä aiheesta sen aion tehdä, miten sitä voi silloin kirjoittaa?
Lisäksi pitäisi kerryttää opintoihin tunteja, koska lukujärjestyksessähän niitä ei juuri yhtään lue.
Kaikki on vain omasta suunnittelusta ja ahkeruudesta kiinni. 


Olo ei ole yhtään suunnitelmallinen tai ahkera.
En tiedä, mistä löydän itseni kun tämä kevät on ohi.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Paljon tunteita

Kun elämä on yhtä vuoristorataa. Monen hyvän päivän jälkeen se yksi huono hetki voi kaataa aivan kaiken.
Kun nostat itseäsi takaisin elävien kirjoihin. Tai ainakin vakautat ajatuksen juoksua. 
Nykyään minä jo tiedän, että siihen ei kuole. Siihen tunteeseen ei tarvitse hukkua, tai jäädä.
Eihän se silti kivalle tunnu tai mukavaa ole.

Mutta sieltä takaisin tänne ja positiivisten ajatusten maailmaan. Jokaisesta päivästä olen silti koittanut keksiä jotain hyvää. Jotain mistä olla kiitollinen. 

Milloin onkaan vuorossa seuraava lasku? 

torstai 9. tammikuuta 2020

Ajatuksia väsymyksestä

Pelkään väsymystä.
Sitä, että en koe jaksavani olla läsnä kokonaisia päiviä.
Aivoni väsyvät, väistämättä, jossain kohti päivää,
ja tunnen vajoavani jonnekkin epätodellisuuden maailmaan. 

Ne hetket pelottavat, 
koska olenko nyt lopullisesti rikki?
Miten pystyn opiskelemaan ja tekemään opparia,
kun aivoni väsyvät?
Miten voin lähteä vaikka reissuun useammaksi päiväksi, 
kun todellinen lepääminen muualla kuin kotona on hankalaa?

Onko se edes vain ahdistuksen ja stressin tuomaa väsymystä, 
vai onko se jotain muuta?
Pitäisi muistaa välillä olla huolehtimatta,
ja levätä.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Matka kohti huolettomuutta

Tuntuu siltä, kuin olisin aloittanut pitkän loputtoman matkan. Se on matka kohti valoisampaa elämää. Kohti sellaista elämää, jossa mieleni uskaltaisi luottaa siihen, että oletusarvoisesti asiat tulevat menemään hyvin. Että mieleni ei tarvitsisi koko ajan varautua pahimpaan, vaan jos asiat sitten eivät menisikään hyvin, alettaisiin vasta siinä vaiheessa miettiä, että miten tästä selvitään. 

Haluaisin päästä kohti sellaista elämää, joka ei ole yhtä selviytymistaistelua joka ikinen päivä. Varsinkin kun elämäni on oikeasti ihan hyvää, tasaista ja leppoista. En siis edes tiedä mistä mieleni koittaa niin kovasti selviytyä. Sillä se silti uuvuttaa itsensä ja minut, ainaisella selviytymisellä. 


Juuri nyt en ole varma, että pääsenkö tämän matkan määränpäähän millon. Tai pääsenkö koskaan. Mutta kovasti haluaisin uskoa ja luottaa siihen valoisampaan elämään, jossa asiat ovat taas ihan vain asioita.

torstai 2. tammikuuta 2020

Uudet ajatusmallit

Ajatukset, joihin haluan uskoa:
Tämä on vain vaihe elämässä.
Tämä ei kestä ikuisuuksia.
Jokaisessa hetkessä on silti jotain hyvää.

Ajatukset, joista haluan päästää irti:
Että oloni muka vain pahenisi ja lopulta sekoan.
Elämä on pelkkää synkkyyttä ja pelkoa.
En tule enää ikinä elämään elämääni ilman pelkoa jostakin.

Näillä, toivottavasti positiivisilla, ajatuksilla kohti vuotta 2020.