Elämä tuntuu hyvälle

Eilen oli haikea olo, vaikka en edes erityisemmin huomannut tänä keväänä koulun loppumista. Mutta jotakin sellaista haikeutta oli ilmassa lintujen laulaessa ja tuomen tuoksuessa, kun istuskelin pihanurmikolla.
Tänä vuonna siirryin saumattomasti kouluelämästä työharjoitteluelämään. Olen todennut, että luovaa työtä tehdessä on entistä tärkeämpää aina toisinaan palauttaa itsensä hetkeen. Aivot kun eivät oikeastaan koskaan muuten lepää vaan ne kehittelevät ja suunnittelevat uutta lakkaamatta.

Usein koulujen loppuminen on tarkoittanut hetkeä, jolloin putoaa parin kuukauden rutiinittomaan ja ajattomaan ajanjuoksuun. Joskus nautin kesistä juuri sellaisina, ajattomina. Vanhemmiten olen huomannutkin, että ajattomuus ja rutiinittomuus eivät ehkä olekaan itselle se paras tapa elää tätä elämää. Siispä ilolla otan vastaan kesän, jonka vietän tekemällä harjoittelua ja saan pitää kiinni edes jostain rutiineista. 

Elämä tuntuu ihan hyvälle, juuri nyt.

Ennen luotin enemmän kohtaloon

Tuntuu, että uskoin ennen paljon enemmän kohtaloon. Uskalsin luottaa siihen, että asiat menevät juuri sillä tavalla kuin niiden on tarkoituskin mennä. Nykyään huolestun enemmän, kannan harteillani maailman painoa.
Miksi en luottaisi edelleen, että kaikki kyllä järjestyy. Että kaikkiin asioihin en pysty kuitenkaan vaikuttamaan. Ne vain tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen.

Viime yönä unessa, ihmisjoukon keskellä näin mummon kasvot. Hämmennyin, koska eihän sen pitäisi olla enää mahdollista. Arvelin nähneeni vain jonkun hyvin samannäköisen.
Pienenä pelkäsin ajatusta siitä, että jonain päivänä mummoa ei enää ole. Ajattelin, että en mitenkään voisi selvitä sellaisesta tilanteesta. Ja sitten kuitenkin tässä tilanteessa, se tuntuu tavallaan ihan luonnolliselle.

Melko turhaa on pelätä tulevaisuuden tapahtumia, varsinkaan sellaisia jotka ovat väistämättömiä. Elämä valmistaa meidät niihin kyllä tai ainakin niiden tapahduttua kannattelee eteenpäin. Aivan hyvin siis voisin, lakata pelkäämästä ja luottaa elämään.

Kaikenlaisia tavoitteita

Olen tällä viikolla viimeistellyt tämän kevään opintoja, eli suomennettuna kirjoittanut itsearviointeja. Lisäksi ajatukset on jo tulevassa kesässä ja harjoittelupaikkaan liittyvissä jutuissa. Mutta olipa sitten kyseessä itsearviointi tai harjoittelusuunnitelma, aina siellä kysytään tavoitteita. 

Mitä tavoitteita asetit itsellesi tämän kurssin alussa ja miten ne toteutuivat. Mitä tavoitteita asetat itsellesi harjoittelujaksolle, eli mitä haluat oppia. Ja mitä tavoitteita asettaa työnantaja.

En ole tässä kovinkaan hyvä. En oikeastaan nauti tavoitteiden asettamisesta. Miksi pitää sellaisia olla, miksi pitää aina saavuttaa jotain. Entä jos ei täytä tavoitteita, ei omiaan eikä työnantajan? Onko se samantien epäonnistuminen vai onko se vain tarpeellista oppimisen kannalta?

Siksikö ei tunnu elämänikään etenevän, kun en osaa asettaa sille tavoitteita?

Ei liian helppoa, mutta ei liian vaikeaa

Välillä mietin, että elämä voisi tuntua helpommallekin.

Se voisi vain soljua eteenpäin, mennä menojaan,

ja minä nauttisin kyydistä.

Aina se ei kuitenkaan tunnu niin helpolle ja kevyelle,

kun mielessä käynnistyy arkisistakin asioista tietyt mekanismit,

ja niitä vastaan taistelu vie äärettömästi voimaa.

Vastaanhan ei pitäisi taistella,

ei vieläkään.

Mutta kukapa haluaisi tottua ahdistukseen ja pelkoon.

Mistä voi tietää että ne eivät tule jäädäkseen, 

jos niiden vain antaa olla?

Helpompi elämä ei kuulemma välttämättä enää tuntuisi edes elämälle.

Mutta mistä sen tietää milloin jollekin on annettu liikaa kantaakseen,

ja milloin se kaikki on vain tarvittavaa elämän vaikeutusta?

"Eläkee työ täysillä"

"Eläkee työ täysillä", ohjeisti mummoni viimeisinä aikoinaan.
Mutta miten se tehdään tai määritellään?

Olenko minä tällä viikolla elänyt täysillä,
kun olen vienyt pyöräni korjaamoon lähes vuoden miettimisen ja vatvomisen jälkeen,
tai kun olen kirjoittanut harjoittelusopimuksen kesälle ja hakenut opintotukea kesäkuukausille.
Ainakin koen tämän viikon olleen aivan erityistä elämänhallinnan juhlaa, asiat tuntuvat ainakin hetkellisesti ratkeavan parhainpäin ja menevän eteenpäin.

Osasikohan mummo itse elää täysillä, olisiko toivonut elämältään vielä jotain enemmän?
Mitä tarkoitti sillä, että toivoi meidän elävän täysillä.
Tämä täytyisi kai vain määritellä itselleen, että mitä minulle on täysillä eläminen.
Ja elää sen mukaan.

Ajatuksia elämästä

Elämä on tuntunut viime aikoina vaativan aika paljon. On tuntunut vaikealle pysähtyä, antaa itselleen lupa hellittää. Suoritan koulutehtäviä sata lasissa, ahdistun jos pienet yksityiskohdat eivät täsmää. Onhan se hyvä omistaa tavoitteita ja kunnianhimoa, mutta voisiko olla niin että koulutehtävistä ei tarvitsisi kuitenkaan ahdistua niin paljoa. 

Sain eilen postissa uudet viininpunaiset kengät, tänä aamuna kaivoin vaatekaapin uumenista ehjät farkut rikkinäisten tilalle ja totesin että en tarvitsekaan ostaa uusia housuja. Huokaisin vähän helpotuksesta. En nykyään oikeastaan nauti siitä, että minun pitäisi ostaa jotakin uutta. En haluaisi tarvita juuri mitään, enkä oikeastaan usko tarvitsevani. Se on vain yhteiskunta ympärillä ja kulutuksen riemujuhla, joka kuiskii korvaan ja saa haluamaan kaikenlaista. Ne kengät tosin tarvitsin, ihan oikeasti. 

Tulen hyvälle mielelle oman instafeedin hienoista kuvista, koulutehtävien etenemisestä, siitä että ehkä sittenkin tosiaan teen kesällä ekan työharjoittelun. Elämä etenee ja asiat ratkeaa.

Niinhän ne aina, kun vain malttaisi uskoa.

Kyllä kaikesta selviää

En ole kaivannut paljoa mitään niin sanotusta normaalista elämästä. Viikonloppuna pestiin suihkukaapin seiniä ja kloorilta tuoksuva pesuaine herätti kaipausta kylpyläviikonloppuihin. Muuten olen elänyt seesteistä ja melkein onnellista elämää. Muutama kuukausi sitten luulin vielä, että en enää koskaan voisi elää huolettomasti. Se on kuitenkin osoittautunut vääräksi luuloksi. Muutaman kuukauden takaiseen verrattuna elämäni on suorastaan täydellistä.

Viime päivinä olen tuntenut enemmän lämpöä, läheisyyttä ja yhteenkuuluvuudentunnetta kuin hetkeen. Se tuntuu niin hyvälle. Minua on kehuttu nätiksi niin monesti, että ihan hengästyttää. 

Ja minä koitan muistaa, että kyllä kaikesta selviää. Siitäkin huolimatta, että pelottaa ja epäilyttää. Täytyy vain silti uskaltaa.