maanantai 30. joulukuuta 2019

Pitäisikö elää enemmän?

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka elävät elämäänsä jollainlailla spontaanisti ja huolettomasti. Ainakin spontaanimmin ja huolettomammin, kuin mitä itse kykenen omaa elämääni elämään. 

He voivat lähteä reissuun, tietämättä että milloin ja mihin se reissu tulee päättymään. He voivat nukkua ihan missä tahansa tuntematta oloaan turvattomaksi. Asuntolan soluhuoneessa, yökoulussa koulun lattialla tai vaikka kotibileissä kaverin sohvalla. 
Minun maailmani järkkyy oudossa ympäristössä, jos minulla ei ole tiedossa omaa rauhaa ja yksityisyyttä. Olo ei ole turvallinen, edes siellä asuntolan soluhuoneessa. Ja aikanaan opiskelujen takia tehty viikon retki suomenlinnaan sai minut nukkumaan levottomasti ja puhumaan unissani jokaikinen yö.

Kadehdin myös vaatteita, joita sellaiset ihmiset käyttävät. Pukeutumisessakin on sellaista tiettyä huolettomuutta, jota en itse ole koskaan pystynyt tavoittamaan. Ihailen sellaisia vaatteita, mutta en tunne oloani omakseni, jos puen sellaisia päälleni. En tiedä voiko tätä selittää mitenkään, että millaisia vaatteita ne sitten ovat. Mutta se on ihan oma tyylinsä ja siihenkään minä en pääse sisälle vaikka haluaisin. 

Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka keräävät ympärilleen ison kasan muita yhtä spontaaneja ihmisiä. Sillä kaveriporukalla voidaan sitten istua kesäillat meren rannalla piknikillä ja juoda viiniä muovilaseista. Itse en juuri koskaan harrasta piknikejä, koska on niin paljon helpompaa syödä kotona pöydän ääressä ja juoda oikeasta lasista. Silti ihannoin ajatusta sellaisista illoista, jolloin kesäilta hämärtyy ja päälleen voisi kiskoa sellaisen spontaanin villapaidan ja siemailla viiniä kalliolla.

Mutta illan hämärtyessä ja viileän tullessa, minä lähden kotiin. Alkaahan se sitä paitsi siinä vaiheessa jo väsyttääkin ja sitten menee taas maailma raiteiltaan, jos ei ole normaaliin aikaan menossa nukkumaan. 

Vieläkö pitäisi tässä iässä yrittää elää enemmän?

lauantai 28. joulukuuta 2019

Epätodellinen todellisuus

Ei se onneksi ole ikuisuus. 

Siinä on minun lohdutukseni,
sanat joihin turvaan.
Sanat, joihin ihan oikeasti haluan uskoa.

Mutta on hetkiä kun tunne on todellinen,
niin äärettömän vallitseva ja oikeantuntuinen,
että en tiedä miten voisin uskoa järjenääneen.

Silti minulla vielä on sellainen, 
järjenääni joka huutaa lujaa,
jopa kaiken sen epätodellisen todellisuuden ylitse. 


Se huutaa ja haluaa uskoa,
että ikuisuuteen ei tämäkään tunne pysty.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Parempia hetkiä

Ja sitten tulee näitä hetkiä, kyllä niitä välillä ihan oikeasti tulee, että kaikki se ahdistuksen ja pelon määrä tuntuu niin kaukaiselle. Että miten muka en viikko sitten uskonut pystyväni enää koskaan elämään normaalia elämää. Että jokainen hetki elämässäni tulisi olemaan täynnä pelkoa ja ahdistusta. Tulevaisuutta ei ollut.

Ja nyt, olo ja elo tuntuu lähes normaalille. En pelkää kaikkea, uskallan hengittää. Nykyään näissä hetkissä on vain se, että pelkään taas menettäväni tämän kaiken. Mitä sitten kun taas seuraavan kerran mieli on yhtä alamäkeä ja pitäisi uskoa, että kyllä se helpottaa. 

Miten selvitä niistä huonoista, pelottavista hetkistä? Kun siinä hetkessä ei jaksa uskoa, että se on vain ohimenevää. Miten niihin hetkiin voisi saada siirrettyä tätä sisäistä rauhaa ja uskoa parempaan?

perjantai 20. joulukuuta 2019

Sanoita ahdistus

Mitä jos ahdistus vain pahenee ja syvenee, kun sen tekee sanoilla oikeasti osaksi elämäänsä?
Olen pelännyt sanoa sitä ääneen, miten paljon oikeasti olen tänä vuonna tuntenut ahdistusta.
En ole uskaltanut.
Niin monta kertaa se on vienyt syviin syövereihinsä, 
ja itse olen itseni sieltä pois taistellut. 
Joskus vain mietin, kuinka moneen kertaan voimavarani vielä riittävät.

Nyt olen opetellut sanomaan sen ääneen, että ahdistaa. 
Sanoittamaan niitä hetkiä.
En tiedä auttaako se, mutta ainakin toivon niin.

tiistai 17. joulukuuta 2019

Joka vuosi tulee joulu

Pian on joulu. 
Miten se tuleekin, joka vuosi, kaikesta huolimatta.
Yhtä vääjäämättä kuin aika muutenkin juoksee eteenpäin.
Se ei jää odottelemaan niitä, jotka eivät pysy kyydissä.
Se ei hidasta vauhtiaan niille, jotka toivoisivat hetkien kestävän hieman pidempään.

Niin kulkee aika.
Se matelee hitaasti niille, jotka toivoisivat nopeaa muutosta.
Ja juoksee liian nopeaan niille, jotka tahtoisivat pysähtyä olemassaolevaan hetkeen.
En tiedä kumpaan ryhmään kuulun.
Eikä sillä kai niin väliäkään.


Kunhan ei erehdy luulemaan, että aika silti muuttaisi tapojaan.

lauantai 14. joulukuuta 2019

En uskalla ääneen sanoa

Miksi se on niin vaikeaa,
ihan äärettömän pelottavaa,
lähes mahdotonta.

Miten se voi olla niin mahdotonta,
kertoa se ääneen,
niille kaikkein läheisimmille.

Niille, jotka kuitenkin näkevät.
Niille, jotka alkavat ihmetellä.
Niille, jotka voisivat antaa apua ja tukea. 

En minä silti uskalla sitä kertoa tai näyttää,
että miten paljon mieleni aiheuttaa harmia.

torstai 12. joulukuuta 2019

Ei menetettyjä hetkiä

Siihen ei tarvitse alistua, mutta jollain tavalla se täytyy hyväksyä osaksi elämää.
Jos vain toivon, oikein kovasti, että se katoaisi ja menisi pois, en muista nauttia elämästä tässä ja nyt.
Koska sitä se nyt silti on, tässä ja nyt, elämääni.
Tuntuu pahalta ajatella kaikkia niitä hetkiä, jotka hukkaan ahdistukseni takia. Mutta samalla en kuitenkaan haluaisi tuntea niin. 
Ei ne ole hukattuja, ne on vain eri tavalla elettyjä. Erilaisten tunteiden sävyttämiä. 
Ehkä ne ovat matka kohti syvempää ymmärrystä. 


Mutta missään tapauksessa ne eivät ole menetettyjä hetkiä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Miksi kirjoitan, miksi en

Kirjoitan sanoja, pyyhin pois, jätän ne luonnoksiin.
En tällä hetkellä tiedä mikä on blogini pointti, tyyli tai tarkoitus. 
En osaa julkaista mitään, koska en tiedä mistä tai mitä kirjoittaisin, tai miten. 
En taas muista, että voisin kirjoittaa ihan vain itselleni.
Ihan vain siksi, että tarvitsen sanoja tekemään ajatukseni näkyviksi. 

Kirjoittaa ihan vain siksi, että tarvitsen sanoja ajatuksieni kertojiksi.

tiistai 3. joulukuuta 2019

Puolimielet hajalla

Ongelmana on vastuun siirtäminen. Odotan, että terapeutti ratkaisee kaikki ongelmani. Tai ehkä jos menisin lääkäriin, niin lääkäri ratkaisisi ne. Kaikki vain katoaisi ja elämä olisi kuin ennen.

Mutta niin helppoahan se ei ole, tietenkään. Vaikka käynkin terapiassa, ei ole terapeutin vastuulla tehdä elämästäni jotenkin parempaa. Silti, yhä ja edelleen, se jää omalle vastuulle. 

Miten suhtaudun olotilaani, vastoinkäymisiin, elämään. Toivon, että voisin suhtautua positiivisemmin. Ihan kaikkeen. Koska viime aikoina on positiivisuus ollut jossakin kaukana. Lähtökohtaisesti pelkään sitä kaikkein pahinta vaihtoehtoa loputtomasti. Ei kai se ihme, jos olo on synkkä.

Vaikka elämä ja asiat eivät tunnukaan olevan kuin ennen, silti ne voivat olla ihan hyvin juuri tässä hetkessä. Koska ei minulla oikeastaan ole mitään hätää, tässä ja nyt.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Takaisin entiseen

Ikävöin sitä, kun asiat olivat vain asioita.
Syöminen oli vatsan täyttämistä, väsymys väsymystä ja elämä ihan vain elämää.

Nyt syöminen on taistelua pahaa oloa vastaan, väsymys merkki jostain vakavasta sairaudesta ja elämä ylipäänsä häilymistä jossakin todellisuuden ja muiden maailmojen rajalla. Ei toki aina, mutta usein. (jälkeenpäin lisätty huomautus, että siis mielikuvissa tuntuu asiat olevan näin. Oikeasti ei ole sairauksia, vakavia tai mitään.)



Voisin ottaa takaisin entisen, sen kun asiat olivat ihan vain asioita.

perjantai 29. marraskuuta 2019

2010-2020

Kymmenen vuotta, kuinka paljon siihen voikaan mahtua elämää.

2010: Ensimmäinen reissu Helsinkiin ilman vanhempia. Lähdettiin yhdessä parhaan ystävän kanssa valloittamaan maailmaa, ja katsomaan miltä näyttää livenä Tokio Hotel. Kesällä ukin hautajaiset. Syksyllä meidän toisen kanin. Elämä tuntui ottavan pois kaiken ja syksyn pimeys konkretisoitui uudella tavalla.

2011: Prinsessapäivä vanhojen tanssien muodossa. Eeppiset ja ikimuistoiset vanhojen jatkot. Niistä riitti pitkäksi aikaa jos jonkinlaista säpinää. Kesällä Linkin Park Kaisaniemessä. Syksyllä autokoulun teoria- ja ajotunnit. En tiedä muistettiinko olla juurikaan koulussa paikalla syksyn aikana, mutta ainakin saatiin opettajilta paljon anteeksi. Lisäksi angiina ja antibioottikuuri juuri viikkoa ennen syksyn yo-kirjoituksia.

2012: Heti vuoden alkuun inssi ja ajokortti taskuun. Penkkarit, abiristeily, lukuloma, kirjoitukset, yo-juhlat. 12 vuoden koulutaipale päättyi, eikä kukaan enää ollut kertomassa mihin suuntaan kulkea. Syksyllä päädyin Joutsenon opistoon suorittamaan avoimen yliopiston kursseja. Jouluun mennessä tosin palauduin jo takaisin kotiin.

2013: Työkokeilu kirjastolla. Yhteishaussa hain opiskelemaan media-assistentiksi, medianomiksi ja merkonomiksi. Olin jo mielessäni aloittamassa merkonomiksi opiskelun, kun paria päivää ennen koulun alkua sain paikan median puolelta. Samassa rytäkässä piti muuttaa pois kotikotoa, alkaa elämään omaa elämää, sopeutua uusiin ympyröihin. Liikaa kaikkea yhdellä kertaa ja mieli sairastui.

2014: Taistelin mielen mörköjen kanssa. En aina muistanut käydä koulua, silloinen parisuhde vei Lahteen. Kesän jälkeen tosin silloinen parisuhde myös loppui, mutta mielen möröt se kyllä onnistui taltuttamaan yllättävän pitkäksi aikaa. Reissattiin viikko Turkissa kaksi äitiä ja kaksi tytärtä kokoonpanolla. 

2015: Opintoja oli jäljellä enää vähän. Muutettiin parhaan ystävän kanssa pois yhteisestä asunnosta. Vein tavarat ja osoitteen takaisin kotikotiin. Mieli kaipasi elämään sellaista ihmistä, jonka kanssa viettää aikaa. Yhtenä kesäyönä latasin tinderin. Seuraavana aamuna puhelimessa oli mätsi ja siitä alkoi rakkaudellinen kesä. Lähdettiin viikoksi yhdessä reissuun ja kierrettiin Saksaa junailemalla. Reissu päättyi Pariisiin ja muistan olleeni hyvin onnellinen. Syksyllä valmistuin media-assistentiksi ja tyhjyys nielaisi taas sisäänsä.  Suunnitelmat tulevaisuudelle: olemattomat. Tänä syksynä päättyi myös 13 vuotta matkassa olleen erityisen rakkaan kanikaverin elämä, vieläkin itkettää ajatus tästä.

2016: Sain työkokeilupaikan kahvilasta. Siellä viihdyin kolme kuukautta. Kesällä käytiin taas reissussa, parisuhde oli ja voi hyvin. Syksyllä päädyin Nuorisoverstaalle miettimään elämäni suuntaa. Ulkopuolelta tuli paljon painetta olla jotakin, tehdä jotakin. Enkä minä tiennyt, en yhtään.

2017: Hain kolmatta kertaa ammattikorkeakouluun opiskelemaan medianomiksi. Verstaalta sain apuja pääsykokeisiin ja ennakkotehtävään. Kesäkuussa sain tiedon opiskelupaikasta. Tein sen, lopulta. Kesällä juhlittiin isosiskon häitä, syksyllä aloitin uudet opinnot. Olin lopulta osa korkeakoulumaailmaa ja haalaribileiden kulttuuria. Menetin viisauden hampaan ja kuuntelin Eveliinaa kerubissa poski turvonneena tennispallon kokoiseksi. 

2018: Opiskelua, parisuhde-elämää, käytiin ihmettelemässä Amsterdamin menoa. Juhlittiin juuri ennen reissuun lähtöä poikaystävän 30,5v synttäreitä Kolilla. Syksyllä taas juhlittiin isin kuusikymppisiä Rhodoksella vähän isomman poppoon voimin. Kesällä aloitin mainostenjakajana ja jatkoin koulun ohella ahkerasti myös koko syksyn. 

2019: Opiskelua, pelottavia kaikuja opparista ja kenties myös valmistumisesta. Mielen möröt tulivat takaisin syystä tai toisesta. Alkuvuodesta muutto uuteen asuntoon, vaikkakin samassa talossa ja samassa kerroksessa. Lopetin mainosten jakamisen kesän jälkeen. Tälle vuodelle ei ehkä enää kovin suuria tapahtumia ole luvassa. Voisin vain hiljalleen rauhoittua jouluun.

2020: Ihan pian täällä ja en edes tiedä mitä kaikkea siltä voisi odottaa.

torstai 28. marraskuuta 2019

Päällepäin vain tyyntä rantaa

Eihän se näy päällepäin.
Ei puoletkaan siitä sekasorrosta, joka vallitsee mielessäni.
Hymyilen, tyynesti.
Osallistun elämään, keskusteluun, kaikkeen.

Eikä sitä voi nähdä
eikä sitä voi tietää.


Koskaan ei voi varmaksi tietää, mitä toisen ihmisen pään sisällä ihan oikeasti tapahtuu.

maanantai 25. marraskuuta 2019

Kaikki mitä jäljelle jää, kiertää kehää

Elämä tuntuu kiertävän kehää.
Viikosta toiseen mieltä vaivaavat ne ihan samat ongelmat.
En tiedä opparin aihetta (välillä ehdin jo innostua jostakin aiheesta, mutta hautaan koko idean lähes samantien syystä tai toisesta).
Välillä pelkään ahdistuvani hengiltä (sitä kerron kyllä harvoin ääneen yhtään kenellekään, mutta silti se toistuu yhtä luontevasti kuin aamut ja illat elämän kiertokulussa. Opparin aiheesta ja sen tietämättömyydestä olen ulissut ympäriinsä niin paljon, että en oikeastaan enää itsekään jaksa kuunnella itseäni).

Pimeys on tullut jäädäkseen, koulua ei oikein kunnolla ole ja se tekee olosta irrallisen. Mies katoaa maailmalle tai milloin minnekin ja iltaisin istun yksin sohvalla odottaen nukkumaanmenoa.

Pitäisi alkaa kuntoilla, pitäisi alkaa harrastaa jotakin, pitäisi viedä pyörähuoltoon (on pitänyt jo ainakin puoli vuotta), pitäisi keksiä itselleen elämä.

Miten pysyä raiteilla, joutumatta kuitenkaan kiertämään kehää?

torstai 21. marraskuuta 2019

Mieleni menee menojaan

Toisina päivinä se on päivän selvää; kaikki tärkeä on tässä ja nyt. Ei väliä sillä mitä on tulossa huomenna tai mitä on ollut eilen tai edes tunti sitten. 
Toisina hetkinä taas tulevaisuus on vain yksi musta aukko. Tunneli, jonka päässä ei ole valoa. Koska jos elämä tulee aina olemaan tätä, niin en tiedä miten kuuluisi jatkaa eteenpäin päivästä toiseen. 

Kohta en enää tunnista edes itseäni tämän kaiken ahdistuksen ja sekavuuden alta. Miten tehdä elämä uudelleen ennalta-arvattavaksi, suoraviivaiseksi, turvallisentuntuiseksi? Miten kun mikään ei ole enää ennallaan.

Sekavuuden seasta huutaa mieleni, missä on kaikki se tyyneys, joka minulla oli ennen?

tiistai 12. marraskuuta 2019

Kehoni muistaa

Kun huonot hetket jäävät muistijäljiksi jonnekin kehon uumeniin. 
Miten ne poistetaan, miten niistä hetkistä saadaan tulevaisuudessa aivan tavallisia hetkiä? 
Kehoni sopukoissa on niin paljon turhaa pelkoa, turhaa jännitettä. 
Ja ne heräävät sieltä henkiin sellaisina hetkinä kun ei tarvitsisi. 

Miten sellaiset poistetaan, miten tyhjennetään kehon muisti?
Miten luodaan tilanne onnellisia muistoja, hyviä hetkiä. 
Haluaisin vaihtaa kaiken pahan vain ja ainoastaan hyvään.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Ikuisuus kysymykset

Tiedän, että suurimmaksi osaksi kaikki oireilu on vain mieleni huiputusta. Se uskottelee keholleni, että täytyy olla huolissaan ja varuillaan. Elää koko ajan hiukan hälytystilassa.

Mutta vaikka tiedän sen, on siihen silti niin kovin vaikea uskoa ja luottaa. Mitä jos sittenkin jotain jää huomaamatta? Mitä jos sittenkin olisi pitänyt olla enemmän varuillaan?

Kehoni ei koskaan pääse lepoon, ehkä öisin, en tiedä. Miten saada mieleni pois hälytystilasta? Miten saada kaikki se kuorma ulos kropastani? Miten oppia taas luottamaan siihen, että minun ei tarvitse kannatella koko maailmaa, jotta se pysyisi kasassa.


Voisinko minä taas luottaa siihen, että maailma jatkaa kulkuaan myös ilman kokoaikaista huoltani?

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Miten olla itsekäs?

Olkaa itsekkäitä, ne sanovat. Olkaa itsekkäitä, kun mietitte opinnäytetyönne aihetta. Teette sen itsellenne, omaa tulevaisuuttanne varten, ette opettajien mieliksi. 

Miten olla itsekäs? Osaanko minä olla? Olenko minä koko tähän astisen elämäni aikana oppinut, että miten olla itsekäs? Ja miten sitten yhtäkkiä olla sellainen, jos ei tiedä miten se tehdään?

Minun itsekkyyteni tämän asian suhteen on se, että tulen todennäköisesti tarvitsemaan enemmän aikaa aiheeni keksimiseen. Että en turhaan välittäisi hoputtavista katseista ja vaativista kysymyksistä, vaan osaisin antaa itselleni riittävästi aikaa oman aiheen valitsemiseen. 

Tällä hetkellä en usko, että tietäisin aiheeni jouluun mennessä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ja jos en tiedä, niin sekin on ihan ookoo. Ehdin kyllä sen vielä keksiä. Täytyy vain antaa sille aikaa.


lauantai 2. marraskuuta 2019

Ahdistuksen karkoitus

Keinoja ahdistuksen karkoitukseen.

Asmr videoiden katselu ja kuiskuttelun kuuntelu kuulokkeilla.
Hetket joogavideoiden parissa, jolloin mieli pysähtyy ja tulee kuin huomaamatta keskityttyä kehon liikkeisiin.
Podcastien kuuntelu samalla kun laittaa ruokaa tai siivoaa, omat ajatukset saa hetkeksi tauolle keskittymällä podcastin aiheeseen.

Pitäisi varmaan taas aloittaa joku harrastus, jossa mieli hetkeksi keskittyisi vain siihen hetkeen. Onnistuu se toki yksin kotonakin, mutta ehkä siitä voisi saada uudenlaista energiaa kun poistuisi myös kotoa siksi aikaa. 

Tähän toimii myös elokuvissa käynti, teatterissa käynti ja konserteissa käynti. Ainakin täällä taide-elämykset yleensä toimii ja niinä hetkinä voin nauttia taiteen vaikutuksesta kehoon.

torstai 31. lokakuuta 2019

Syksyn pimeys

Tiedän sanovani usein, että pimeä aika ei ole minua varten. Se väsyttää, se tekee olosta niin loputtoman harmaan ja jotenkin väsähtäneen. 
Ja sitten kuitenkin, en koskaan kesäisin pysty tuntemaan oloani yhtä turvalliseksi kuin tällaisina vähän harmaina syksypäivinä. Kun valonmäärä ei pilvivaipasta johtuen kykene nousemaan läheskään yhtä suureksi kuin kesäisin. Kun taivaalta sataa hiljalleen lunta ja maa peittyy valkoiseen. 


Vaikka pimeät aamut väsyttävätkin tuplasti enemmän ja herääminen on hankalampaa, nautin silti niin paljon pimeyden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Jotenkin ristiriitaista, mutta pimeys ja hämärä helpottavat huitelevan mieleni tempoilua.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Maailman järjettömyys

Maailma tuntuu järjettömälle kaikissa muodoissaan. 
Välillä en voi keskittyä mihinkään, kun ahdistaa niin.
Ja sitten toisella kertaa pidän ahdistuksen aisoissa miettimällä vain kaikkia käytännön asioita, jotka täytyy hoitaa. Rakennan mielessäni listoja tehtävistä asioista ja rustaan loputtomiin uusia ranskalaisia viivoja.

Olisi helppoa kadottaa itsensä ja joidenkin ihmisten silmissä sitä toivoisikin olevansa näkymätön. Jos ei koe tulevansa nähdyksi oikeassa olomuodossaan, olisi sitä sitten mieluummin kokonaan näkymättömissä. Minkä verran ihmisellä on velvollisuutta selitellä olemassaolonsa tapaa ja missä vaiheessa voi vain todeta, että jotkut ihmiset eivät näe asioita niin kuin itse.


Jos meille annettaisiin vaihtoehtoja ja valintoja, ei kukaan vapaaehtoisesti ottaisi häilyvää mieltä osakseen. Tai vakavia sairauksia, tai muita taakkoja kantaakseen. Mutta kun sitä ei kysytä. Asiat vain tipahtelevat elämään ja me selviämme, tavalla tai toisella. Ja siihen kiteytyy maailman järjettömyys.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Seesteistä oloa

Olen nimennyt sen tunteen ahdistukseksi. Puhun siitä ahdistuksena, kuvailen sitä sellaisena.
Nyt en ole tosin hetkeen tavannut ahdistustani, olen saanut lähes viikon ajan herätä aamuihin ilman sitä. Täytynee kysyä seuraavan kerran kun tapaamme, että onko sillä muitakin muotoja tai tapoja, kuin vain olla ahdistus.

Tällä viikolla hiukseni saivat punaisen sävyn, jota auringon säteet osuessaan vahvistavat. Mietin opinnäytetyön aihetta ja melkein innostuin. Lopulliseen aiheeseen on tosin vielä matkaa. 

Tänään ulkona paistaa aurinko ja ehkä pian saadaan lunta. Ahdistuksen tunne on opettanut nauttimaan hetkestä. Haluan nauttia erityisesti näistä päivistä, kun olo on seesteinen ja ihan hyvä.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Ruotsiin ja takaisin

Lähdettiin reissuun, enkä oikein tiennyt tulisiko mieleni kestämään sitä kaikkea. On hankalaa nauttia elämästä ja reissusta, kun jonkinlainen pelko elää koko ajan kaiken taustalla. Mutta suinkaan se ei ollut mieleni, joko hajosi kesken matkan, vaan auto.

Eikä sekään oikeastaan hajonnut, koska kyllä se meidät lähes kotiin asti kuljetti, mutta jouduttiin palaamaan kotiin suorempaa reittiä kuin oli kuviteltu. 

Auto hyytyi Uumajassa. Sitä pohjoisemmaksi ei koskaan päästy. Uumajasta tultiin laivalla Vaasaan ja auto jäi sinne. VR kuljetti meidät raiteita pitkin Vaasasta Joensuuhun. Päästiin siis kaikesta huolimatta turvallisesti kotiin.


Näkemättä jäi kuitenkin porot ja pohjoinen. Eikä sitten yhteenkään Ikeaan myöskään ehditty. Uumajassa kuitenkin päästiin kylpylään nauttimaan ja rentoutumaan. 

Kotona ollaan taas, vaikka universumi yrittikin meidät kovasti Uumajassa pitää.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Joskus sitä kaikkein syvintä synkkää

Ahdistuksen eri tasot:

lievä - helppo huijata pois, ei aiheuta sen suurempia ongelmia
ei enää niin lievä - täytyy tietoisesti pysäyttää vyörymään lähdössä oleva lumipallo, tässä sen tosin pystyy vielä tekemään
hieman syvempi - ajatukset pyörivät ympyrää ja levottomuus kasvaa, seurauksena yleensä sumuinen olo päässä tai muu vaikeammin unohdettava oire
kaikkein syvintä synkkää - en tiedä olenko enää kuinka kauan elossa ja pelkään sekoavani

Joka ikisestä tasosta olen silti hengissä selvinnyt, enkä koskaan ole jäänyt jumiin ahdistuksen syövereihin ikuisiksi ajoiksi. 
Pitäisihän minun siis tulevaisuudessakin selvitä, vaikka joskus tuntuu etten tiedä kuinka monta kertaa enää jaksan itseni sieltä ylös nostaa. 



Silti olen selvinnyt, aina.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Istun taas reunalla

Ahdistuksen eri ilmenemismuotoja;
sumuinen olo päässä,
lihasten tärinä,
vatsavaivat,
palan tunne kurkussa,
yökötys olo.

Eri ilmenemismuodot herättävät huoliajatuksia. 
Entä jos ne eivät olekaan vain ahdistuksen erilaisia tapoja ilmaista olemassaoloaan. 
Entä jos ne ovat, entä jos.

Eikä siihen ole vastausta ja jää vain ahdistus eri olomuodoissaan.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Ahdistukseni olotila

Minä avaan sylini ahdistukselle,
toivotan tervetulleeksi tuskanhien.

Ahdistusta ei kuulemma saisi koittaa työntää pois, 
vaan se on otettava osaksi elämää.


Ja kun ihmiset kysyvät mitä minulle kuuluu,
kerron omien kuulumisteni sijasta ahdistukseni voinnin.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Kultakalan keskittymiskyky

Olen huomannut sen aiemminkin, tuntuu niin kovin vaikealle keskittyä lukemaan pitkiä artikkeleja tai katsoa yli minuutin pituisia videoita. Koko ajan on kiire jonnekin, seuraavaan paikkaan.

Erityisesti olen pohtinut tätä lukemisen kannalta. Kyllähän minä kirjoja luen ja mielelläni luenkin, ehkä en siis ole täysin menetetty tapaus. Mutta monesti sitä huomaa mielenkiinnon karkaavan jonnekin ihan muualle. Liian pitkät artikkelit, liian pitkät blogitekstit. Instagramissa on niin nopeaa ja helppoa tökkiä sydämiä miettimättä sen kummemmin kuvien syvempiä viestejä.

Mutta senhän kertoo jo tutkimuksetkin, että ihmisen kyky keskittyä yhteen asiaan on heikentynyt kenties nykyteknologian ja älypuhelimien myötä. Kun vuonna 2000 keskimääräinen keskittymisaika oli vielä 12 sekuntia, oli se vuoteen 2018 mennessä kutistunut 8 sekuntiin. Kultakalakin pystyy keskittymään kauemmin yhteen asiaan kuin ihminen, ainakin yhden ratkaisevan sekunnin.

Itse en ainakaan haluaisi menettää enää yhtään sekuntia keskittymiskyvystäni. Olenkin pohtinut, että miksi sitä kännykkää täytyy niin usein vilkaista ja myös kesken luentojen. Täytyisi varmaan vähentää somea ja lisätä tietoista läsnäoloa. Joskus olisi varmasti hyvä ihan vain olla.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Onko elämäni tarkoitus vain pitää kasassa hajoileva mieleni

Kysyin tänään itseltäni, että mikä mahtaa olla elämäni tarkoitus. Mikä on syynä sille, että elän juuri tällaista elämää ja juuri tällaisena ihmisenä. Koska välillä tuntuu ettei missään ole mitään järkeä.

Kysymyksenä elämän tarkoituksen pohtiminen kuulostaa jokseenkin melankoliselta. Tai heti sitä alkaa pohtia, että ei kai tämmöistä voi ääneen kertoa miettineensä. Luulevat vielä, että olen masentunut ja näen elämäni merkityksettömänä. En tosin tiedä, ehkä olenkin, tai sitten se on vain tämä syksy.

En kuitenkaan voi uskoa, että tarkoitukseni tässä maailmassa olisi yrittää vain selvitä liian heikolta tuntuvan mieleni kanssa. Kaiken tarkoitus ei voi olla vain siinä, että yritän pitää kasassa ahdistuvan ja kaikkea pelkäävän mieleni. On oltava jotain muuta, johon minun pitäisi käyttää se energia, jonka nykyään käytän kyseisiin toimintoihin.


Mitä minä haluan olla? Mikä tekee elämästäni merkityksellisen tuntuista? Mikä on se juttu, jota varten elän? 

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Sieluni nauraa onnesta

Pitkästä aikaa viikko erossa toisistamme. Ikävä ei ole kasvanut yhtä suureksi ja raastavaksi, kuin mitä sillä oli tapana ennen tehdä. Ainakin toistaiseksi se vain jäytää hiljaisesti, ja saa huulille hymyn kun mietin miten tänään taas näemme.

Viikon aikana olen kuvannut syksyä ja sen eri olomuotoja. Olen lukenut kirjoja ja opiskellut, palauttanut mieleeni saksan kielen saloja. Olen käynyt päivisin koulussa ja iltaisin ihmetellyt ajan kulua yksikseni.


Mutta tänään me jälleen näemme, niin monen päivän jälkeen. Ja ihan vain pelkkä ajatus siitä saa minun sieluni nauramaan onnesta.

torstai 12. syyskuuta 2019

Sotkuinen elämä

Kuuntelin viime yönä sateen kohinaa vasten peltikattoa, eikä se kuulostanu samalle kuin kaupungissa muutamien yksittäisten vesipisaroiden rapina ikkunalaudalla.
Kuuntelin kellon tikitystä ja mietin niitä lukemattomia lapsuuden ja nuoruuden öitä, kun useammankin kerran rauhoitin hengitykseni hengittämällä samaan tahtiin sekuntiviisarin kanssa.

Joskus, enemmän kuin mitään, toivoisin vain olevani taas se pieni ja huoleton ihminen. En muista milloin elämästä tuli yksi iso tuskallinen sotku, mutta jos voisin palata aikaan ennen sitä, niin palaisin.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Postikortti juttu

Joskus kirjoitettua fiktiivistä ajatuksen virtaa. 

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Ennen minä rakastin postikortteja. Ne toivat tarinoita maailmalta, sieltä missä sinä milloinkin satuit olemaan. Ne toivat mukanaan palan sinua, vaikkakin toisinaan vasta sitten kun olit itse jo palannut. Kirjoitit postikortteihin minulle palan elämää, ne päättyivät aina samalla tavalla. ”Pus!” Ja niiden saavuttua minä aina hymyilin, niin kuin en koskaan ennen kenenkään muun takia. Sinä sait minut hymyilemään.

Sitten ne alkoivat vähentyä. Kotiin saavuit vain sinä, mutta ei postikorttia. Ei ennen sinua, eikä saapumisesi jälkeen. En uskaltanut kysyä, että miksi. Postikortit olivat harvinaista herkkua. Niiden kuvat muuttivat muotoa. Niiden ennen niin hehkuvat värit ja ajatuksella valitut sanat vaihtuivat ensimmäisinä hyllystä käteen sattuneisiin, puolihuolimattomasti valittuihin maisemakuviin. En tiennyt oliko arkisuus yllättynyt meidät, vai jokin muu. En uskaltanut kysyä, en uskaltanut vaatia sinulta mitään. Olisi kai pitänyt.

Kun sinä et enää lähettänyt minulle kortteja, aloin keräillä niitä itse. Kirjoitin niihin tarinoita elämästäni ja talletin ne pieneen pahvilaatikkoon. Postikortteja ilman postimerkkiä ja postileimaa. Tarinoita vailla vastaanottajaa. En tiennyt kenelle olisin niitä lähettänyt, ehkä kirjoitin enemmän itselleni. Vaikka oikeasti jokainen niistä korteista olisi kuulunut sinulle. Sellaisia asioita minä niihin kirjoitin, joita en koskaan sinulle uskaltanut ääneen sanoa.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Syksyiset tuulet

Kouluelämä vie niin helposti kaiken energian. Viikon jälkeen tehtäväkasa tuntuu vähintään kilometrin mittaiselle ja sen purkaminen yksi vaihe kerrallaan on utopistinen ajatus. 

Olen herännyt vesisateisiin aamuihin ja aamu-usvaan järven kaislikossa. Siitä on pian vuosi, kun lensin aurinkoon ja hengitin hiljalleen stressiä pois mielestäni. Nyt olen uuden syksyn edessä, enkä tiedä milloin seuraavan kerran näen sitä sellaista aitoa aurinkoa.

Oikeastaan aurinkoa on kai vielä luvattu kuluvalle viikolle, mutta voiko sen olemassaolosta olla mitenkään varma. Tässä hetkessä varmemmalta tuntuvat ne sateiset ja harmaat aamut. Niiden määrä on varmasti kasvava.

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Mua ei saa muuttumaan, en minä eikä muut

Vaikutan ylimieliseltä, 
minusta ei saa mitään irti, 
hymähdys ei ole mikään vastaus, 
täytyyhän minun oppia normaalia small talkia, 
eihän tällä alalla pärjää jos on tällainen mykkä.


Ovatko ne totuuksia,
jonkinlaisia oletuksia, 
yhden ihmisen havaintoja,
epämääräisiä harhoja?

En tiedä mitä ne ovat,
mutta ainakaan ne eivät kannusta minkäänlaiseen kasvuun,
ainoastaan henkiseen kapinaan.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Onko meillä tarkoitusta

Välillämme on side.
Pitkä, näkymätön, venyvä side.
Se pitää meidät kiinni toisissamme, vaikka en edes tiedä miltä äänesi kuulostaa.
Olemme päästäneet toisemme ajatuksiimme, vaikka todellista yhteyttä meillä ei ole.
Voiko tuntea jonkun, jota ei ole koskaan oikeasti tavannut?

Miten me löydämme ihmisiä tässä maailmassa?
Miten me klikkiydymme joidenkin kanssa enemmän kuin muiden?
Mikä on tämän meidän välillä olevan vanuvan ja venyvän sidoksen tarkoitus?

Onko sillä edes tarkoitusta,
tapaammeko edes koskaan tässä elämässä,
onko maailmankaikkeudella meitä varten jokin suunnitelma?

maanantai 19. elokuuta 2019

Syksyn huminaa

Ulkona humisee syksy, 
ihan niin kuin aina ennenkin kaikkina niinä elokuisina aamuina, 
joina olen kävellyt pitkin tuttua tietä odottamaan koulukyytiä.

Sellaiset asiat harvoin muuttuvat, 
ne ovat ja pysyvät,
palauttavat takaisin jonnekin niihin olleisiin hetkiin. 

Enkä minä oikeastaan haluaisi kaivata menneeseen tai pelätä tulevaa,
mutta niin olennaisia osia ne ovat,
etten tiedä olenko edes muuta kuin kaipausta ja pelkoa.

tiistai 13. elokuuta 2019

Kohti syksyä

Elämän ei kai ole tarkoitus kohdella silkkihansikkain. Ei ole tarkoitus päästä helpolla, lipua läpi elämän vailla minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Se ei silti tarkoita ettenkö toivoisi sellaista elämää. 

En tiedä onko tämä elokuu ansaittua lomaa, mutta lomaa se nyt silti on. Olen katsonut Netflixiä taas koko vuoden edestä, kohtahan se jäsenyys täytyy taas laittaa katkolle. Olen yrittänyt ehtiä lukea kirjoja, koska kouluaikana se vain tuntuu jotenkin mahdottomalle yhtälölle. Vielä on lomaa, vaikka kohta loppuukin kesä.

En voi mitään sille, että ulkona on jo ihan syksy. Se hiipii hiljalleen kesän tilalle, tehden illoista pimeitä ja päivisin ilmassa tuoksuu enteilevä syksy. Ehkä vielä saamme aurinkoa ja lämpöä ennen kuin tulee syyskuu ja tuo ihan oikean syksyn mukanaan.

tiistai 6. elokuuta 2019

Olen pelännyt elämää

Minä valitsin viettää päiväni niin sanotusti yksin, nyt jo kaduttaa. 
Aamu alkoi harmaassa sateisessa sumussa, nyt ulkona paistaa aurinko.
Voisiko se kertoa siitä, että mieleni harmaus voisi myös väistyä taas hetkeksi?
En oikein tiedä, mikä on viime aikaisten olotilojen ja ajatusten tarkoitus, mitä elämä yrittää minulle kertoa.
Mutta toivoisin, että pikkuhiljaa se kaikki voisi taas tyyntyä.


Miten rikkinäinen voikaan ihminen olla ja miten pelottavaa se on näyttää toiselle.
Ehkä se on osaltaan tämän kaiken tarkoitus, että on osattava olla heikko myös sen toisen edessä. 
Aina ei kaikkia heikkouksiaan voi piilottaa hymyn taakse.

torstai 1. elokuuta 2019

On elokuu

On elokuu. Ja tuntuu kuin koko kesä olisi vain valunut hukkaan. En oikeastaan asettanut sille mitään tavoitteita, ja kai sitä on kaikenlaista tullut puuhailtua, mutta silti. Ensi vuonna täytyy varmaan tehdä kesälle oma to do-lista, että tuntisi tehneensä sillä edes jotakin.

On elokuu. Ja ihan pian ulkoilmassa alkaa tuoksua syksy. Halusi tai ei. Vaikka koulu ei alakaan kuin vasta syyskuussa, en silti usko että kesän tuntua voisi huijata jatkumaan niin pitkälle asti.

On elokuu. Ja väistämättä kesä kääntyy syksyyn.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Olemmeko ikuisia

 Vesi tuntui iholla kuin linnunmaidolle. Minä seisoin järvessä pohkeitani myöten ja nauroin, kun sinä et uskaltanut laskeutua laiturilta järveen. Vesi oli tummaa, enkä kyennyt näkemään varpaitani. 

Saunassa viileys ympäröi hetken ennen kuin heitit ensimmäisen kauhallisen vettä sihisevälle kiukaalle. Mietin miten me oikein päädyimme siihen. Jollain tavalla sinä haluat, että olen osa elämääsi. Jollain kummallisella tavalla haluat olla kanssani ja ymmärtää.

Saunan jälkeen kuuntelimme hiljaisuutta, katselimme tyyntä järven pintaa. Minun oli siinä hyvä. Sinun kanssasi. Jollain lailla sinä olet enemmän, kuin kukaan koskaan. 

En tiedä olemmeko ikuisia, tai mikä on kaiken tämän tarkoitus. Mutta haluan olla tässä. Ja tähän minä jään.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Ei sen enempää

En todellakaan tiedä miten pitäisi olla, että olisi minä. 
Maailma ympärillä jatkaa pyörimistään, sen vauhti sen kun vain kiihtyy.
Minä siinä, kaiken keskellä, liikkumatta.

Onhan minun välillä hyväkin olla, on ihmisiä jotka palauttavat maanpinnalle.
Viime päivinä olen nähnyt vain oman pienuuteni, vääränlaisen olemisen niissä hetkissä kun pitäisi kai olla suunapäänä. 

Ja siinä olen minä, hymyilemässä, mutta kun se ei riitä.
Siinä minä kuuntelevaisena, vastaamassa kuuliaisena, sekään ei riitä. 
Ei riitä, ja silti en jaksa olla yhtään sen enempää.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Se ei kai ollutkaan maailmanloppu

Sitä erehtyy luulemaan maailmanlopuksi asioita, jotka ovat oikeasti osa luonnollista elämän kiertokulkua.

Sitä luulee olevansa ainut maailmassa, jolle koskaan voisi käydä mitään sellaista.

En tiedä syyttäisinkö ketään muuta niin kovasti, kuin mitä itseäni syytän.
Missä on armollisuus itseäni kohtaan?

Enkä minä vielä edes varmaksi tiedä, että onko syytäkään syytellä itseäni.
Onko koko ongelmaa olemassakaan.

Pahoittelen sekavuutta,
mutta yritän kirjoittaa asiasta,
josta en oikeastaan uskalla kirjoittaa.
Vaikeaa.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Lyhyitä vihlaisuja

Voisinko minä kirjoittaa elämäni paremmaksi?
Tehdä ihmeitä sanoilla, poistaa kaiken turhan huolen.


Ne ovat sellaisia lyhyitä vihlaisuja, milloin missäkin päin kehoa.
Päässä, rinnassa, sormissa. 
Kylkiluiden alla.

Eivätkä ne tahdo hellittää,
niin helppoa niihin on jäädä kiinni.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Kesken

On vaikeaa löytää sanoja, vaikka asiat eivät ole sen suurempia kuin ennenkään. Ja ehkä juuri siksi, että vaikka ne eivät ole, niin silti ne tuntuvat vuorien korkuisilta.
Syntymäpäiväni tuli ja meni. Yksi vuosi enemmän ja aivan samat ongelmat. Ei helpota vuoden vaihtuminen, syksyn saapuminen eikä vuosien lisääntyminen. Uudet alut taitavat olla vain taikauskoista legendaa.


Enkä pääse yli siitä ajatuksesta, että olen kaksikymmentä ja kuusi vuotiaaksi vielä aivan liian kesken. Miksi en pääse siitä eroon, miksi? Miten voin olla tyytyväinen ja elämässäni onnellinen, jos koko ajan luulen olevani jotenkin vääränlainen. Miten kasvaa tästä ajatukseta yli?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Heinäkuun alku

Olen viime päivinä kirjoittanut sanoja word-tiedostoon, koska en uskalla kirjoittaa tänne kaikkea sitä mitä mielessäni on liikkunut. En tiedä, ehkä vain pitäisi uskaltaa, eikä miettiä niin paljoa että mitä ihmiset tästä kaikesta ajattelevat. Voi olla, että blogillani on identiteettikriisi ja niin taitaa olla minullakin.

Perjantaina lähdetään viikonlopuksi muihin maisemiin ja toivottavasti minä siellä osaan olla hetken murehtimatta yhtään mitään. 
Lauantaina koittaa myös se päivä kun täytän kaksikymmentä ja kuusi, aika hurjaa.

En tiedä mitä kaikkea se uusi ikävuosi aikookaan tuoda tullessaan, mutta toivottavasti jotakin hyvää.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Lähes normaali

Mietin oloni olleen tänään lähes normaali.
Sitten naurahdan ääneen, koska minun normaalini on karannut niin kauas jonnekin, että se on nykyään ihan oma määritelmänsä.

Normaalilla tarkoitan kai tähän viikkoon peilaten sitä, että en ole tuntenut olevani jossakin sumun takana. Olen ollut enemmän kiinni elämässä. 

Samalla olen kuitenkin ottanut buranan päänsärkyyn ja pelännyt, että se ei silti lopu. Olen herännyt hikisenä aamuun ja unessa nähnyt jonkun kuolleen epämääräiseen pattiin nielussa. Olen nieleskellyt palaa kurkusta ja pohtinut, että onko se vain ahdistusta vai jotain muuta. Olen pelännyt sydänkohtausta ja tunnustelut vasemman käteni mahdollista puutumista.


Mutta hei, onneksi oloni on tänään kuitenkin ollut lähes normaali.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Huolimagneetti

Minä haaveilen valkoviinin mausta kielelläni, miten sen mukana voisin nielaista kaikki murheeni.
Sinne menisivät huoli ja stressi, 
kaikki turha ja ylimääräinen.

Olen sellainen huolimagneetti, 
että kun jostain huolestun, 
on siitä äärettömän vaikea päästää irti.
Ja tähän viikkoon on huolia mahtunut enemmän kuin aikoihin.

Tai ainahan minä jostain olen huolissani,
mutta usein täysin syyttä ja itse keksityistä aiheista.
Sitten kun ne aiheet ovatkin enemmän totta,
ne tulevat liian iholle.

Juhannuksena tuli tosin otettua sen verran viiniä, 
että sitä juon ihan vain haaveissani ainakin hetken.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Kirjoittamisen tuska

Otin kesäkurssin, joka vaatii kirjoittamista. Nyt muistan taas miksi en halua pakottaa itseäni kirjoittamaan, jos sanat eivät tule vapaaehtoisesti.
Olen päivän yrittänyt murjoa sanoja oikeaan muotoon, ilmaista itseäni ja ajatuksiani. En silti kykene siihen. 
Sanat eivät tule ulos sellaisina kuin haluaisin. Ne kiemurtelevat karkuun, pakenevat jonnekin, asettuvat ihan väärällä tavalla. 

Kuka muka muutenkaan kirjoittaa blogitekstiä, jonka pituus olisi 5-8 sivua? Tai kuka sellaista muka jaksaisi lukea? 
Pitäisi kai vain pakottaa itsensä kirjoittamaan, mutta miten? Miten se tehdään niin, että siitä olisi jotakin hyötyä? Nyt minulla on vain word tiedosto täynnä toisistaan irrallisia kappaleita ja se näyttää sekasorrolle. 

Valmiina ehkä kaksi tekstiä, jäljellä kahdeksan, ja palautusaikaa noin kuukausi. 

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Liimaa minut todellisuuteen kiinni

Minun pitäisi liimata itseni todellisuuteen kiinni, tähän hetkeen. 
Liian usein asiat tuntuvat pelkälle utopialle, kaukaiselle todellisuudesta katsottuna.
Enkä minä haluaisi kadota utopiaan, antaa sen kasvaa ääriään suuremmaksi.
Miten se pysäytetään?

Enkä minä näe itseäni todellisena, kokonaisena ihmisenä.
Näen palasia, jotka haihtuvat, välillä näkyvät selvemmin.


Minulla ei ole suuntaa, se saa pelkäämään elämää.
Se saa pelkäämään utopiaa ja siihen eksymistä.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Ääripäitä

Ne ovat kiivaita nousuja ja laskuja, hetkessä ääripäästä toiseen.
Huipussaan ne laittavat sydämen hakkaamaan liian lujaa ja pahanolon nousemaan kohti kurkkua.
Ja sitten yhtä nopeasti, lasku.
Mieli tyyntyy, keho tyyntyy, hetken voi taas ihan vain olla.


Kiivaita nousuja, yhtä kiivaita laskuja.
Kuin vuoristorata, joka jatkaa matkaansa yhä uudelleen ja uudelleen.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Vähiin käyvä aika

En ole osannut kirjoittaa moneen päivään, en oikein ole tiennyt mitä sanoa.
Olen tajunnut ajan kuluvan ja käyvän vähiin, ainakin sellaisen tunteen voi itselleen saada jos erehtyy ottamaan kesäopintoja. 
Olen miettinyt, että miten voi ottaa itsensä riittävän tosissaan, mutta ei sitten kuitenkaan äärimmäisyyksiin menevän tosissaan (tähän en taida koskaan löytää vastausta, jos jollain on sellainen taskussaan niin saa kertoa).
Olen tutkaillut laivaliikennettä, koska nykyään sen näkee meidän parvekkeelta. Siltojen avautumiset ja sulkeutumiset tuo kovasti jännitystä päivään.

Tänään uhmasin suomen kesää ja laitoin jalkaan kesäkengät ilman sukkia. Kylmyys ei vienyt mennessään, mutta vähän kyllä lähtiessä epäilytti, että onkohan nyt liian heppoiset varusteet tähän säähän.

Huomenna lisää kesäopintoja, luulen.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Epävarmuuden ja varmuuden sekamelska

Joskus minä en ole muuta kuin suurta epävarmuutta.
Haluaisin kysyä, että enkö minä enää riitä.
Että etkö enää rakasta, kun en muista milloin viimeksi olisit niin sanonut.
Että etkö enää halua yhteistä tulevaisuutta, kun häistä vihjailu saa aikaan kiusaantunutta hymähtelyä.

Ja sitten minä mietin sitä hymyä, jonka saan nähdä kasvoillasi kun olemme lähekkäin.
Sitä miten haluat lähteä kanssani reissuun, kysyt minua mukaan tapahtumiin joissa haluat vierailla.
Mietin sitä, miten aloitat aina viestit kirjoittamalla pus, ja lopetat puhelut sanomalla pus.
Miten kävelemme aina käsikädessä, miten halaamme joka aamu herättyä ja ennen kuin lähdet töihin.


Ja sitten minä olen yhtä epävarmuuden ja varmuuden sekamelskaa.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Kesäinen ilta

Voin istua olohuoneen lattialla ja nähdä auringonlaskevan.
Voin lähettää ja saan vastaanottaa sydämiä pussailevia emojeita.
Voin kuitenkin olla, kaikesta huolimatta, ihan onnellinen.

Kehoni tuntuu olevan solmussa, fyysisesti ja henkisesti.
Kuuntelen sen kolotuksia, huolestun niistä ajoittain, useimmiten.
Pitäisi varmaan kuunnella uudelleen Auta Antti-podcastin kuolema jakso. 

Kohta olisi taas vuosipäivä, neljäs sellainen.
Se tuntuu hurjalle ja sitten kuitenkaan ei.
Oikeastaan se tuntuu vain ihan äärettömän hyvälle, että olemme edelleen me.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Reikäinen taivas

Minä tavoitan taivasta, kauas karkaavia pilviä.
Tavoitan itseäni, ja alituiseen vaihtuvia unelmia.
Ne vaihtuvat sitä mukaa kuin elämä, liittyvät siihen mitä on mahdollista saavuttaa.
Ei sen kai niin pitäisi olla, eivätkö ne ole unelmia juuri siksi että ovat hiukan kauempana tästä hetkestä.

En tiedä miten muut ihmiset minut näkevät.
Sanovat, että olenhan minä jo vaikka mitä kun sanon etten ole lukion jälkeen tiennyt mihin oikein olen matkalla.
Mutta onko sillä väliä mitä muut näkevät, jos en itse löydä elämäni suuntaa.

Olen koittanut piirtää karttaa elämälleni iholla risteilevistä luomista, yhdistää niitä myös sen toisen luomiin.
Koittanut nähdä muotoja, merkkejä, symboliikkaa.
Mutta ei sekään riitä, ei sekään kerro todellisuudesta ja elämäni suunnasta.

Voiko rakentaa kokonaisen elämän merkkien ja symboliikan varaan?

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tunteiden vuoristorata

Olen elänyt melkoisessa tunteiden vuoristoradassa tämän viikonlopun. Olen tuntenut järjettömän suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, uskonut kohtaloon ja hämmentynyt siitä, että en ole uskomusteni kanssa yksin. 

Olen ollut äärettömän ylpeä siitä miten kypsästi pystyn asioita näkemään. Ja etteivät ne saa minua hajoamaan palasiksi, toivomaan muutosta, tekemään epätoivoisia tekoja. En tiedä milloin olisin viimeksi kyennyt moiseen kypsyyteen.

Olen kokenut hurjaa kiitollisuutta ja onnea parisuhteestani. Siitä, että minulla on elämässäni juuri hänet. Siitä, että saan oppia koko ajan uutta itsestäni ja nähdä asioita eri tavalla.

Olen surrut vähän elämän päättymistä. Hymyillyt takaisin niinä hetkinä, kun mummon silmissä välähtää hetken aikaa tunnistaminen ja hymy. Niitä hetkiä on nykyään harvassa, eikä aina oikein voi tietää mitä on vastassa. Tänään oli kuitenkin hymyjä, ja onhan se sekin taas jotain.

Voisin itkeä onnesta, surusta, hämmennyksestä, ylpeydestä, siitä että maailma on niin hurjan suuri. Niin paljon on mahtunut yhteen viikonloppuun, kokonainen tunteiden kirjo.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Miksi meissä on niin paljon säröjä?

Että aurinko pääsisi paistamaan niistä sisään.
Että voisimme eheytyä ja olla vahvempia kuin ennen olimme.
Että meillä olisi syy turvautua toisiimme, avautua säröistämme, lähentyä.


On oltava säröjä, jotta voimme tulla ehjiksi.
Voisimme korjata itseämme ja muita, nähdä syitä sille miksi on elämä.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Ajatuksia lomasta

Olo on jotenkin pieni ja voimaton sen edessä, että nyt tosiaan on kesäloma. Ettei enää tarvitse mennä luennoille, ainakaan kolmeen kuukauteen, eikä ainakaan koulun takia herätä aikaisin aamulla. 

Olen koettanut keksiä itseäni kehittäviä juttuja kesäksi. Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kyllä minä saan ajan kulumaan. Silti olo tuntuu jotenkin avuttomalle. 

Haaveilen, että lukisin paljon kirjoja. Kokeilisin uusia reseptejä ja ruokia. Kuvaisin videoita ja harjoittaisin editointitaitojani. Jokainen niistä on arvokas ajatus, mutta silti jokainen niistä kuulostaa turhalle ja väärälle koska niistä ei tienaa rahaa.

Olen itselleni hurjan ankara tämän asian suhteen. En tuomitse ketään, joka ei ole kesätöitä syystä tai toisesta saanut. Mutta itseni tuomitsen, itseäni syyttelen ja sätin. En riitä itselleni, koska en usko riittäväni myöskään ympärillä oleville ihmisille. 

Minä riitän, ja tämä on vain yksi kesä muiden joukossa.