tiistai 22. marraskuuta 2022

Paluu kirjastomaailmaan

Tämän kuun alussa palasin töihin kirjastomaailmaan. Vastavalmistuneesta medianomista suoraan työkokeilijaksi kirjastoon. Urakehitykseni on vahvassa nousussa.

Viimeksi olin kirjastolla työkokeilussa keväällä 2013. Melkein kymmenen vuotta on vierähtänyt. Silti on tuntunut ihanan tutulle palata takaisin. Rakastan edelleen kirjaimia. Ne rauhoittavat. Joka päivä ne ovat samalla paikalla, eivät heilu ja häily. Kirjasto ympäristönä rauhoittaa ja tuo turvallisuuden tunnetta.

On myös ollut ilo palata, koska monet naamat on vielä tuttuja sieltä 10 vuoden takaa. Sulaudun hyvin joukkoon höpötellessäni puoliääneen hyllyjen välissä hyllyttäessäni tai hyllyvarauksia hakiessani. Niin ne kaikki muutkin siellä höpöttävät menemään.

On tuntunut jopa petollisen hyvältä ja oikealta. Oikeastaan mikään ei ärsytä. Ei aamuvuorot, iltavuorot, kuormapäivät ja alati täyttyvät kirjakärrit. En ole tottunut tällaiseen tunnemaailmaan. Olen tottunut siihen, että mikään ei tunnu täysin oikealta. Aina on jotain miksi epäilen, että ei tämäkään ole se minun juttuni. Tuntuu kummalliselle viihtyä niin hyvin ja tykätä niin vilpittömästi siitä mitä tekee. 

Välillä mietin, että miksi en tehnyt tätä jo aiemmin. Miksi haahuilin kaiken maailman media-aloilla näin monta vuotta. Mutta toisaalta, ehkä en silloin vuosia sitten ollut vielä valmis.  Ehkä nyt olen ja enää ei tarvitse pohtia mihin oikein olen matkalla.

tiistai 1. marraskuuta 2022

Hähmäistä ja hankalaa

En haluaisi uskoa ajatusta, jonka mukaan olen epäonnistunut. Koska miten määritellään onnistunut tai epäonnistunut? Miten elämässä voisi onnistua tai epäonnistua, kun on vain erilaisia tarinoita ja kohtaloita?

En ajattele muista ihmisistä niin, joten miksi ajattelisin itsestänikään? Suhtaudun armollisesti ja myötätuntoisesti muihin, mutta miksi en sitten itseeni?

Menneisyyteen ei voi enää vaikuttaa ja tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. On vain tämä hetki. Ja siitä täytyisi tehdä itselleen paras mahdollinen. En usko sen olevan paras mahdollinen jos koko ajan jossakin taustalla hiljaisesti hyväksyn ajatuksen omasta niin sanotusta epäonnistumisesta.

Syyt sille miksi koen epäonnistuneeni: täytän ensi vuonna 30, enkä ole vieläkään palkkatyössä tai ylipäätään työsuhteessa. Miten kauan voi haahuilla ja käytännössä olla muiden elätettävänä? Miten voi onnistua valitsemaan niin, että edessä ei aukene selkeää polkua työelämään? Miksi kaiken pitää olla niin hähmäistä ja hankalaa, kun kyseessä on tulevaisuus?


Halusin vain sanoa sen ääneen, tai kirjoittaa, miten vaan. 

tiistai 27. syyskuuta 2022

Itseni puolella, avuttomuudesta huolimatta

Se tekee osittain kipeää,
olla niin tietoinen kaikesta,
ja kuitenkin tuntea itsensä täysin avuttomaksi.

Se on hyväksymistä,
laajempaa ymmärrystä itsestä,
tietoisuutta maailman nurinkurisuudesta.

Koitan seisoa itseni puolella,
avuttomuudesta huolimatta,
ja luottaa.




torstai 22. syyskuuta 2022

Juuri oikea aikataulu

Välillä ajattelen, että paine työllistymisestä ja pikaisesta elämässä eteenpäin menemisestä tulisi vain oman pääni sisältä. Että keksin sen ja oletan ihmisten olettavan.
Sitten selviää, että niin ei valitettavasti ole. Olisikin. Mieluummin olisin väärässä ja loisin mielessäni omia outoja päätelmiä, jotka sitten voisi kivasti todistaa vääriksi. Mutta ei, sen sijaan saan lisää vettä myllyyn ja ahdistus kohoaa potenssiin kaksi. 

Mielenterveyteni ei ehkä tällä hetkellä kestä sellaista viestiä ympäristöstä. Mieleni syöttää muutenkin jo joka päivä tarinoita siitä, miten olen epäonnistunut. Miten pitäisi olla jo sitä ja tätä tässä vaiheessa elämää. Ei varsinaisesti auta kuulla, että oikeasti ihmiset ovat minusta sitä mieltä. Tai niin minä sen ainakin kuulen, koska helposti ajatuksiaan uskoo liikaa todeksi.

Ei pitäisi vertailla, koska jokaisella on oma polkunsa. Jokaisen elämä menee omia, ainutlaatuisia reittejään. Niin minä yritän itselleni sanoa ja uskoa jokaisen sanan. Minun elämäni on mennyt näin ja olen tehnyt parhaani niillä korteilla, jotka minulle on jaettu. Onneksi olen osannut hidastaa ja pysähtyä. Onneksi olen oppinut kuuntelemaan itseäni, enkä tee asioita, jotka eivät tunnu oikeilta.

Tämä on minun tieni ja minun valintani. Ja minun elämäni tapahtuu juuri minulle oikeassa aikataulussa.

torstai 15. syyskuuta 2022

Syksy antaa luvan hellittää

Joskus pelkäsin syksyä, 
sen kaiken alleen nielaisevaa pimeyttä.
Se vei voimat ja teki olosta nuhjuisen.

Nykyään syksy ja sen pimeys tuntuu turvalliselle,
se antaa luvan hellittää,
käpertyä sohvannurkkaan ja kuunnella kun sadepisarat ropisevat ikkunaan.

Enää en pelkää syksyä,
vaan toivotan sen tervetulleeksi.


Parhaita syksynvärejä;
keltaiset kumpparit,
tummanpunainen huulipuna,
tumma petroolinsininen.

keskiviikko 14. syyskuuta 2022

Tämän kaiken järjettömyys

Ystävälliset kasvot sanovat, että ei tässä elämässä ole oikeasti mihinkään kiire. Ei tarvitse heti valmistumisen jälkeen työllistyä, ei tarvitse heti tietää mihin on menossa. On ihan ookoo ihmetellä ja miettiä rauhassa.

Mutta miksi minun aivoni eivät usko sanaakaan. Takaraivossa tykyttää epäonnistuminen, tiettyjen ihmisten odotukset ja ajatukset siitä miten elämän kuuluisi mennä. On vaikea uskoa, että ei olisi kiire. Että olisi lupa miettiä ja haahuilla edelleen.

Itse en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen käyttänyt elämästäni noin kymmenen vuotta media-alan opiskeluun. Nyt kun minulla olisi korkeakoulututkinto ja kaikki, mieleni on alkanut haikailla kirjasto-alalle. Nyt kun voisin hakea töitä ja jatkaa media-alan oppimista työelämässä, haluaisinkin työllistyä ihan toiselle alalle. 

Siinä ei ole mitään järkeä. Missään ei vieläkään ole mitään järkeä. Mahdankohan koskaan tietää, että mistä työstä voisin rahani ansaita. Välillä tuntuu, että enpä todellakaan taida. 


perjantai 2. syyskuuta 2022

Ihan hyvä kesä

Tästä kesästä jäi tunne,
että to do-listalla on enemmän ruksaamattomia kuin ruksattuja juttuja.
Jäi tekemättä paljon sellaista,
joka olisi ollut oikeasti kiva kokea.
Mutta jostain syystä niitä ei vain saatu onnistumaan tai järjestettyä.

Olen joutunut nöyrtymään mielen raskauden,
ja huonojen olojen alle. 
Niiden kanssa kivojenkin asioiden sopiminen on toisiaan ylivoimaista.

Onneksi kesässä oli myös hyviä hetkiä.
Sain juhlia valmistujaisiani tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Reissattiin poikaystävän kanssa viikko Ruotsissa, suppailtiin vuokramökin hiekkarannalla, syötiin makkaraperunoita useamman kerran ja maisteltiin eri ravintoloiden ranskalaisvalikoimaa (bataattiranskalaiset best!).

Norrköping.


Paljon myös hyvää ja ihan hyvä kesä.

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Tasapaino

Tätäkö se elämä onkin,
tasapainottelua epätoivon ja tyyneyden välillä.

Toisinaan syöksyn kohti epätoivoa,
kannattelen sen hurjaa painoa,
ja näen kaiken tulevan synkkänä.

Seuraavassa hetkessä onkin tyyneyttä,
tunne siitä että kyllä minä tämän selätän,
kyllä minä selviän.


Ihmeellisen suloinen tasapaino.

torstai 21. heinäkuuta 2022

Ilmastotietoinen somekupla

Ilmastoahdistus ja lomamatkoille lentelevät ihmiset aiheuttavat hämmennystä.

En tiedä miten suhtautua ulkomailta saatuihin kuvatervehdyksiin, kun omaan mieleeni ei oikein tällä hetkellä mahdu edes vaihtoehto lentomatkailusta. 
Instagramissani vallitsee kupla, jossa ilmastontilasta ollaan huolissaan. Minäkin hetken ehdin iloita, että ehkä koronan aiheuttama lentokatko voisi opettaa ihmiskunnalle jotakin. 
No ainakin sen, että nyt kun taas pääsee niin haalitaan matkoja kaksin käsin. 

En haluaisi saarnata, viedä iloa niiltä jotka ovat lomalle päässeet ja lähteneet. Ei siellä ollessaan kukaan halua moraalisaarnaa lentämisen itsekkyydestä ja maailman tuhoutumisesta. En silti haluaisi myöskään hyväksyä lomalentelyä ja sen yleisyyttä.

Kun maailma tuntuu palavan ja tuhoutuvan, ei minun omatuntoni ainakaan soimaamatta antaisi huvikseen lennellä. Mutta ehkä se on vain tämä somekuplani tietoisuus, jonka piiriin olen itseni altistanut.

perjantai 15. heinäkuuta 2022

Mieleni ei ole päässyt kiinni ajatukseen kesästä

Vuodenajoilla ei tunnu enää olevan juuri merkitystä.
Valon ja lämmön määrä vaihtelee edelleen niiden mukana, 
minun mieleni ei niinkään.

Olenko väsyneempi kun tulee pimeää?
Ehkä.
Tuntuuko aurinkoiset päivät vaativan enemmän ulkoilua ja säästä nauttimista?
Ehkä.

Mutta mieleni ei ole päässyt kiinni ajatukseen kesästä, 
vaikka eletään jo heinäkuun puoliväliä.
On vain päiviä, jotka sulautuvat toisiinsa. 
On vain ajanjakso, jossa yritän päästä kiinni työelämään.
Etsin ja koetan löytää jotakin, johon tarttua.

Ehkä on helpompaa, että ei tarraudu ajatukseen kesästä tai syksystä.
Että ei voi tuntea tuskaa kesän loppumisesta, kun ei ole oikeastaan rekisteröinyt sen edes alkaneen.


Että jossain vaiheessa vain illat taas pimenevät,
ilmat viilenevät,
ja minun mieleni vyöryy eteenpäin,
tarttumatta sen kummemmin yhtään mihinkään.

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Lämpimän kesän pehmittämän pään tuottamia ajatuksia

Unessa olin raskaana.
En tarkoituksella tai suunnitellusti. 
Mutta huomasinpa vain olevani.

Tekemättömät asiat kasaantuvat välilehdiksi nettiselaimeni yläreunaan.
Jono alkaa olla jo niin pitkä, että sivujen sisältöä on mahdotonta kertoa pienten kuvakkeiden perusteella.
Sieltä silmäni noukkivat niitä pitkin päivää,
"ai niin, tuokin".
Joskus teen löytöjä, olen jättänyt auki sivun jota en edes muista avanneeni.

Kesä on ollut melkoisen lämmin. 
Siitä kertoo ehkä googletus historiani,
jonka lähes ylimpänä keikkuu haku "aurinko ripuli".
Vähän naurahdan sille joka kerta.

Miksi olen googlettanut jotain sellaista?
Miksi ahdistukseni vyöryi yksi päivä yli äyräidensä,
ja paha olo nousi kurkkuun ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan?
Miksi töihin ei niin vain mennä ja miksi pelkään, että jaksamiseni ei riitä?
Miksi näen unia, joissa olen raskaana?

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Tuoksumuistoja lapsuudesta

Unet on olleet raskaita.
Aamuisin herätessä ne haihtuvat hiljalleen uuteen päivään.
Mutta tälläkin hetkellä,
minun unieni pelottavat asiat,
ovat joillekin totta.

Vapautan pitkäksi venähtäneet hiukseni korkealta ponnarilta.
Yhtäkkiä,
nenään tulvahtaa tuoksumuisto,
aivan kuin serkkujen luona lapsuudessa.

Joskus mietin,
voisiko ajan pysäyttää.
Ja jos voisi,
niin mihin kohtaan haluaisin sen pysähtyvän.

En tiedä,
voinko puhtaalla omalla tunnolla enää koskaan lentää.
Lomalennoista on tullut kirosana mielelleni,
pahempaa myrkkyä kuin yksityisautoilu.


Toisinaan maailmanpaino on liian suuri,
ja toivoisin,
että en tietäisi ja ymmärtäisi ihan niin paljoa.

maanantai 30. toukokuuta 2022

Odotukset tukehduttavat

Yhtäkkiä olen valmistunut, en enää opiskelija.
Statukseni on muuttunut, ihmisten odotukset minua kohtaan ovat muuttuneet.

Tunnen tukehtuvani.

Odotukset istuvat rintakehäni päällä,
painavat sen kasaan.
On vaikea hengittää.

Mieleni huutaa lujempaa kuin hetkeen,
"TEE JOTAIN".
Eikä sille riitä mikään.


Yritän sanoa itselleni,
että ei ole mitään hätää tai kiirettä.
Että kyllä asiat järjestyvät ajallaan.

Samalla mieleni kasvattaa odotuksista entistä suurempia mörköjä,
ja järjen äänelle ei jää juuri sijaa.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Elämä on arvoitus

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle itsellesi, jos saisit sanoa kolme sanaa?

Tyylilleni uskollisena pureuduin tähänkin vähän leikkimieliseen kysymykseen kaikella sillä vakavuudella, jota itsestäni löydän.
Kysymys on vaikea.

Sanoisinko, että "ei tarvitse tietää". 
Jo silloin tunsin olevani eksyksissä, hukassa. En tiennyt mitä opiskella, mihin suuntaan mennä, mitä ammattia tavoitella. 
Mutta ei sillä, että tietäisin yhtään sen paremmin näin kymmenen vuotta myöhemminkään.
Paljon olen siitä ehtinyt elämässä stressata,
ja pikkuhiljaa alan ajatella,
että ehkä en koskaan tule tietämään.

Sanoisinko, että "pysähdy, hengitä, kuuntele".
Olisiko nuo sanat kertoneet 18-vuotiaalle minulle yhtään mitään?
Jos vain olisin jo silloin ymmärtänyt miten tärkeää oman kehon kuuntelu on,
elämä olisi voinut olla vähemmän kuormittavaa.
Mutta, diipadaapa ja liibalaaba,
minun piti käydä elämässäni läpi kaikki tapahtuneet asiat,
että voin olla tässä tilanteessa ja tämän tiedon kanssa.

En siis todellakaan tiedä mitä sanoisin.
Ehkä, että "sinä ehdit kyllä",
tai "elämä on arvoitus".

Sitä se on,
ratkeamaton arvoitus,
täynnä aina uusia käänteitä.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Elämän suhteen tuskin koskaan valmis

Opiskelujen suhteen minusta tulee valmis.
Sen määrittää opintopisteiden määrä ja tiettyjen kurssien suorittaminen.
Mutta elämän suhteen valmis.

Valmis työelämään, valmis parisuhteeseen, valmis vanhemmuuteen.
Niihin ei minusta tee valmista mikään kurssien määrä,
ei opintopisteet tai tutkintotodistukset.

Toisaalta ajatuksena on outoa,
että ensin pitäisi tuntea itsensä valmiiksi,
ennen kuin voi ryhtyä työelämään, parisuhteeseen tai vanhemmuuteen.
Kuitenkin opiskellessa nimenomaan ensin opiskellaan,
lopulta valmistutaan.

Oikeastaan täytyisi siis vain lähteä matkaan,
suunnata kohti unelmaansa,
ja matkan aikana kasvaa valmiimmaksi.


Elämä ei ole samanlainen kokonaisuus kuin opinnot,
kukaan ei kirjoita tutkintotodistusta tai jaa arvosanoja,
opintojen suhteen voin olla valmis,
mutta elämän suhteen tuskin koskaan.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Sitten olen valmis

Kävelin koululle palauttamaan kulkutunnistelätkän.
Paistoi aurinko, kuulokkeissa soi "älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan",
näin sitruunaperhosen.
Hetken olo oli kevyt kuin perhosen lento.

Toisaalta vapaus, toisaalta uudenlaiset vastuut ja velvollisuudet.
Onko tässä elämässä koskaan hetkeä, jolloin ei tarvitsisi suorittaa?
Onko pienintäkään häivähdystä hetkestä, kun pyyteettömästi oltaisiin vain tyytyväisiä omiin ja muiden suorituksiin?

Arvioitu valmistumisaikani oli toukokuussa 2021.
Nyt vuotta myöhemmin, se on totta.
Ja minä olen itsestäni niin hemmetin ylpeä. 
Kaiken tämän keskellä, minä valmistun.

maanantai 2. toukokuuta 2022

Minun vuoroni huutaa lujempaa

Viime aikoina olen huutanut tuuleen,
jossa viesti katoaa ennen kuin tavoittaa määränpäänsä,
jossa ääni hajoaa ilmaan kesken kaiken.

Ehkä kyse ei ole siitä, 
että viestejäni ei kuultaisi,
tai siitä että minua ei yritettäisi tavoittaa.

Ehkä se on tuuli, joka vetää välistä.
Puhurina puhaltaa niin, että viestit ei kulje.


Ehkä se ei ole niin,
vaikka välillä siltä tuntuisikin.
Ehkä nyt on vain minun vuoroni huutaa lujempaa.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Ajatuksia lapsellisuudesta

Huomaan ajattelevani usein, että aika loppuu kesken. On pirullista olla nainen tässä maailmassa, kun niin sanotusti biologinen kello tikittää. Huomaan takertuvani reilusti yli 30 vuotiaisiin pienten lasten äiteihin, kuin johonkin viimeiseen helpottavaan oljenkorteen. "Huh, tuokin on jo 36 ja lapset on noin pieniä." Tai tietysti mikä parempaa, naisiin jotka vasta odottavat ensimmäistään noilla ikävuosilla.

Lasken itselleni niin sanottuja armon vuosia. On vielä aikaa kypsyä ja pohtia, melkein kymmenen vuotta. Ainakin teoriassa. Käytännöstähän ei sitten kuitenkaan voi kukaan koskaan etukäteen tietää. 

En ole viimeisiin vuosiin kokenut oikein minkäänlaista halua tulla äidiksi. Silti jokin ajatus päässä pakottaa miettimään sitäkin vaihtoehtoa. Niin syvälle se on meihin ihmisiin kirjoitettu. Jonnekin alitajuntaan ja tiedostamattomaan, ajatus suvun jatkamisesta. Ehkä odotin jotain tapahtuvaksi, kun siskonpoikani syntyi. Se oli ensimmäinen kosketukseni ylipäätään niin pieneen ihmiseen. Stressaannuin ja ahdistuin itkusta, ihmisten hössötyksestä, siitä sekasorrosta jolla itku yritettiin saada loppumaan monen ihmisen voimin. Koin helpotusta siitä, että pääsin kotiin lepäämään kaiken hulinan jälkeen. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että olisipa minullakin, voisinhan minäkin. 

En vieläkään tiedä voisinko. Niin monia syitä sille, miksi minun ei ehkä ole tarkoitus tulla äidiksi. Toisaalta niin paljon inhimillistä pelkoa suuren elämänmuutoksen ja mullistuksen edessä. Suuren tuntemattoman, josta kukaan ei voi etukäteen varmaksi sanoa mitä saa. Ehkä se olisi oudompaa, jos se ei ollenkaan pelottaisi. 

Aika tuntuu valuvan käsien välistä hukkaan, enkä ole vielä täyttänyt edes kolmeakymmentä. Ihan liian pian tosin olen. Nämä ajatukset eivät ole jättäneet viime aikoina rauhaan. Enkä tiedä jättävätkö milloinkaan. Tämä tuntuu olevan liian suuri asia päätettäväksi, ja joskus toivon että ehkä universumi päättää puolestani. 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Elämä tapahtuu kaikesta huolimatta

Välillä pelkään hukkuvani.
Kun ajatukset karkaavat tästä hetkestä tulevaan,
ja unohdan hengittää.

Ne ovat kuitenkin vain lyhyitä välähdyksiä,
eivät oikeastaan enää lähelläkään totuutta.
Ne menevät ohitse.

Elämä on karannut kevääseen kuin varkain.
Harjoittelua, ja koko opintoja, on jäljellä muutama hassu viikko. 
Valon määrä on lisääntynyt ja tehnyt television katselusta hankalaa.

En tiedä odotanko kesää,
tai mitään.
En osaa tai uskalla suunnitella,
ja elämä tapahtuu siitäkin huolimatta.

tiistai 29. maaliskuuta 2022

Oikeaan suuntaan elämän tiellä

Toisaalta huolettaa, että pähkäilen liikaa. 
Vatvon ja vatuloin, enkä sen takia tartu mihinkään. 
Elämä vain pyyhkäisee ohitse, enkä ole saavuttanut mitään.

Toisaalta pelottaa tarttua mihinkään, 
kun oma jaksaminen on niin nollissa,
ja valinnat elämänpituisia.

Mitä on se "mitään",
josta pelkään jääväni paitsi,
että sitä en saavuttaisi?

Kuuluuko sitä edes kaikkien saavuttaa,
ja miksi pitäisi saavuttaa vain siksi,
että kaikki muutkin.


Kuljeta ja johda,
oikeaan suuntaan,
elämän tiellä.

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Kiitän elämästä

Elämä on jatkanut kulkuaan, samoissa uomissa. 
Ehkä asioilla on silti uudenlainen perspektiivi.

Tänään, kun ajoin kotiin Ilomantsista, ärsyynnyin koska vakionopeudensäädin ei pysynyt päällä ja kaasua piti painaa koko ajan. Totesin, kuten viime aikoina monessa tilanteessa aiemmin, että otan tämän mielelläni elämäni suurimmaksi murheeksi. 

Olen ärsyyntynyt poikaystävän auki jättämistä vaatekaapinovista ja milloin mistäkin. Mielessäni olen miettinyt, että jos häntä ei enää olisi kuinka paljon kaipaisin vaikka niitä auki jätettyjä kaapinovia. Olen sulkenut ovet ja kiittänyt hänestä. 

Jos tämä maailman tilanne ei vielä ole muuten omaa elämää muuttanut, on se ainakin tuonut kiitollisuutta ja tavan nähdä asiat eri tavalla.



keskiviikko 2. maaliskuuta 2022

Suuria asioita mietittäviksi ja varsinkin koettaviksi

Linnansuo

Niin lukee kyltissä, josta ajan nykyään ohi useamman kerran viikossa.
Joka kerta muistan mummon.
Mummo kertoi aina miten paljon Linnansuolla oli lakkoja.
Sota-aikana oli liikkunut huhua, että suolla olisi desantteja, eli venäläisiä sotilaita.
Mummon korviin ei tämä huhu ollut ehtinyt, ja hän oli isänsä kanssa mennyt lakkasuolle.
Ei ollut löytynyt desantteja, mutta lakkoja ilmeisesti senkin edestä.

Mietin tätä tarinaa nykyään usein.
Mietin sotaa ja maailmaa, jossa mummo on nuoruuttaan elänyt.
Ne on valtavan suuria asioita mietittäviksi,
ja varsinkin koettaviksi.

perjantai 25. helmikuuta 2022

Epäreiluutta maailmassa

Tuntuu epäreilulle,
vähän myös turhalle,
pelottavalle ja ahdistavalle.

On vaikeaa hahmottaa sellaisten sanojen oikeita merkityksiä,
joita ei ole omassa elämässään kohdannut.
Tuntuu vaikealle jatkaa niin kuin ei mitään,
kun hätä on tullut lähemmäs itseä.

Mieleni tuntuu entistä enemmän vääristyneelle.
Miten minun hermostoni voi olla niin herkillä ja mielenrauha riekaleina,
kun asiat ympärilläni ovat niin hyvin?

On vaikeaa tuntea kiitollisuutta ja onnea,
kun maailman tilanne on mikä on.

torstai 17. helmikuuta 2022

Olisipa elämäni sekä että

Haluaisin, että elämäni voisi olla sekä että
eikä pelkästään joko tai.

Sekä töissä että levännyt,
sekä työssäkäyvä että hermostoltaan tasapainoinen.
sekä työ että vapaa-ajalla energinen.

Tällä hetkellä tuntuu vaikealle,
ehkä vähän mahdottomalle,
että joskus voisi olla sekä että.

sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Elämästä tulee epävakaata, alati muuttuvaa, häilyvää

Alkuviikosta heräsin kolmen aikaan yöllä ja pääni kehitteli lauseita joita en halunnut unohtaa. Kirjoitin ne yöllä puhelimen muistioon, koska olin varma että aamulla en niitä muuten enää muistaisi.

"Hän on siinä
Vakaana kuin kallio
Vaikka minä häilyn"

Mieleni on heitellyt vakaasta ei niin vakaaseen viime aikoina. Aloitin harjoittelun ja kaikkien muutosten ja uusien asioiden sisäistäminen saa hermostoni ylivirittymään. Elämästä tulee epävakaata, alati muuttuvaa, häilyvää.

Mutta poikaystäväni, siinä vierellä, ei muutu eikä häily. Häneen ei vaikuta muutokset, eivät mieleni myllerrykset, eikä hänen elämästään tule yhtään sen epävakaampaa. Hän nukkuu yönsä hyvin, kääntää kylkeään ja hengittää syviä nukkuvan hengityksiään. Hänen mielestään minä jaksan, vaikka itse epäilen omia voimavarojani. Niin tyynesti hän suhtautuu, että joskus mietin itsekin miksi mieleni paisuttelee asioita päässä niin suureksi ja miksi pohdin eri vaihtoehtoja liikaa. Kun oikeasti voisi vain valita ja päättää toimia sen mukaan.

"Suhtautuu tyynesti mieleni aallokoihin
Tasoittaa sisäiset myrskyni kuin varkain
Ja saa mieleni tyyntymään"

Minä kysyn ihmisiltä neuvoja, ja sitten toisinaan en oikeastaan edes halua vastauksia. Toisinaan on löydettävä vastaukset itsestään, punnittava vaihtoehdot, tehtävä niin kuin parhaalle tuntuu. 

"Mitäs järkeä siinä sitten olisi?", minulta kysytään. Ja haluaisin vain sanoa, että ei varmaan mitään. Mutta ei minun elämässäni muutenkaan ole toisinaan mitään järkeä, joten samapa se. 


Joko sanoin, että häilyn? Koska niin häilyy tämä tekstikin. Onko punaista lankaa? Enpä tiedä. Mutta sanoja peräkkäin on, ja viime aikoina ei ole punaista lankaa tuntunut olevan yhtään missään.

torstai 3. helmikuuta 2022

Saako siitä leiman "yhteiskuntakelpoinen"?

"Onneksi olkoon, läpäisit pelin."

Kolmevuotinen kelan kuntoutuspsykoterapia on nyt pelattu läpi.
Saako siitä leiman "yhteiskuntakelpoinen"?
Saako sillä ikuiset terveen paperit,
ja toista kertaa ei enää kannata syöksyä syvyyksiin,
koska kukaan ei pelasta?

Vai jääkö siitä ehkä ikuinen merkintä,
"mieleltään heikko",
koska joutui turvautumaan terapiaan.

Juuri nyt mieli on tasainen,
ja elämä jatkuu ilman säännöllisiä terapiakäyntejä.

perjantai 28. tammikuuta 2022

Pohjaton väsymys kehossani

Uskon johdatukseen, taustoihin ja tarkoituksiin. 
Aina sitä ei siinä hetkessä näe, kun elämä vääntää mitä ihmeellisimpiin solmuihin ja ei tiedä onko matkalla kohti pohjaa vai pintaa. 
Mutta jälkeenpäin, ainakin useimmiten.

Muutoksella on hintansa, se vie kaiken voiman.
Heräilen öisin useammin, nukun levottomampaa unta, viime yönä olin myöhästymässä omista häistäni.
Kehoni tuntuu niin pohjattoman väsyneelle, että tämän päivän aion vain maata olohuoneen lattialla. 
Kuuntelen musiikkia, hengitän, ihan vain olen.

Tänään en vaadi itseltäni mitään, 
ja ehkä saan voimani takaisin.

maanantai 24. tammikuuta 2022

Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä

Miettiessäni lapsia ja oman elämäni valintoja ja suuntia,
huomaan usein päätyväni ajatukseen,
että olisipa helpottavaa jos universumi vain sanelisi sen kohdallani mahdottomaksi,
niin ei tarvitsisi itse tehdä aktiivista päätöstä.
Se ei aiheuttaisi ihmetystä, paheksuntaa tai ikäviä kysymyksiä, jos vain voisin sanoa että en yksinkertaisesti pysty saamaan lapsia.

Kuulostaa kamalalta edes kirjoittaa toivovansa jotain tuollaista,
monen toive kun on aivan päinvastainen.
Mutta se kertoo vain ja ainoastaan siitä, miten vaikeaa minun on tehdä päätöksiä. 
Miten huonosti kuulen sen, mitä aidosti ja oikeasti itse haluan,
kun päässäni huutavat vain yhteiskunnan normit ja muiden odotukset.

Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä, edes pieniä.
Olen huvikseni miettinyt, mikä voisi olla elämäni biisi. En kuitenkaan pysty nimeämään vain yhtä, koska sen pitäisi olla jotenkin aivan ylivertainen.
Tai kun ehdotin itse poikaystävälle, että katsotaan toistemme lempielokuvat. En osannut päättää. Katsoimme kyllä jo, mutta en tiedä valitsinko oikein ja jouduin muokkaamaan ajatustani niin, että se oli yksi parhaista elokuvista joita olen nähnyt. 


Jos en kykene päättämään edes näistä, niin miten sitten täysin uuden elämän luomisesta?

perjantai 21. tammikuuta 2022

Syntynyt, kuollut, ja välissä kokonainen elämä

Luen sanomalehdestä aina kuolinilmoitukset.
En niinkään etsiäkseni tuttuja nimiä, vaan koska numerot kiehtovat.
Musteella painetut päivämäärät, aikamääreet joilla on alku ja loppu.

Syntynyt, kuollut, ja välissä kokonainen elämä.
Toisilla pidempi, toisilla lyhyempi.
Mieleni kehittelee tarinoita.
Hiljaisesti suree nuorena lähteneitä, hiljaisesti hyväksyy pitkän elämän eläneiden lähdön.

Mitä kaikkea on mahtunut syntymän ja kuoleman väliin,
mitä jäänyt kokematta.
Keitä ovat ne joiden nimet on painettu kuolinilmoitukseen omaisten kohdalle.

Lopulta muutumme sanoiksi kuolinilmoituksessa, päivämääriksi hautakivessä, tarinoiksi tulevien sukupolvien mielissä.

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Otan elämän vastaan sellaisenaan

Elämän arvaamattomuus,
miten siihen suhtautua.
Koskaan ei tiedä milloin elämä yllättää,
potkaisee keuhkot tyhjäksi,
vetää maton jalkojen alta.
Miten elää sellaisen epävarmuuden kanssa.

Muokkaan itseäni vahvemmaksi,
sellaiseksi että kestän.
Etten hajoa vastoinkäymisistä,
vaan otan ne vastaan sellaisina kuin ne tulevat.

Otan elämän vastaan sellaisenaan,
ja uskon,
että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa.
Myös niillä, joiden ei olisi koskaan toivonut tulevan.

lauantai 15. tammikuuta 2022

Läsnä kehossani

Minä istun ja kuuntelen,
kuinka maailma ympärillä juoksee,
kuinka istuinluuni painautuvat kohti lattiaa,
kuinka lihakset selässäni valittavat kipuaan.

En ole ennen ollut yhteydessä kehooni,
oikeasti ja vahvasti,
en ole kuunnellut sitä oikeastaan yhtään.

Nykyään minä kuulen,
pysähdyn kuuntelemaan,
suoristan rankani,
hengitän.

Voisin vain olla,
istua ja kuunnella,
liikuttaa kehoani lempeästi,
aistia tuntemuksia ympärillä.


Ennen en tiennyt,
että sisältäni löytyy näin paljon rauhaa,
voimaa ja valoa.

torstai 13. tammikuuta 2022

Voimavarojen tasapaino

Tuntuu hurjalle se, miten helposti oikeasti väsyn tähän elämään. Tai ainakin viime aikoina olen ollut väsynyt, sitähän ei tiedä onko mielenterveyden hoitamattomat ongelmat aiheuttaneet miten paljon lisäväsymystä. Mutta nyt, kun koulua on enää kovin vähän ja suuret ponnistukset takana, tunnen kummallista intoa kehitellä jotakin uutta.

Aiempina vuosina olen palannut joululomalta suoraan samaan oravanpyörään. Koulua, kursseja, ryhmätöitä, deadlineja. Niin helposti kadotan itseni sen kaiken sekaan. En yksinkertaisesti jaksa mitään muuta kuin pakolliset.

Miten voisin siis määrittää sen, minkä verran on minulle sopivasti. En haluaisi nähdä itseäni tulevaisuudessa elämässä missään putkessa, jossa en ehdi kuulla omaa sisintäni ollenkaan. Voihan olla että jaksaminen lisääntyy nyt kun mieli alkaa olla tasapainossa. Ehkä minulla on oikeasti vähän enemmän voimavaroja käytettävissäni.

Mutta jos ei ole, niin joudun etsimään tasapainoa näiden nykyisten voimavarojen ja arjen välillä. 



tiistai 11. tammikuuta 2022

Mitä sinun elämässäsi on juuri nyt?

Olen aloittanut vuoden tilaamalla turhuuksia netistä (sentään käytettyjä vaatteita kirpputorihengessä), pohtimalla otsatukan lyhennystä (tuntuu turhauttavalle varata parturiaika 15 minuutin takia) ja raha-asioideni tilaa ja olemusta (voisinko tänä vuonna löytää jo itseni työelämästä, vihdoin).

Mieleni pirskahtelee sellaista energiaa, jota en ole tuntenut vuosiin. Hiljennyn sen äärelle. Sen sijaan, että jakelisin pirskahtelevan energiani saman tien ympäriinsä, minä pysähdyn ja kuuntelen. Jos hetkeen en käytä energiaani mihinkään, ehkä vähän tylsistyn, voisiko siitä syntyä jotain harkittua. 

Tuntuu siltä, että pitäisi jo olla jossakin. Pitäisi olla tulevaisuudessa ja kaikessa mitä siellä häämöttää. Harkka, valmistuminen, työt.


Vai sittenkin; tiistai, huurteiset puut, hiusten latvojen kaksihaaraiset.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Aina on toivoa, sanokoot mitä vaan

Mitä on toivo ja onko meillä sitä?
Koko tämän maapallon kansalla,
paljonko meillä on vielä toivoa tämän kaiken pelastamisesta?

Maailma tuntuu niin hauraalle,
toisaalta kaiken meidän vaikutusvallan ulkopuolella olevalle.
Ja sitten kuitenkin, 
jos ihmiskunta saastuttaisi vähemmän, 
maapallo voisi paremmin.


Olo on voimaton,
ja silti haluan uskoa,
aina on toivoa.




Ne sanoo, ettei mikään koskaan enää voi tätä maailmaa pelastaa

Antaa niiden sanoa mitä vaan
Sanokoot mitä vaan
Antaa niiden manata manojaan, maalata pirujaan

Meillä on toivoa, sanokoot mitä vaan
Aina on toivoa, sanokoot mitä vaan

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Lupa päästää irti

Koko viime vuosi meni opinnäytetyötä tehdessä. Nyt pitäisi osata päästää irti. 

Hyllystäni löytyy edelleen neljä erilaista verkkokauppoihin liittyvää kirjaa. Ne joutaisi oikeastaan palauttaa kirjastoon, olen niitä jo kokonaisen vuoden pitänyt itselläni. Mutta se tuntuu jotenkin haikealle, tai ehkä enemmän vaikealle. Entä jos niitä vielä tarvitsee, sitten kuitenkin, jotenkin jossakin. 

Tietokoneeni koulu työtilassa on auki lukematon määrä välilehtiä. Oikeastaan niitä voisi sulkea, koska ne ovat tehtävänsä tehneet. En aio enää yhtäkään uutta ajatusta oppariini lisätä ja ne siellä olevatkin saavat nyt ihan vain olla. Silti tuntuu vaikealle sulkea ne välilehdet, jotka ovat olleet siellä auki pienen ikuisuuden.

Tuntuu haikealle päästää irti, vaikka ensin en kyllä olisi edes halunnut koko prosessia kohdata. Nyt se alkaa olla takana ja olisi aika mennä eteenpäin. Tälle vuodelle uudet haasteet.

tiistai 4. tammikuuta 2022

Kaksinollakaksikaksi

Viime vuodelta toivoin mielenrauhaa, hotelli- ja ravintolareissuja ilman huolta pärjäämisestä sekä joogan ja meditaation pysymistä osana elämää.
Sain nämä kaikki.

Ennen vuoden vaihdetta vierailtiin Helsingissä ja Tampereella. En ollut huolestunut tai ahdistunut. Mieleni oli rauhallinen, oloni turvallinen.

Tältä alkaneelta vuodelta en oikeastaan edes halua juuri nyt pyytää mitään. Minulla on kaikki. Ehkä enemmänkin. Otan vastaan kaiken mitä tulee ja toivon tasaista elämää.