2010-2020

Kymmenen vuotta, kuinka paljon siihen voikaan mahtua elämää.

2010: Ensimmäinen reissu Helsinkiin ilman vanhempia. Lähdettiin yhdessä parhaan ystävän kanssa valloittamaan maailmaa, ja katsomaan miltä näyttää livenä Tokio Hotel. Kesällä ukin hautajaiset. Syksyllä meidän toisen kanin. Elämä tuntui ottavan pois kaiken ja syksyn pimeys konkretisoitui uudella tavalla.

2011: Prinsessapäivä vanhojen tanssien muodossa. Eeppiset ja ikimuistoiset vanhojen jatkot. Niistä riitti pitkäksi aikaa jos jonkinlaista säpinää. Kesällä Linkin Park Kaisaniemessä. Syksyllä autokoulun teoria- ja ajotunnit. En tiedä muistettiinko olla juurikaan koulussa paikalla syksyn aikana, mutta ainakin saatiin opettajilta paljon anteeksi. Lisäksi angiina ja antibioottikuuri juuri viikkoa ennen syksyn yo-kirjoituksia.

2012: Heti vuoden alkuun inssi ja ajokortti taskuun. Penkkarit, abiristeily, lukuloma, kirjoitukset, yo-juhlat. 12 vuoden koulutaipale päättyi, eikä kukaan enää ollut kertomassa mihin suuntaan kulkea. Syksyllä päädyin Joutsenon opistoon suorittamaan avoimen yliopiston kursseja. Jouluun mennessä tosin palauduin jo takaisin kotiin.

2013: Työkokeilu kirjastolla. Yhteishaussa hain opiskelemaan media-assistentiksi, medianomiksi ja merkonomiksi. Olin jo mielessäni aloittamassa merkonomiksi opiskelun, kun paria päivää ennen koulun alkua sain paikan median puolelta. Samassa rytäkässä piti muuttaa pois kotikotoa, alkaa elämään omaa elämää, sopeutua uusiin ympyröihin. Liikaa kaikkea yhdellä kertaa ja mieli sairastui.

2014: Taistelin mielen mörköjen kanssa. En aina muistanut käydä koulua, silloinen parisuhde vei Lahteen. Kesän jälkeen tosin silloinen parisuhde myös loppui, mutta mielen möröt se kyllä onnistui taltuttamaan yllättävän pitkäksi aikaa. Reissattiin viikko Turkissa kaksi äitiä ja kaksi tytärtä kokoonpanolla. 

2015: Opintoja oli jäljellä enää vähän. Muutettiin parhaan ystävän kanssa pois yhteisestä asunnosta. Vein tavarat ja osoitteen takaisin kotikotiin. Mieli kaipasi elämään sellaista ihmistä, jonka kanssa viettää aikaa. Yhtenä kesäyönä latasin tinderin. Seuraavana aamuna puhelimessa oli mätsi ja siitä alkoi rakkaudellinen kesä. Lähdettiin viikoksi yhdessä reissuun ja kierrettiin Saksaa junailemalla. Reissu päättyi Pariisiin ja muistan olleeni hyvin onnellinen. Syksyllä valmistuin media-assistentiksi ja tyhjyys nielaisi taas sisäänsä.  Suunnitelmat tulevaisuudelle: olemattomat. Tänä syksynä päättyi myös 13 vuotta matkassa olleen erityisen rakkaan kanikaverin elämä, vieläkin itkettää ajatus tästä.

2016: Sain työkokeilupaikan kahvilasta. Siellä viihdyin kolme kuukautta. Kesällä käytiin taas reissussa, parisuhde oli ja voi hyvin. Syksyllä päädyin Nuorisoverstaalle miettimään elämäni suuntaa. Ulkopuolelta tuli paljon painetta olla jotakin, tehdä jotakin. Enkä minä tiennyt, en yhtään.

2017: Hain kolmatta kertaa ammattikorkeakouluun opiskelemaan medianomiksi. Verstaalta sain apuja pääsykokeisiin ja ennakkotehtävään. Kesäkuussa sain tiedon opiskelupaikasta. Tein sen, lopulta. Kesällä juhlittiin isosiskon häitä, syksyllä aloitin uudet opinnot. Olin lopulta osa korkeakoulumaailmaa ja haalaribileiden kulttuuria. Menetin viisauden hampaan ja kuuntelin Eveliinaa kerubissa poski turvonneena tennispallon kokoiseksi. 

2018: Opiskelua, parisuhde-elämää, käytiin ihmettelemässä Amsterdamin menoa. Juhlittiin juuri ennen reissuun lähtöä poikaystävän 30,5v synttäreitä Kolilla. Syksyllä taas juhlittiin isin kuusikymppisiä Rhodoksella vähän isomman poppoon voimin. Kesällä aloitin mainostenjakajana ja jatkoin koulun ohella ahkerasti myös koko syksyn. 

2019: Opiskelua, pelottavia kaikuja opparista ja kenties myös valmistumisesta. Mielen möröt tulivat takaisin syystä tai toisesta. Alkuvuodesta muutto uuteen asuntoon, vaikkakin samassa talossa ja samassa kerroksessa. Lopetin mainosten jakamisen kesän jälkeen. Tälle vuodelle ei ehkä enää kovin suuria tapahtumia ole luvassa. Voisin vain hiljalleen rauhoittua jouluun.

2020: Ihan pian täällä ja en edes tiedä mitä kaikkea siltä voisi odottaa.

Päällepäin vain tyyntä rantaa

Eihän se näy päällepäin.

Ei puoletkaan siitä sekasorrosta, joka vallitsee mielessäni.

Hymyilen, tyynesti.

Osallistun elämään, keskusteluun, kaikkeen.

Eikä sitä voi nähdä

eikä sitä voi tietää.

Koskaan ei voi varmaksi tietää, mitä toisen ihmisen pään sisällä ihan oikeasti tapahtuu.

Kaikki mitä jäljelle jää, kiertää kehää

Elämä tuntuu kiertävän kehää.

Viikosta toiseen mieltä vaivaavat ne ihan samat ongelmat.

En tiedä opparin aihetta (välillä ehdin jo innostua jostakin aiheesta, mutta hautaan koko idean lähes samantien syystä tai toisesta).

Välillä pelkään ahdistuvani hengiltä (sitä kerron kyllä harvoin ääneen yhtään kenellekään, mutta silti se toistuu yhtä luontevasti kuin aamut ja illat elämän kiertokulussa. Opparin aiheesta ja sen tietämättömyydestä olen ulissut ympäriinsä niin paljon, että en oikeastaan enää itsekään jaksa kuunnella itseäni).

Pimeys on tullut jäädäkseen, koulua ei oikein kunnolla ole ja se tekee olosta irrallisen. Mies katoaa maailmalle tai milloin minnekin ja iltaisin istun yksin sohvalla odottaen nukkumaanmenoa.

Pitäisi alkaa kuntoilla, pitäisi alkaa harrastaa jotakin, pitäisi viedä pyörähuoltoon (on pitänyt jo ainakin puoli vuotta), pitäisi keksiä itselleen elämä.

Miten pysyä raiteilla, joutumatta kuitenkaan kiertämään kehää?

Mieleni menee menojaan

Toisina päivinä se on päivän selvää; kaikki tärkeä on tässä ja nyt. Ei väliä sillä mitä on tulossa huomenna tai mitä on ollut eilen tai edes tunti sitten. 
Toisina hetkinä taas tulevaisuus on vain yksi musta aukko. Tunneli, jonka päässä ei ole valoa. Koska jos elämä tulee aina olemaan tätä, niin en tiedä miten kuuluisi jatkaa eteenpäin päivästä toiseen. 

Kohta en enää tunnista edes itseäni tämän kaiken ahdistuksen ja sekavuuden alta. Miten tehdä elämä uudelleen ennalta-arvattavaksi, suoraviivaiseksi, turvallisentuntuiseksi? Miten kun mikään ei ole enää ennallaan.

Sekavuuden seasta huutaa mieleni, missä on kaikki se tyyneys, joka minulla oli ennen?

Kehoni muistaa

Kun huonot hetket jäävät muistijäljiksi jonnekin kehon uumeniin. 

Miten ne poistetaan, miten niistä hetkistä saadaan tulevaisuudessa aivan tavallisia hetkiä? 

Kehoni sopukoissa on niin paljon turhaa pelkoa, turhaa jännitettä. 

Ja ne heräävät sieltä henkiin sellaisina hetkinä kun ei tarvitsisi. 

Miten sellaiset poistetaan, miten tyhjennetään kehon muisti?

Miten luodaan tilanne onnellisia muistoja, hyviä hetkiä. 

Haluaisin vaihtaa kaiken pahan vain ja ainoastaan hyvään.

Ikuisuus kysymykset

Tiedän, että suurimmaksi osaksi kaikki oireilu on vain mieleni huiputusta. Se uskottelee keholleni, että täytyy olla huolissaan ja varuillaan. Elää koko ajan hiukan hälytystilassa.

Mutta vaikka tiedän sen, on siihen silti niin kovin vaikea uskoa ja luottaa. Mitä jos sittenkin jotain jää huomaamatta? Mitä jos sittenkin olisi pitänyt olla enemmän varuillaan?

Kehoni ei koskaan pääse lepoon, ehkä öisin, en tiedä. Miten saada mieleni pois hälytystilasta? Miten saada kaikki se kuorma ulos kropastani? Miten oppia taas luottamaan siihen, että minun ei tarvitse kannatella koko maailmaa, jotta se pysyisi kasassa.

Voisinko minä taas luottaa siihen, että maailma jatkaa kulkuaan myös ilman kokoaikaista huoltani?

Miten olla itsekäs?

Olkaa itsekkäitä, ne sanovat. Olkaa itsekkäitä, kun mietitte opinnäytetyönne aihetta. Teette sen itsellenne, omaa tulevaisuuttanne varten, ette opettajien mieliksi. 

Miten olla itsekäs? Osaanko minä olla? Olenko minä koko tähän astisen elämäni aikana oppinut, että miten olla itsekäs? Ja miten sitten yhtäkkiä olla sellainen, jos ei tiedä miten se tehdään?

Minun itsekkyyteni tämän asian suhteen on se, että tulen todennäköisesti tarvitsemaan enemmän aikaa aiheeni keksimiseen. Että en turhaan välittäisi hoputtavista katseista ja vaativista kysymyksistä, vaan osaisin antaa itselleni riittävästi aikaa oman aiheen valitsemiseen. 

Tällä hetkellä en usko, että tietäisin aiheeni jouluun mennessä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ja jos en tiedä, niin sekin on ihan ookoo. Ehdin kyllä sen vielä keksiä. Täytyy vain antaa sille aikaa.

Ahdistuksen karkoitus

Keinoja ahdistuksen karkoitukseen.

Asmr videoiden katselu ja kuiskuttelun kuuntelu kuulokkeilla.
Hetket joogavideoiden parissa, jolloin mieli pysähtyy ja tulee kuin huomaamatta keskityttyä kehon liikkeisiin.
Podcastien kuuntelu samalla kun laittaa ruokaa tai siivoaa, omat ajatukset saa hetkeksi tauolle keskittymällä podcastin aiheeseen.

Pitäisi varmaan taas aloittaa joku harrastus, jossa mieli hetkeksi keskittyisi vain siihen hetkeen. Onnistuu se toki yksin kotonakin, mutta ehkä siitä voisi saada uudenlaista energiaa kun poistuisi myös kotoa siksi aikaa. 

Tähän toimii myös elokuvissa käynti, teatterissa käynti ja konserteissa käynti. Ainakin täällä taide-elämykset yleensä toimii ja niinä hetkinä voin nauttia taiteen vaikutuksesta kehoon.