perjantai 3. kesäkuuta 2022

Tuoksumuistoja lapsuudesta

Unet on olleet raskaita.
Aamuisin herätessä ne haihtuvat hiljalleen uuteen päivään.
Mutta tälläkin hetkellä,
minun unieni pelottavat asiat,
ovat joillekin totta.

Vapautan pitkäksi venähtäneet hiukseni korkealta ponnarilta.
Yhtäkkiä,
nenään tulvahtaa tuoksumuisto,
aivan kuin serkkujen luona lapsuudessa.

Joskus mietin,
voisiko ajan pysäyttää.
Ja jos voisi,
niin mihin kohtaan haluaisin sen pysähtyvän.

En tiedä,
voinko puhtaalla omalla tunnolla enää koskaan lentää.
Lomalennoista on tullut kirosana mielelleni,
pahempaa myrkkyä kuin yksityisautoilu.


Toisinaan maailmanpaino on liian suuri,
ja toivoisin,
että en tietäisi ja ymmärtäisi ihan niin paljoa.

maanantai 30. toukokuuta 2022

Odotukset tukehduttavat

Yhtäkkiä olen valmistunut, en enää opiskelija.
Statukseni on muuttunut, ihmisten odotukset minua kohtaan ovat muuttuneet.

Tunnen tukehtuvani.

Odotukset istuvat rintakehäni päällä,
painavat sen kasaan.
On vaikea hengittää.

Mieleni huutaa lujempaa kuin hetkeen,
"TEE JOTAIN".
Eikä sille riitä mikään.


Yritän sanoa itselleni,
että ei ole mitään hätää tai kiirettä.
Että kyllä asiat järjestyvät ajallaan.

Samalla mieleni kasvattaa odotuksista entistä suurempia mörköjä,
ja järjen äänelle ei jää juuri sijaa.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Elämä on arvoitus

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle itsellesi, jos saisit sanoa kolme sanaa?

Tyylilleni uskollisena pureuduin tähänkin vähän leikkimieliseen kysymykseen kaikella sillä vakavuudella, jota itsestäni löydän.
Kysymys on vaikea.

Sanoisinko, että "ei tarvitse tietää". 
Jo silloin tunsin olevani eksyksissä, hukassa. En tiennyt mitä opiskella, mihin suuntaan mennä, mitä ammattia tavoitella. 
Mutta ei sillä, että tietäisin yhtään sen paremmin näin kymmenen vuotta myöhemminkään.
Paljon olen siitä ehtinyt elämässä stressata,
ja pikkuhiljaa alan ajatella,
että ehkä en koskaan tule tietämään.

Sanoisinko, että "pysähdy, hengitä, kuuntele".
Olisiko nuo sanat kertoneet 18-vuotiaalle minulle yhtään mitään?
Jos vain olisin jo silloin ymmärtänyt miten tärkeää oman kehon kuuntelu on,
elämä olisi voinut olla vähemmän kuormittavaa.
Mutta, diipadaapa ja liibalaaba,
minun piti käydä elämässäni läpi kaikki tapahtuneet asiat,
että voin olla tässä tilanteessa ja tämän tiedon kanssa.

En siis todellakaan tiedä mitä sanoisin.
Ehkä, että "sinä ehdit kyllä",
tai "elämä on arvoitus".

Sitä se on,
ratkeamaton arvoitus,
täynnä aina uusia käänteitä.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Elämän suhteen tuskin koskaan valmis

Opiskelujen suhteen minusta tulee valmis.
Sen määrittää opintopisteiden määrä ja tiettyjen kurssien suorittaminen.
Mutta elämän suhteen valmis.

Valmis työelämään, valmis parisuhteeseen, valmis vanhemmuuteen.
Niihin ei minusta tee valmista mikään kurssien määrä,
ei opintopisteet tai tutkintotodistukset.

Toisaalta ajatuksena on outoa,
että ensin pitäisi tuntea itsensä valmiiksi,
ennen kuin voi ryhtyä työelämään, parisuhteeseen tai vanhemmuuteen.
Kuitenkin opiskellessa nimenomaan ensin opiskellaan,
lopulta valmistutaan.

Oikeastaan täytyisi siis vain lähteä matkaan,
suunnata kohti unelmaansa,
ja matkan aikana kasvaa valmiimmaksi.


Elämä ei ole samanlainen kokonaisuus kuin opinnot,
kukaan ei kirjoita tutkintotodistusta tai jaa arvosanoja,
opintojen suhteen voin olla valmis,
mutta elämän suhteen tuskin koskaan.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Sitten olen valmis

Kävelin koululle palauttamaan kulkutunnistelätkän.
Paistoi aurinko, kuulokkeissa soi "älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan",
näin sitruunaperhosen.
Hetken olo oli kevyt kuin perhosen lento.

Toisaalta vapaus, toisaalta uudenlaiset vastuut ja velvollisuudet.
Onko tässä elämässä koskaan hetkeä, jolloin ei tarvitsisi suorittaa?
Onko pienintäkään häivähdystä hetkestä, kun pyyteettömästi oltaisiin vain tyytyväisiä omiin ja muiden suorituksiin?

Arvioitu valmistumisaikani oli toukokuussa 2021.
Nyt vuotta myöhemmin, se on totta.
Ja minä olen itsestäni niin hemmetin ylpeä. 
Kaiken tämän keskellä, minä valmistun.

maanantai 2. toukokuuta 2022

Minun vuoroni huutaa lujempaa

Viime aikoina olen huutanut tuuleen,
jossa viesti katoaa ennen kuin tavoittaa määränpäänsä,
jossa ääni hajoaa ilmaan kesken kaiken.

Ehkä kyse ei ole siitä, 
että viestejäni ei kuultaisi,
tai siitä että minua ei yritettäisi tavoittaa.

Ehkä se on tuuli, joka vetää välistä.
Puhurina puhaltaa niin, että viestit ei kulje.


Ehkä se ei ole niin,
vaikka välillä siltä tuntuisikin.
Ehkä nyt on vain minun vuoroni huutaa lujempaa.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Ajatuksia lapsellisuudesta

Huomaan ajattelevani usein, että aika loppuu kesken. On pirullista olla nainen tässä maailmassa, kun niin sanotusti biologinen kello tikittää. Huomaan takertuvani reilusti yli 30 vuotiaisiin pienten lasten äiteihin, kuin johonkin viimeiseen helpottavaan oljenkorteen. "Huh, tuokin on jo 36 ja lapset on noin pieniä." Tai tietysti mikä parempaa, naisiin jotka vasta odottavat ensimmäistään noilla ikävuosilla.

Lasken itselleni niin sanottuja armon vuosia. On vielä aikaa kypsyä ja pohtia, melkein kymmenen vuotta. Ainakin teoriassa. Käytännöstähän ei sitten kuitenkaan voi kukaan koskaan etukäteen tietää. 

En ole viimeisiin vuosiin kokenut oikein minkäänlaista halua tulla äidiksi. Silti jokin ajatus päässä pakottaa miettimään sitäkin vaihtoehtoa. Niin syvälle se on meihin ihmisiin kirjoitettu. Jonnekin alitajuntaan ja tiedostamattomaan, ajatus suvun jatkamisesta. Ehkä odotin jotain tapahtuvaksi, kun siskonpoikani syntyi. Se oli ensimmäinen kosketukseni ylipäätään niin pieneen ihmiseen. Stressaannuin ja ahdistuin itkusta, ihmisten hössötyksestä, siitä sekasorrosta jolla itku yritettiin saada loppumaan monen ihmisen voimin. Koin helpotusta siitä, että pääsin kotiin lepäämään kaiken hulinan jälkeen. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että olisipa minullakin, voisinhan minäkin. 

En vieläkään tiedä voisinko. Niin monia syitä sille, miksi minun ei ehkä ole tarkoitus tulla äidiksi. Toisaalta niin paljon inhimillistä pelkoa suuren elämänmuutoksen ja mullistuksen edessä. Suuren tuntemattoman, josta kukaan ei voi etukäteen varmaksi sanoa mitä saa. Ehkä se olisi oudompaa, jos se ei ollenkaan pelottaisi. 

Aika tuntuu valuvan käsien välistä hukkaan, enkä ole vielä täyttänyt edes kolmeakymmentä. Ihan liian pian tosin olen. Nämä ajatukset eivät ole jättäneet viime aikoina rauhaan. Enkä tiedä jättävätkö milloinkaan. Tämä tuntuu olevan liian suuri asia päätettäväksi, ja joskus toivon että ehkä universumi päättää puolestani. 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Elämä tapahtuu kaikesta huolimatta

Välillä pelkään hukkuvani.
Kun ajatukset karkaavat tästä hetkestä tulevaan,
ja unohdan hengittää.

Ne ovat kuitenkin vain lyhyitä välähdyksiä,
eivät oikeastaan enää lähelläkään totuutta.
Ne menevät ohitse.

Elämä on karannut kevääseen kuin varkain.
Harjoittelua, ja koko opintoja, on jäljellä muutama hassu viikko. 
Valon määrä on lisääntynyt ja tehnyt television katselusta hankalaa.

En tiedä odotanko kesää,
tai mitään.
En osaa tai uskalla suunnitella,
ja elämä tapahtuu siitäkin huolimatta.

tiistai 29. maaliskuuta 2022

Oikeaan suuntaan elämän tiellä

Toisaalta huolettaa, että pähkäilen liikaa. 
Vatvon ja vatuloin, enkä sen takia tartu mihinkään. 
Elämä vain pyyhkäisee ohitse, enkä ole saavuttanut mitään.

Toisaalta pelottaa tarttua mihinkään, 
kun oma jaksaminen on niin nollissa,
ja valinnat elämänpituisia.

Mitä on se "mitään",
josta pelkään jääväni paitsi,
että sitä en saavuttaisi?

Kuuluuko sitä edes kaikkien saavuttaa,
ja miksi pitäisi saavuttaa vain siksi,
että kaikki muutkin.


Kuljeta ja johda,
oikeaan suuntaan,
elämän tiellä.

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Kiitän elämästä

Elämä on jatkanut kulkuaan, samoissa uomissa. 
Ehkä asioilla on silti uudenlainen perspektiivi.

Tänään, kun ajoin kotiin Ilomantsista, ärsyynnyin koska vakionopeudensäädin ei pysynyt päällä ja kaasua piti painaa koko ajan. Totesin, kuten viime aikoina monessa tilanteessa aiemmin, että otan tämän mielelläni elämäni suurimmaksi murheeksi. 

Olen ärsyyntynyt poikaystävän auki jättämistä vaatekaapinovista ja milloin mistäkin. Mielessäni olen miettinyt, että jos häntä ei enää olisi kuinka paljon kaipaisin vaikka niitä auki jätettyjä kaapinovia. Olen sulkenut ovet ja kiittänyt hänestä. 

Jos tämä maailman tilanne ei vielä ole muuten omaa elämää muuttanut, on se ainakin tuonut kiitollisuutta ja tavan nähdä asiat eri tavalla.



keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Suuria asioita mietittäviksi ja varsinkin koettaviksi

Linnansuo

Niin lukee kyltissä, josta ajan nykyään ohi useamman kerran viikossa.
Joka kerta muistan mummon.
Mummo kertoi aina miten paljon Linnansuolla oli lakkoja.
Sota-aikana oli liikkunut huhua, että suolla olisi desantteja, eli venäläisiä sotilaita.
Mummon korviin ei tämä huhu ollut ehtinyt, ja hän oli isänsä kanssa mennyt lakkasuolle.
Ei ollut löytynyt desantteja, mutta lakkoja ilmeisesti senkin edestä.

Mietin tätä tarinaa nykyään usein.
Mietin sotaa ja maailmaa, jossa mummo on nuoruuttaan elänyt.
Ne on valtavan suuria asioita mietittäviksi,
ja varsinkin koettaviksi.

perjantai 25. helmikuuta 2022

Epäreiluutta maailmassa

Tuntuu epäreilulle,
vähän myös turhalle,
pelottavalle ja ahdistavalle.

On vaikeaa hahmottaa sellaisten sanojen oikeita merkityksiä,
joita ei ole omassa elämässään kohdannut.
Tuntuu vaikealle jatkaa niin kuin ei mitään,
kun hätä on tullut lähemmäs itseä.

Mieleni tuntuu entistä enemmän vääristyneelle.
Miten minun hermostoni voi olla niin herkillä ja mielenrauha riekaleina,
kun asiat ympärilläni ovat niin hyvin?

On vaikeaa tuntea kiitollisuutta ja onnea,
kun maailman tilanne on mikä on.

torstai 17. helmikuuta 2022

Olisipa elämäni sekä että

Haluaisin, että elämäni voisi olla sekä että
eikä pelkästään joko tai.

Sekä töissä että levännyt,
sekä työssäkäyvä että hermostoltaan tasapainoinen.
sekä työ että vapaa-ajalla energinen.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealle,
ehkä vähän mahdottomalle,
että joskus voisi olla sekä että.

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Elämästä tulee epävakaata, alati muuttuvaa, häilyvää

Alkuviikosta heräsin kolmen aikaan yöllä ja pääni kehitteli lauseita joita en halunnut unohtaa. Kirjoitin ne yöllä puhelimen muistioon, koska olin varma että aamulla en niitä muuten enää muistaisi.

"Hän on siinä
Vakaana kuin kallio
Vaikka minä häilyn"

Mieleni on heitellyt vakaasta ei niin vakaaseen viime aikoina. Aloitin harjoittelun ja kaikkien muutosten ja uusien asioiden sisäistäminen saa hermostoni ylivirittymään. Elämästä tulee epävakaata, alati muuttuvaa, häilyvää.

Mutta poikaystäväni, siinä vierellä, ei muutu eikä häily. Häneen ei vaikuta muutokset, eivät mieleni myllerrykset, eikä hänen elämästään tule yhtään sen epävakaampaa. Hän nukkuu yönsä hyvin, kääntää kylkeään ja hengittää syviä nukkuvan hengityksiään. Hänen mielestään minä jaksan, vaikka itse epäilen omia voimavarojani. Niin tyynesti hän suhtautuu, että joskus mietin itsekin miksi mieleni paisuttelee asioita päässä niin suureksi ja miksi pohdin eri vaihtoehtoja liikaa. Kun oikeasti voisi vain valita ja päättää toimia sen mukaan.

"Suhtautuu tyynesti mieleni aallokoihin
Tasoittaa sisäiset myrskyni kuin varkain
Ja saa mieleni tyyntymään"

Minä kysyn ihmisiltä neuvoja, ja sitten toisinaan en oikeastaan edes halua vastauksia. Toisinaan on löydettävä vastaukset itsestään, punnittava vaihtoehdot, tehtävä niin kuin parhaalle tuntuu. 

"Mitäs järkeä siinä sitten olisi?", minulta kysytään. Ja haluaisin vain sanoa, että ei varmaan mitään. Mutta ei minun elämässäni muutenkaan ole toisinaan mitään järkeä, joten samapa se. 


Joko sanoin, että häilyn? Koska niin häilyy tämä tekstikin. Onko punaista lankaa? Enpä tiedä. Mutta sanoja peräkkäin on, ja viime aikoina ei ole punaista lankaa tuntunut olevan yhtään missään.

torstai 3. helmikuuta 2022

Saako siitä leiman "yhteiskuntakelpoinen"?

"Onneksi olkoon, läpäisit pelin."

Kolmevuotinen kelan kuntoutuspsykoterapia on nyt pelattu läpi.
Saako siitä leiman "yhteiskuntakelpoinen"?
Saako sillä ikuiset terveen paperit,
ja toista kertaa ei enää kannata syöksyä syvyyksiin,
koska kukaan ei pelasta?

Vai jääkö siitä ehkä ikuinen merkintä,
"mieleltään heikko",
koska joutui turvautumaan terapiaan.

Juuri nyt mieli on tasainen,
ja elämä jatkuu ilman säännöllisiä terapiakäyntejä.

perjantai 28. tammikuuta 2022

Pohjaton väsymys kehossani

Uskon johdatukseen, taustoihin ja tarkoituksiin. 
Aina sitä ei siinä hetkessä näe, kun elämä vääntää mitä ihmeellisimpiin solmuihin ja ei tiedä onko matkalla kohti pohjaa vai pintaa. 
Mutta jälkeenpäin, ainakin useimmiten.

Muutoksella on hintansa, se vie kaiken voiman.
Heräilen öisin useammin, nukun levottomampaa unta, viime yönä olin myöhästymässä omista häistäni.
Kehoni tuntuu niin pohjattoman väsyneelle, että tämän päivän aion vain maata olohuoneen lattialla. 
Kuuntelen musiikkia, hengitän, ihan vain olen.

Tänään en vaadi itseltäni mitään, 
ja ehkä saan voimani takaisin.

maanantai 24. tammikuuta 2022

Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä

Miettiessäni lapsia ja oman elämäni valintoja ja suuntia,
huomaan usein päätyväni ajatukseen,
että olisipa helpottavaa jos universumi vain sanelisi sen kohdallani mahdottomaksi,
niin ei tarvitsisi itse tehdä aktiivista päätöstä.
Se ei aiheuttaisi ihmetystä, paheksuntaa tai ikäviä kysymyksiä, jos vain voisin sanoa että en yksinkertaisesti pysty saamaan lapsia.

Kuulostaa kamalalta edes kirjoittaa toivovansa jotain tuollaista,
monen toive kun on aivan päinvastainen.
Mutta se kertoo vain ja ainoastaan siitä, miten vaikeaa minun on tehdä päätöksiä. 
Miten huonosti kuulen sen, mitä aidosti ja oikeasti itse haluan,
kun päässäni huutavat vain yhteiskunnan normit ja muiden odotukset.

Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä, edes pieniä.
Olen huvikseni miettinyt, mikä voisi olla elämäni biisi. En kuitenkaan pysty nimeämään vain yhtä, koska sen pitäisi olla jotenkin aivan ylivertainen.
Tai kun ehdotin itse poikaystävälle, että katsotaan toistemme lempielokuvat. En osannut päättää. Katsoimme kyllä jo, mutta en tiedä valitsinko oikein ja jouduin muokkaamaan ajatustani niin, että se oli yksi parhaista elokuvista joita olen nähnyt. 


Jos en kykene päättämään edes näistä, niin miten sitten täysin uuden elämän luomisesta?

perjantai 21. tammikuuta 2022

Syntynyt, kuollut, ja välissä kokonainen elämä

Luen sanomalehdestä aina kuolinilmoitukset.
En niinkään etsiäkseni tuttuja nimiä, vaan koska numerot kiehtovat.
Musteella painetut päivämäärät, aikamääreet joilla on alku ja loppu.

Syntynyt, kuollut, ja välissä kokonainen elämä.
Toisilla pidempi, toisilla lyhyempi.
Mieleni kehittelee tarinoita.
Hiljaisesti suree nuorena lähteneitä, hiljaisesti hyväksyy pitkän elämän eläneiden lähdön.

Mitä kaikkea on mahtunut syntymän ja kuoleman väliin,
mitä jäänyt kokematta.
Keitä ovat ne joiden nimet on painettu kuolinilmoitukseen omaisten kohdalle.

Lopulta muutumme sanoiksi kuolinilmoituksessa, päivämääriksi hautakivessä, tarinoiksi tulevien sukupolvien mielissä.

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Otan elämän vastaan sellaisenaan

Elämän arvaamattomuus,
miten siihen suhtautua.
Koskaan ei tiedä milloin elämä yllättää,
potkaisee keuhkot tyhjäksi,
vetää maton jalkojen alta.
Miten elää sellaisen epävarmuuden kanssa.

Muokkaan itseäni vahvemmaksi,
sellaiseksi että kestän.
Etten hajoa vastoinkäymisistä,
vaan otan ne vastaan sellaisina kuin ne tulevat.

Otan elämän vastaan sellaisenaan,
ja uskon,
että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa.
Myös niillä, joiden ei olisi koskaan toivonut tulevan.

lauantai 15. tammikuuta 2022

Läsnä kehossani

Minä istun ja kuuntelen,
kuinka maailma ympärillä juoksee,
kuinka istuinluuni painautuvat kohti lattiaa,
kuinka lihakset selässäni valittavat kipuaan.

En ole ennen ollut yhteydessä kehooni,
oikeasti ja vahvasti,
en ole kuunnellut sitä oikeastaan yhtään.

Nykyään minä kuulen,
pysähdyn kuuntelemaan,
suoristan rankani,
hengitän.

Voisin vain olla,
istua ja kuunnella,
liikuttaa kehoani lempeästi,
aistia tuntemuksia ympärillä.


Ennen en tiennyt,
että sisältäni löytyy näin paljon rauhaa,
voimaa ja valoa.

torstai 13. tammikuuta 2022

Voimavarojen tasapaino

Tuntuu hurjalle se, miten helposti oikeasti väsyn tähän elämään. Tai ainakin viime aikoina olen ollut väsynyt, sitähän ei tiedä onko mielenterveyden hoitamattomat ongelmat aiheuttaneet miten paljon lisäväsymystä. Mutta nyt, kun koulua on enää kovin vähän ja suuret ponnistukset takana, tunnen kummallista intoa kehitellä jotakin uutta.

Aiempina vuosina olen palannut joululomalta suoraan samaan oravanpyörään. Koulua, kursseja, ryhmätöitä, deadlineja. Niin helposti kadotan itseni sen kaiken sekaan. En yksinkertaisesti jaksa mitään muuta kuin pakolliset.

Miten voisin siis määrittää sen, minkä verran on minulle sopivasti. En haluaisi nähdä itseäni tulevaisuudessa elämässä missään putkessa, jossa en ehdi kuulla omaa sisintäni ollenkaan. Voihan olla että jaksaminen lisääntyy nyt kun mieli alkaa olla tasapainossa. Ehkä minulla on oikeasti vähän enemmän voimavaroja käytettävissäni.

Mutta jos ei ole, niin joudun etsimään tasapainoa näiden nykyisten voimavarojen ja arjen välillä. 



tiistai 11. tammikuuta 2022

Mitä sinun elämässäsi on juuri nyt?

Olen aloittanut vuoden tilaamalla turhuuksia netistä (sentään käytettyjä vaatteita kirpputorihengessä), pohtimalla otsatukan lyhennystä (tuntuu turhauttavalle varata parturiaika 15 minuutin takia) ja raha-asioideni tilaa ja olemusta (voisinko tänä vuonna löytää jo itseni työelämästä, vihdoin).

Mieleni pirskahtelee sellaista energiaa, jota en ole tuntenut vuosiin. Hiljennyn sen äärelle. Sen sijaan, että jakelisin pirskahtelevan energiani saman tien ympäriinsä, minä pysähdyn ja kuuntelen. Jos hetkeen en käytä energiaani mihinkään, ehkä vähän tylsistyn, voisiko siitä syntyä jotain harkittua. 

Tuntuu siltä, että pitäisi jo olla jossakin. Pitäisi olla tulevaisuudessa ja kaikessa mitä siellä häämöttää. Harkka, valmistuminen, työt.


Vai sittenkin; tiistai, huurteiset puut, hiusten latvojen kaksihaaraiset.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Aina on toivoa, sanokoot mitä vaan

Mitä on toivo ja onko meillä sitä?
Koko tämän maapallon kansalla,
paljonko meillä on vielä toivoa tämän kaiken pelastamisesta?

Maailma tuntuu niin hauraalle,
toisaalta kaiken meidän vaikutusvallan ulkopuolella olevalle.
Ja sitten kuitenkin, 
jos ihmiskunta saastuttaisi vähemmän, 
maapallo voisi paremmin.


Olo on voimaton,
ja silti haluan uskoa,
aina on toivoa.




Ne sanoo, ettei mikään koskaan enää voi tätä maailmaa pelastaa

Antaa niiden sanoa mitä vaan
Sanokoot mitä vaan
Antaa niiden manata manojaan, maalata pirujaan

Meillä on toivoa, sanokoot mitä vaan
Aina on toivoa, sanokoot mitä vaan

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Lupa päästää irti

Koko viime vuosi meni opinnäytetyötä tehdessä. Nyt pitäisi osata päästää irti. 

Hyllystäni löytyy edelleen neljä erilaista verkkokauppoihin liittyvää kirjaa. Ne joutaisi oikeastaan palauttaa kirjastoon, olen niitä jo kokonaisen vuoden pitänyt itselläni. Mutta se tuntuu jotenkin haikealle, tai ehkä enemmän vaikealle. Entä jos niitä vielä tarvitsee, sitten kuitenkin, jotenkin jossakin. 

Tietokoneeni koulu työtilassa on auki lukematon määrä välilehtiä. Oikeastaan niitä voisi sulkea, koska ne ovat tehtävänsä tehneet. En aio enää yhtäkään uutta ajatusta oppariini lisätä ja ne siellä olevatkin saavat nyt ihan vain olla. Silti tuntuu vaikealle sulkea ne välilehdet, jotka ovat olleet siellä auki pienen ikuisuuden.

Tuntuu haikealle päästää irti, vaikka ensin en kyllä olisi edes halunnut koko prosessia kohdata. Nyt se alkaa olla takana ja olisi aika mennä eteenpäin. Tälle vuodelle uudet haasteet.

tiistai 4. tammikuuta 2022

Kaksinollakaksikaksi

Viime vuodelta toivoin mielenrauhaa, hotelli- ja ravintolareissuja ilman huolta pärjäämisestä sekä joogan ja meditaation pysymistä osana elämää.
Sain nämä kaikki.

Ennen vuoden vaihdetta vierailtiin Helsingissä ja Tampereella. En ollut huolestunut tai ahdistunut. Mieleni oli rauhallinen, oloni turvallinen.

Tältä alkaneelta vuodelta en oikeastaan edes halua juuri nyt pyytää mitään. Minulla on kaikki. Ehkä enemmänkin. Otan vastaan kaiken mitä tulee ja toivon tasaista elämää.