Oikeastaan se tuntuu kaiken jälkeen lähes ihmeelle.
Olen viime päivinä nauranut ääneen sille, miten mieleni tekee syödä milloin mitäkin.
Syön taas, välillä ihan vain syömisen ilosta, siksi että asiat maistuvat hyvälle.
Haluaisin vain hehkuttaa sitä kaikille suureen ääneen,
samalla mietin että voiko sitä iloa ja onnea aidosti kukaan ymmärtää.
Vaikka ihmiset ympärillä ovatkin nähneet läheltä millaista on ollut elämäni,
ei sitä tunnetta silti kai kukaan ymmärrä.
Tuntuu niin hyvälle, olen niin kiitollinen siitä, että syöminen on taas ihan vain syömistä.
Elämä tuntuu enemmän elämälle, ei pelkälle taistelulle päivästä toiseen.
Tuntuu, että olen saanut takaisin suuren palan itseäni, joka ehti hetkeksi hukkua kaiken sekavuuden alle.
Kun joogaat kahdeksannessa kerroksessa harmaan maton päällä,
ja pitäisi tuntea yhteys äitimaahan, tuntea ne kehon osat jotka koskettavat alustaa,
ja ovat näin ollen yhteydessä äitimaahan.
Ja minä mietin niitä allani olevaa seitsemää kerrosta, jotka erottavat minut aika kauas siitä yhteydestä.
Mietin allani olevia ihmisiä, millaista porukkaa siellä mahtaa asua.
Nuoria, vanhoja, perheitä, yksinäisiä.
Onko asunnot identtisiä, millaisia on muiden sisustusratkaisut.
Tunnen yhteyden lattiaan, mielessäni äitimaa ja juureni, jotka kasvavat syvälle pehmeään maahan.
Joogasta on tullut uusi henkireikäni ja mielenrauhani uudelleen rakentaja.
