Riittää, että hengität

Eilen keskikesän juhla teki olosta yllättäen ajattoman ja irrallisen. Tuntui vaikealta hengittää, tuntui vaikealta ylipäätään olla. Yritin työntää oloa pois, koska niin minä aina teen. Vaikka oikeastaan tiedän ettei pitäisi. 

Sitten sanoin itselleni, että ei minun tarvitse juuri nyt tehdä muuta kuin hengittää tämän olon ja päivän lävitse. Tämä ei varmasti ole pysyvä olotila, koska sellaisia tunteet ovat. Ne tulevat ja menevät. Harvoin jäävät muuttumattomina paikalleen. 

Ja vielä sen samaisen päivän iltana oli olotilani jo aivan toinen. Kevyt ja helppo. 

Joten muista, jos olo tuntuu vaikealle ja hankalalle,

siinä hetkessä riittää, että hengität.

Kesän ajattomuudessa piilottelee ajatus väliaikaisuudesta

Joillekin kesä tuntuu helpolle, rennolle, ehkä ihanan ajattomalle. 

Minulle ne ovat niitä puolia, jotka tekevät kesästä hankalan.

Rutiinit katoavat, olo tuntuu irralliselle, tuntuu vaikealle pysähtyä ja ihan vain olla.

Kesässä on sellainen ajatus, että täytyisi kokea koko ajan niin paljon.

Koska kesä kestää vain hetken.

Sen ajattomuudessa piilottelee kiire ja valtavan suuri tunne kaiken väliaikaisuudesta.

Yhtäkkiä radiossa soi kappale, joka vie siltä istumalta lapsuuteen.

Niihin kesiin, kun vielä asui kotikotona, ja siskon kanssa touhuttiin yhdessä lämpiminä kesäpäivinä. 

Siinä hetkessä viiltävä kaipaus jonnekin, ja silmiin nousevat kyyneleet.

Räpyttelen kyyneleet pois, koska en halua selittää sitä tunnetta kellekään.

Terapiassa yritän, mutta sanoja on vaikea löytää. 

Tuntuu typerälle surra ajankulkua, sitä kun ei kuitenkaan voi pysäyttää. 

Mutta sellainen loputon haikeus taitaa kuulua vakituisesti olotilojeni listaan.

Tulevaisuuden pelkoa

Oikeastaan en yhtään ihmettele sitä, jos ailahtelevaisen mielen kanssa elävät ihmiset eivät halua lapsia. Vaikka näihin olotiloihin löytyykin apua, en silti toivoisi näitä oloja kenellekään. Välttämättähän ne ei periydy, mutta entä jos? 

Pahimpina hetkinä pelkäsin tulevani hulluksi. Katoavani ikuisiksi ajoiksi johonkin epämääräiseen hähmään. Niin, että oikeastaan minusta ei olisi enää muuhun kuin elämään suljetulla osastolla. Puoliso kävisi siellä katsomassa, tai ehkä paremminkin jatkaisi elämäänsä ilman minua, koska olisin vain enää mukana raahattava paha. Sellaista elämää, jossa tuollaiset pelot varjostavat, en todellakaan toivoisi kenellekään, varsinkaan omalle lapselle.

Tiedän, ei pitäisi elää miettien, että entä jos. Kun koskaan ei ihan oikeasti voi tietää. Mitä tahansa voi tapahtua ja silti pitäisi uskaltaa astella eteenpäin. Selvisinhän minäkin ja nykyään lääketiede pystyy auttamaan niin monessa. 

Silti en yhtään ihmettele, jos tällaisten olotilojen läpikäynti lannistaa moiset tulevaisuuden suunnitelmat. Ihan ensiksi pelottaa, että niin iso muutos kuin lapsensaanti veisi minut takaisin sinne epämääräiseen hähmään ja toiseksi pelottaa, että siinä on lapsen tulevaisuus valmiiksi kirjoitettuna. 

Niin minä oikeastaan juuri nyt ajattelen.