Toiveita tulevalle vuodelle

Eilen minulta kysyttiin, että mitä toivoisin tulevalta vuodelta,

en osannut vastata.

En varsinaisesti ole miettinyt sitä mitä toivoisin,

olen vain ajatellut ottaa vastaan ne asiat, jotka sieltä muutenkin tulevat.

Pitäisi kirjoittaa oppari,

tehdä viimeinen harjoittelu,

valmistua. 

Sen jälkeen alkaa hakea töitä,

toivottavasti saada töitä,

ja tienata rahaa.

Mutta että toiveita.

Toivoisin, että mielenrauha ja kiitollisuus jatkuisivat. Pääsisin paremmin sisään meditaation maailmaan ja ehkä kehittyisin myös joogassa enemmän. En kai minä paljoa toivoisi. Reissuun ja ravintolaan haluaisin uskaltaa lähteä ilman, että tarvitsee miettiä mahdanko pärjätä. Jos nyt sellaisiin vielä jossain vaiheessa olisi mahdollista lähteä. 

Mielenrauhaa ja kiitollisuutta toivoisin eniten vuodelta 2021.

Kiitollinen mieli

Huomaan istuvani ajatuksissani,

edessäni avonainen kirja,

jonka viimeiset kappaleet joudun kertaamaan uudelleen.

Sillälailla se on viime päivinä mieltäni vallannut,

yllättäen ja arvaamatta,

kiitollisuus.

Se hiipii hiljaa yllättäen,

valtaa mielen, täyttää sydämen,

ja kuin pakosta on sen äärelle hetkeksi pysähdyttävä.

Kuiskaan hiljaa mielessäni kiitos,

ja hymyilen. 

En oikeastaan tiedä ketä kiitän,

ehkä elämää, Jumalaa, jotain suurempaa voimaa.

Kiitän.

Mistä syntyy joulun tunnelma?

Joulu ei oikeastaan tuntunut joululta.
Ei rakentanut sydämeen sellaista rauhan pesää kuin mitä joskus.
Ei aiheuttanut lämmintä leiskuntaa ja sitä tiettyä olotilaa, joka on ennen ollut joulun merkki.

En oikeastaan muista milloin viimeksi joulussa olisi ollut se sama tunnelma, kuin joskus ennen.
Olen kadottanut sen viime vuosiin ja maailman painon alle.
Mutta tänä vuonna en oikeastaan jaksanut enää välittää.

Otin joulun vastaan sellaisena kuin se tuli. Koristelin joulukuusta, ihastelin suvun pienintä joulutonttua, söin joulupuuroa ja nautin joulusaunan löylyistä. Mitään sen suurempaa joulun tunnelmaa en tavoittanut, mutta ainakin sain olla minulle rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Sinällään olo oli hyvä ja turvallinen. 

Enkä oikeastaan edes haluaisi sen enempää pyytääkään.

Ajatuksia joulukuulta

Kasvoilla joulukuun aurinko,
ympärillä kasvavat ikiaikaiset männyt,
seisovat vahvoina,
juuret tukevasti maassa,
aivan kuten minäkin.

Aurinko leikkii mäntyjen latvoissa,

kurottelee valoaan metsän läpi,

siivilöityy lävitseni,

tuhansina pieninä onnen hippusina.

Ylläni pilvetön taivas,

vain pieniä ohuita pilviä siellä täällä,

ja tuulen mukana nekin jatkavat matkaansa,

lipuvat eteenpäin.

Siinä mieleni maisema,

ja muistan taas mitä on sisäinen rauha.

Rauhaisa joulunaika

Palautin juuri viimeisen koulutehtävän, jonka olin sopinut itseni kanssa tekeväni ennen kuin jään joululoman viettoon. Olo on aika tyhjä, mutta samalla ylpeä. En todella syyskuussa uskonut, että jäisin joululomalle tällaisessa tilanteessa. Arvelin, että en saa koko syksynä mitään aikaan, koska kontaktiopetusta ei ole. 

Tämä on ollut aikamoinen vuosi ja aikamoisen vuoden aikamoinen syksy. Olen luonut itselleni uudenlaiset omat rutiinit. Ja niiden avulla olen jopa alkanut nauttia tästä, päivittäisestä yksin kotona puurtamisesta. Aamuisin ei tarvitse kiirehtiä työpaikalle. Hommat voi aloittaa kotona sitten, kun on ensin joogannut ja lempeästi saanut itsensä hereille. 

Nyt hiljennyn joululoman viettoon, mitä se sitten ikinä tässä elämässä tarkoittaakaan. Blogi on ollut hiljainen koko syksyn. Ehkä löydän lomalla kirjoitusintoa, uutta luovuutta, jotakin. Ehkä tänä jouluna saan nauttia siitä sisäisestä rauhasta, jota jo viime joululta kovasti toivoin.

Elämä ei ole lineaarista

Elämä ei ole lineaarista,

suoraa viivaa pitkin kulkevaa taivalta.

On nousuja, laskuja ja silmukoita,

jotka vetävät kaiken välillä tiukkaan solmuun.

Ulkona leijailevat lumihiutaleet,

näyttävät satavan alhaalta ylös,

eikö luonnollisempaa olisi

leijailla ylhäältä alas?

Jos minun elämäni olisi lineaarinen matka,

alusta loppuun ja ylhäältä alas,

se olisi ehkä liian tasaista,

ollakseen edes totta.

Elämä tuntuu taas enemmän elämälle

Oikeastaan se tuntuu kaiken jälkeen lähes ihmeelle.
Olen viime päivinä nauranut ääneen sille, miten mieleni tekee syödä milloin mitäkin.
Syön taas, välillä ihan vain syömisen ilosta, siksi että asiat maistuvat hyvälle.

Haluaisin vain hehkuttaa sitä kaikille suureen ääneen,
samalla mietin että voiko sitä iloa ja onnea aidosti kukaan ymmärtää.
Vaikka ihmiset ympärillä ovatkin nähneet läheltä millaista on ollut elämäni,
ei sitä tunnetta silti kai kukaan ymmärrä.

Tuntuu niin hyvälle, olen niin kiitollinen siitä, että syöminen on taas ihan vain syömistä.
Elämä tuntuu enemmän elämälle, ei pelkälle taistelulle päivästä toiseen.
Tuntuu, että olen saanut takaisin suuren palan itseäni, joka ehti hetkeksi hukkua kaiken sekavuuden alle.

Yhteys äitimaahan

Kun joogaat kahdeksannessa kerroksessa harmaan maton päällä,
ja pitäisi tuntea yhteys äitimaahan, tuntea ne kehon osat jotka koskettavat alustaa,
ja ovat näin ollen yhteydessä äitimaahan.

Ja minä mietin niitä allani olevaa seitsemää kerrosta, jotka erottavat minut aika kauas siitä yhteydestä.
Mietin allani olevia ihmisiä, millaista porukkaa siellä mahtaa asua. 
Nuoria, vanhoja, perheitä, yksinäisiä.
Onko asunnot identtisiä, millaisia on muiden sisustusratkaisut.

Tunnen yhteyden lattiaan, mielessäni äitimaa ja juureni, jotka kasvavat syvälle pehmeään maahan. 
Joogasta on tullut uusi henkireikäni ja mielenrauhani uudelleen rakentaja.

Pimeys peittää maan

Pimeys peitti koko mielen,

vei hetkeksi synkkiin syviin vesiin.

Uskoinko koko ajan jollain tavalla selviäväni,

ehkä en.

Sitä tunsi sukeltavansa niin syvään,

niin loputtoman syvään,

kohti kaukana olevaa pohjaa.

Nyt hiljalleen,

tunnen taas kelluvani.

Näen ihan varmasti selviäväni,

tiedän hyvien hetkien lisääntyvän.

Nyt marraskuussa pimeys peittää maan,
mutta mieltäni enää ei.

Voimia kohdata tunteita

Sanon mielelleni, että kaikki on hyvin,

ja se hiljalleen tyyntyy taas kerran.

Kerron, että olen turvassa,

että asiat menevät parhaalla mahdollisella tavalla.

Yritän irrottaa liiasta kontrollista,

kaikkea kun ei vain voi itse ohjailla.

Koetan luottaa siihen, että en ole yksin,

että minua kannatellaan läpi hankalan olon.

Toivoisin vielä sen verran rohkeutta ja voimaa,

että selviäisin läpi tämän ajan,

että jaksaisin kohdata kaikki nämä olot,

kunnes mieleni lopullisesti tyyntyy.

Toivoa paremmasta

Minä uskon, ja vakaasti toivon, että voin päivä päivältä paremmin.
Että jokaisessa tulevassa päivässä on aina vähän vähemmän pelkoa, vähän vähemmän ahdistusta.
Että tulevina päivinä voin lopulta pikkuhiljaa rakentaa uudelleen luottamuksen elämään, luottamuksen siihen että oma mieleni kantaa minua. 

Oletettavasti en syyttäisi itseäni, jos sairastuisin syöpään tai vaikka diabetekseen. Mutta siitä sen sijaan syytän, että en onnistunut pitämään ahdistustani kurissa. Aivan kuin sekään välttämättä olisi ihmisen itsensä käsissä ja päätettävissä. 

Tämä on se elämä, joka minulle on jaettu. 
Ja tästä minä haluan tehdä itselleni mahdollisimman hyvän. 

Epätoivon hetket

Epätoivon hetkinä tuntuu etten tiedä mihin nojata.

Kaikki tuntuu sortuvan ympäriltä,

ja minun vain pitäisi istua siinä kaiken keskellä tyynenä.

Ottaa vastaan, odottaa laantumista.

Epätoivon hetkien keskellä,

minä rukoilen, pyydän, lopulta anelen.

Vaikka en ihan tarkalleen tiedäkään,

mitä oikein odotan tapahtuvan.

Lopulta ne vaikeimmatkin epätoivon hetket

kai aina haihtuvat ja vaihtuvat.

Ja sitten minä taas kiitän.

Kiitän siitä, että on hyvä hetki.

Jos kaikki sittenkin menisi ihan vain hyvin

Onko silloin epäonnistunut,
antanut ahdistukselle periksi,
jäänyt ikuiseksi kakkoseksi,
jos etsii pelastusta lääkepurkista.

Ihmiset ympärillä kehottivat kokeilemaan,
antamaan mahdollisuuden,
kannustivat eteenpäin, 
myös epäilivät.

Minä pelkäsin tekeväni loppuelämän kokoisen virheen,
jos kaikki hajoaisi siihen,
koko elämä tuntui olevan kiinni yhdestä ainoasta päätöksestä.

Nyt minä vain toivoin, että kaikki menisi sitten kuitenkin, ahdistuneen mieleni epäilevistä kuiskailuista huolimatta, ihan vain hyvin.

Ajatukseni eivät ole ystäviäni

Miksi minä pelkään olla omien ääriviivojeni sisäpuolella?

Miksi pelkään ja koitan paeta sieltä,

eivätkä ajatukseni tunnu olevan ystäviäni.

Suhtaudun pelolla siihen mitä mieleni aikoo minulle tänään syöttää,

varaudun suitsimaan sen minulle kuiskuttelemia järjettömiä pelkoja,

siihen valuu kaikki energiani.

Omista ääriviivoistaan on hankalaa paeta,

enkä haluaisikaan,

eihän minulle sitten jäisi todellisuudesta enää yhtään mitään.

Mutta pelkäämälläkään en voi kauhean kauan jatkaa.

Sanojen kaiku

Sanat ovat jääneet päähäni kaikumaan,

ne kiertävät kehää,

toistuvat yhä uudelleen,

on kuollut, on kuollut, on kuollut.

Minä tein nakkimunakasta,

se maistui samalle kuin aina ennen,

ja samalla mikään ei enää ollut kuin ennen,

on kuollut, on kuollut, on kuollut.

Jatkoin ongelmieni vatvomista,

eivät kadonneet,

jatkoin oloni kanssa taistelemista,

sekään ei vaiennut.

Sellainen on elämän järjettömyys,

samalla kun kaikki muuttuu,

ei sitten kuitenkaan mikään muutu.

Rakastatko mua vielä silloin, kun yö painaa sydäntäni?

Mieli on hauras,

kuin särkyvää lasia.

Jos koskettaa liian kovaa,

hajoanko?

Jääkö mitään jäljelle,

jos kukaan maailmassa ei pysty käsittämään,

miten niin en voi vain elää normaalisti.

En aina käsitä itsekään,

en haluaisi tarvita niin paljoa apua elämiseen,

kuin mitä silti tarvitsen.

Kukapa haluaisi. 

Sitä luulee olevansa kuolematon,

voittamaton,

kunnes toisin todistetaan.

Joskus toiveikas, toisinaan toivoo näe en

Elämä tuntuu taistelulle, vaikka yritänkin välillä suhtautua siihen enemmänkin seikkailuna.
Ehkä jos voisin kohdata tunteeni uteliaana, valmiina oppimaan uutta.
Elämäntehtävänä riehuvan mielen kesytystä, oman elämäntarkoituksen rakentamista niistä palasista, joita on jaettu.
Se ei tunnu helpolle, vaan enemmänkin epäreilulle. Energia tuntuu valuvan vääriin osoitteisiin, ja jättävän liian vähälle huomiolle ne asiat, joiden oikeasti haluaisi olevan kaiken energian kohteena.

Tuntuu vaikealle.

Jos minulla olisi syvä luottamus siihen, että kaikki tulee menemään ihan hyvin, voisi elämä ja mieli olla enemmän tasapainossa. Missä on mielenrauhani, missä tyyneyden alku lähde?
Mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä kenellekin, miten rakentaa niistä päämäärä, miten mennä jotakin kohti?

Jos kymmenen vuotta sitten luulin olevani hukassa, en silloin vielä edes tiennyt mitä se tarkoittaa.

Hyökyaaltojen viemänä

Ne ovat valtavia, kaiken alleen hukuttavia hyökyaaltoja, enkä minä edes ole kovin hyvä uimaan.
Ne tulevat kysymättä, yllättäen. 
Tunnen hukkuvani.

Mitä enemmän räpiköin vastaan, sitä syvemmälle uppoan. 
Missä suunnassa on pinta, täytyisikö uida vai vain antautua tunteen vietäväksi ja toivoa löytävänsä takaisin pinnalle?

Hukkuva ihminen ei oikeastaan enää edes huido. Jos minä siis lakkaan räpiköimästä, en enää yritä pysyä pinnalla, hukunko vai selviänkö?

Niihin hyökyaaltoihin minun täytyisi löytää oma pelastusliivini, keinoni hyödyntää aalto, nousta sen harjalle.

Kaikenlaisia muutoksia

 Muutos on palan tunteena kurkussani.
Onhan se jo useamman kerran todettu, en ole kovinkaan hyvä muutoksien keskellä eläjä.

Odotan elämän tasaantumista, 
olon normalisoitumista,
mahtaako tapahtua kumpaakaan?

Lopetin harjoittelun,
edes Helsinkiin matkustaminen tuntuu tällä hetkellä olevan vain kaukainen haave,
ajatus kokonaan toisesta maailmasta.

Lähitulevaisuudessa odotettavissa ristiäiset, joissa minun käsivarsilleni lasketaan kokonainen uusi elämä. Siitä alkaa kasvaminen, niin hänen kuin minunkin.

Hämmentäviä tunteita

Hämmennys siitä mitä tunteita minussa on herännyt,
enkä oikein osaa nimetä niitä.
Kateus? Mustasukkaisuus? Mutta miksi ja mistä?
Ainakin suuri ulkopuolisuuden tunne.

Maailma on vinksahtanut hieman raiteiltaan,
uusia rooleja opetellaan,
haetaan omaa paikkaa tässä alati muuttuvassa palapelissä.

On vaikea määritellä oma roolinsa,
löytää paikkansa,
ja kaikelle sille pitäisi kai osata antaa aikaa.

Mutta miksi kukaan ei missään kerro,
että tällaisiakin tuntemuksia voi tulla,
eikä kaikki ole välttämättä heti pelkästään ihanaa?

Pysähdys

Kun asiat muuttuvat,

häilyvät,

enkä osaa suhtautua niihin.

Muutokset, 

tulevat ja menevät,

tekevät elämästä elämää.

Mutta eivät minun elämästäni,

joskus toivoisin ettei koskaan ikinä mikään muuttuisi,

pysähtyisi.

Jos olisikin pysähtynyt,

jonnekin lapsuuteen,

ja jäänyt sinne.

Paljas ja hauras

Istuin peilin edessä,

fyysisesti alastomana, 

mietin kuinka kohta vaatteet päälläni,

peittävät alleen ylitsevuotavan epävarmuuteni.

Onko ihminen paljaimmillaan alasti,

vaatteet peittää alleen ihon pehmeät kohdat,

mitä peittää alleen iho?

Miten olla henkisesti alasti,

täysin paljas,

ilman minkäänlaista suojakuorta?

Pystyykö siihen täysin kukaan koskaan?

Miksi kadehtia, kun voisi kiittää?

Ympärillä painostava tunne, joka ei johdu pelkästään myrskyä hautovasta säästä.

Muut tuntuvat pääsevän eteenpäin elämässään, minä en.

En kykene tarttumaan mihinkään ympärillä olevaan,

on kuin katselisin maailmaa lasisen pallon sisältä. 

Asiat ovat siellä, lasin toisella puolella, ulottumattomissa.

Tunnen kateutta muiden eteenpäin menemisestä ja sitten kysyn itseltäni miksi.

Haluanko oikeasti tehdä suuria päätöksiä elämässäni kateuden takia, 

enkä vaikka siksi että ne oikeasti tuntuisivat maailman oikeimmilta tässä hetkessä.

En voi ymmärtää miksi on niin vaikeaa olla onnellinen kaikesta siitä, mitä itsellä on.

Miksi minä käytän aikaani kadehtimiseen, kun voisin käyttää sen kiittämiseen?

Jos hukun tähän omaan kurimukseeni,

katoan lasipallon sisälle kokonaan,

silloinko olisin onnellisin?

Pehmeitä kohtia

Minussa on niin pehmeitä kohtia,

että tikarin lailla lävistävät sanat ja katseet.

Niin harvaa kudokseni,

että sen väleihin jää,

ehkä ajattelemattomuuksissa lausutut,

ikävät sanat.

Niin pehmeitä kohtia,

niin harvaa kudosta,

olematon suojamuuri.

Sanat menevät syvälle, 

kiemurtelevat lihasteni muistiin,

painuvat jonnekin loputtomaan pohjaan saakka.

Minä kyllä muistan, 

vaikka sinä ehkä enää et.

Syvien urien elämänpolku

Minä olen ihminen, joka luiskahtaa helposti kulkemaan aina samoja uria.

Samat rutiinit toistuvat päivästä toiseen.

Kuljen aina samaa reittiä töihin ja takaisin, inhoan niitä ensimmäisiä päiviä kun en vielä oikein tiedä mistä reitti menee ja millaiset on askelmerkit työpaikalla.

Kävelemme aina samaa iltalenkkiä, toistamme sitä illasta toiseen.

Ja sitten kun minä yritän tehdä työtä, jossa ei saisi urautua.

Pitäisi ajatella jotenkin uudella tavalla, ainakin edes vähän laatikon ulkopuolelta.

Tähänkin minä olen urautunut jo nyt, toistan samaa kaavaa, uskaltamatta edes nähdä miten muuten asiat voisi tehdä. 

On turvallisempaa silloin kun asioilla on tietyt raamit, joiden sisään ne sujahtavat.

Kysymys kuuluu, uskallanko ravistella raamejani, haluanko keksiä tapoja nähdä asioita eri tavalla. Vai vaihdanko alaa jonnekin, missä urautuminen on enemmän kuin ok.

Passiivista eloa

Tunnen olevani kykenemätön,

aivotoimintaan, liikkumiseen, hyödylliseksi olemiseen.

Arvotan olemistani tekemisen kautta.

Se, että makaa päivän olohuoneen matolla ja kuuntelee podcasteja ei ole tarpeeksi.

Päivät ilman tiettyjä kellonaikoja eivät ole ystäviäni.

Pikkuhiljaa ne kiemurtelevat ihon alle,

muuttavat kaikki lihakseni lyijyksi,

tekevät passiiviseksi.

Luen instagramista tarinoita siitä miten jonkun ainoat vaihtoehdot tässä elämässä ovat saattohoito tai hoitokokeilu, joka ei välttämättä tehoa.

Hyvinhän minulla on asiat.

Huolenaiheeni ovat opintopisteet, harjoittelu ja Facebookpäivitykset.

Muistaisipa useammin miten hyvin minulla onkaan.

Vailla pelastusta

Minä etsin pelastusta selfhelp kirjojen sivuilta,

kääntelen sivuja kuin kiviä,

toivon löytäväni jotakin.

Se on loputon suo,

johon vajoan yhä syvemmälle.

Eikä pelastus ole niiden kirjojen sivuilla,

eivät kaikki ne vastaukset, joita toivoisin.

Itsestäni minun täytyisi ne vastaukset kaivella,

käännellä mieleni sopukoita kuin niitä kirjojen sivuja.

Siellä jossakin se on, vastaus.

Ilosia ajatuksia

Kirjoitin tänne vanhentumisestani ei niin positiiviseen sävyyn, ja melkein heti perään instagramiin paljon positiivisempaan sävyyn. 

En haluaisi aina synkistellä, koska mitäpä se auttaa.

Se vain vahvistaa niitä negatiivisia ajatuksia, joille en oikeastaan haluaisi antaa valtaa.

Asuuko minussa positiivisuus, ja voinko jotenkin vahvistaa sen olemassaoloa?

Koska hyviä asioita on maailmassa juuri sen verran kuin niitä haluaa nähdä.

Minä haluan nähdä niitä enemmän, kirjoittaa niistä enemmän, löytää takaisin sille lähteelle josta tekstini ammennan. 

Tarve tulla kohdatuksi

Meissä jokaisessa asuu tarve tulla kohdatuksi. Polttava tarve siihen, että meidät nähtäisiin ja hyväksyttäisiin juuri sellaisina kuin olemme. Kaipaamme hetkiä, jolloin toinen olisi täysin läsnä ja olisi herkistynyt kuulemaan pienimmänkin huutomme.

Mutta mitä on tapahtunut maailmalle, kun sellaiset hetket tuntuvat olevan aika harvassa. Meillä on niin kiire olla koko ajan osa jotakin, olla tavoitettavissa, että pysähtyminen toistemme äärelle unohtuu helposti. Kohtaamme ihmisiä internetissä, mutta kohtaammeko sitä, jonka vieressä istumme kotisohvalla?

Osa ihmisistä on jopa valmiita maksamaan siitä, että saa hetken ajan jonkun toisen jakamattoman huomion. Rosen-terapiassa voit ostaa itsellesi tunnin ajaksi kosketusta, läheisyyttä ja vain ainoastaan sinua varten olevat korvat. Voit sanoa mitä vain, eikä sinua tuomita. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Kaikki tunteet ja tuntemukset on sallittuja. Kuinka usein sitä itse muistaa kohdata toiset ihmiset yhtä sallivasti? Tai edes itsensä.

Mutta silti. Pitäisi muistaa ja uskaltaa kohdata paljon useammin se ihminen siinä vierellä syvemmällä tasolla. Kukapa meistä ei kaipaisi hyväksyntää, toivoisi tulevansa kuulluksi. Tämän haluaisin muistaa, kun kohtaan ihmisiä.

Kaksikymmentä ja seitsemän

En tiedä onko tästä iästä olemassa lauluja.

Niin kuin happy birthday sweet sixteen tai I'm feeling 22.

Ensimmäisen kerran itkin vanhentumistani 16 vuotiaana. 

Ahdistuin ajatuksesta, että olin jo niin lähellä täysi-ikäisyyttä.

Jostakin sieltä lähtien on ikääntyminen aiheuttanut vain kasvavaa paniikkia.

En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että mielessään pysäyttää oman vanhenemisensa. 

Että ei oikeastaan päästä läpi ajatusta siitä, minkä ikäinen sitä oikeastaan on.

Vaikka eihän iällä pitäisi olla väliä, koska voiko sitä muka ikinään olla liian vanha yhtään mihinkään (paitsi lisääntymiseen).

Enää kolme vuotta ja täytän kolmekymmentä. Voi apua ja voisinko pysäyttää vanhenemiseni tähän?

Kesä aiheuttaa levottomuutta

Kesä aiheuttaa levottomuutta, jonkinlaista haikeaa vellontaa.

Olen luonnon keskellä ja kuulen lintujen laulua, 

aiemmat illat olen kuunnellut, kun autot ajavat suvantosillalla. 

Tuntuu, että pitäisi nauttia enemmän. 

Sisällä istumisen sijasta istua ulkona ja tuntea kesäillan viileys iholla.

Mutta en ole viime päivinä oikein jaksanut kokea ja tuntea, olen vain elänyt.

Päivät ovat puuroutuneet aamuiksi, joina nousen sängystä hiestä märkänä, 

päiviksi, joina istun toimistolla ja tuijotan tietokoneen ruutua,

illoiksi, joina toivoisin että kohtaisimme syvemmällä tasolla.

Minulla on niin paljon, ja sitten kuitenkin jonkinlainen tyhjyys.

Millä minä täyttäisin sen tyhjyyden? 

Miksi minussa yhä on, sellainen tyhjyys?

Ilman kipua ei tapahdu kasvua

Tuntuu vaikealle ja kipeälle, hyväksyä oma vajavaisuutensa.
Kohdata joka päivä se tosi asia, että ratkaisun avaimet omiin ongelmiin on kuitenkin aina omissa käsissä.
Tunnen toistavani päivästä toiseen samoja virheitä.
Tiedän, että pitäisi avata suunsa useammin. Uskaltaa sanoittaa rohkeammin kaikkea sitä, mitä on mielenpäällä. 
Ja joka päivä valitsen silti hiljaisuuden.

Miksi?
Miksi minä valitsen olla hiljaa ja voida huonosti?
Miksi minä en saa suutani auki ja löydä oikeita sanoja?
Ei ihmekään, että on palan tunne kurkussa. Niin paljon minä olen elämäni aikana niellyt sanoja, jotka olisi pitänyt ääneen sanoa.

Sanotaan, että ilman kipua ei tapahdu kasvua. Toivottavasti tämä on merkki siitä. 

Edelleen tässä, sua varten

5 vuotta sitten oli keltavioletit kynnet, sininen kesämekko ja mielessä vain jonkinlainen odotus uuden ihmisen kohtaamisesta. 
Syötiin suklaajäätelöä, juotiin kahvia ja sinä varmaan menetit yöunesi niin kuin aina jos juot kahvia liian myöhään.
Seuraavana päivänä kotona yritin lukea Kotiopettajattaren romaania, vähän väliä ajatukseni karkasivat ja palasin mielessäni eilisen illan suudelmaan. 

Aluksi ehkä säikähdin vähän sitä, miten nopeasti liimauduin sinuun niin täysin. Mutta silti se kaikki tuntui niin oikealle. Oli helppoa ja hyvä olla. Alettiin opetella yhteisen elämän tunnusmerkkejä, luomaan omia juttuja. 

Ja edelleen, mä olen tässä, sua varten. 

Olen jo nyt vaikka ja mitä

Kysyin eilen illalla peilikuvaltani, että tuleekohan minusta koskaan mitään.
Jonka jälkeen halusin heti korjata itselleni tämän vääränlaisen ajatusmallin.
Koska olenhan minä jo nyt vaikka mitä, eikä minun tarvitse tulla enää yhtään sen enempää miksikään ollakseni arvokas. 

Olen ylioppilas, media-assistentti, aika lähellä valmis medianomi. Tällä hetkellä sisällöntuotannon maailmaan tutustuva harjoittelija. Vaikka en tykkääkään arvottaa olemistani sen mukaan, mitä olen työ- tai opiskelumaailmassa saavuttanut, niin kyllähän minä noitakin asioita olen.

Olen ollut nyt harjoittelussa kaksi viikkoa ja se on aiheuttanut aivan valtavan itsereflektoinnin ryöpyn. En ole edelleenkään löytänyt sellaista loputonta intohimoa tätä alaa kohtaan. Ihan parhaita on ne hetket, kun sitä oikein syttyy toteuttamaan omia visioitaan ja lopputuloskin on loistava.
Tiedän, kaksi viikkoa on vielä aika vähän, eikä sen perusteella voi tehdä sen suurempia johtopäätöksiä oikein minkään suhteen. En silti ole tänä aikana kokenut sellaisia suuria intohimon tunteita. Enemmänkin kaikki on ollut aika tahmaista ja välillä en tiedä miten tätä tietä on tarkoitus kulkea eteenpäin. 

Tavallaan pelottaa se, että jos nyt valmistun, mutta en sitten kuitenkaan löydä paikkaani työelämästä tällä alalla. Kuinka paljon se tulee vaatimaan rohkeutta ja voimaa seurata omaa tietänsä ja esimerkiksi lähteä opiskelemaan vielä jotakin aivan muuta. Toisinaan toivoisin, että työlläni ei olisi mitään tekemistä luovuuden kanssa. Toisaalta taas en edelleenkään tiedä mitä muutakaan tekisin.

Toivottavasti tämä kesä tulee antamaan myös vastauksia näihin kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin.

Elämä tuntuu hyvälle

Eilen oli haikea olo, vaikka en edes erityisemmin huomannut tänä keväänä koulun loppumista. Mutta jotakin sellaista haikeutta oli ilmassa lintujen laulaessa ja tuomen tuoksuessa, kun istuskelin pihanurmikolla.
Tänä vuonna siirryin saumattomasti kouluelämästä työharjoitteluelämään. Olen todennut, että luovaa työtä tehdessä on entistä tärkeämpää aina toisinaan palauttaa itsensä hetkeen. Aivot kun eivät oikeastaan koskaan muuten lepää vaan ne kehittelevät ja suunnittelevat uutta lakkaamatta.

Usein koulujen loppuminen on tarkoittanut hetkeä, jolloin putoaa parin kuukauden rutiinittomaan ja ajattomaan ajanjuoksuun. Joskus nautin kesistä juuri sellaisina, ajattomina. Vanhemmiten olen huomannutkin, että ajattomuus ja rutiinittomuus eivät ehkä olekaan itselle se paras tapa elää tätä elämää. Siispä ilolla otan vastaan kesän, jonka vietän tekemällä harjoittelua ja saan pitää kiinni edes jostain rutiineista. 

Elämä tuntuu ihan hyvälle, juuri nyt.

Ennen luotin enemmän kohtaloon

Tuntuu, että uskoin ennen paljon enemmän kohtaloon. Uskalsin luottaa siihen, että asiat menevät juuri sillä tavalla kuin niiden on tarkoituskin mennä. Nykyään huolestun enemmän, kannan harteillani maailman painoa.
Miksi en luottaisi edelleen, että kaikki kyllä järjestyy. Että kaikkiin asioihin en pysty kuitenkaan vaikuttamaan. Ne vain tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen.

Viime yönä unessa, ihmisjoukon keskellä näin mummon kasvot. Hämmennyin, koska eihän sen pitäisi olla enää mahdollista. Arvelin nähneeni vain jonkun hyvin samannäköisen.
Pienenä pelkäsin ajatusta siitä, että jonain päivänä mummoa ei enää ole. Ajattelin, että en mitenkään voisi selvitä sellaisesta tilanteesta. Ja sitten kuitenkin tässä tilanteessa, se tuntuu tavallaan ihan luonnolliselle.

Melko turhaa on pelätä tulevaisuuden tapahtumia, varsinkaan sellaisia jotka ovat väistämättömiä. Elämä valmistaa meidät niihin kyllä tai ainakin niiden tapahduttua kannattelee eteenpäin. Aivan hyvin siis voisin, lakata pelkäämästä ja luottaa elämään.

Kaikenlaisia tavoitteita

Olen tällä viikolla viimeistellyt tämän kevään opintoja, eli suomennettuna kirjoittanut itsearviointeja. Lisäksi ajatukset on jo tulevassa kesässä ja harjoittelupaikkaan liittyvissä jutuissa. Mutta olipa sitten kyseessä itsearviointi tai harjoittelusuunnitelma, aina siellä kysytään tavoitteita. 

Mitä tavoitteita asetit itsellesi tämän kurssin alussa ja miten ne toteutuivat. Mitä tavoitteita asetat itsellesi harjoittelujaksolle, eli mitä haluat oppia. Ja mitä tavoitteita asettaa työnantaja.

En ole tässä kovinkaan hyvä. En oikeastaan nauti tavoitteiden asettamisesta. Miksi pitää sellaisia olla, miksi pitää aina saavuttaa jotain. Entä jos ei täytä tavoitteita, ei omiaan eikä työnantajan? Onko se samantien epäonnistuminen vai onko se vain tarpeellista oppimisen kannalta?

Siksikö ei tunnu elämänikään etenevän, kun en osaa asettaa sille tavoitteita?

Ei liian helppoa, mutta ei liian vaikeaa

Välillä mietin, että elämä voisi tuntua helpommallekin.

Se voisi vain soljua eteenpäin, mennä menojaan,

ja minä nauttisin kyydistä.

Aina se ei kuitenkaan tunnu niin helpolle ja kevyelle,

kun mielessä käynnistyy arkisistakin asioista tietyt mekanismit,

ja niitä vastaan taistelu vie äärettömästi voimaa.

Vastaanhan ei pitäisi taistella,

ei vieläkään.

Mutta kukapa haluaisi tottua ahdistukseen ja pelkoon.

Mistä voi tietää että ne eivät tule jäädäkseen, 

jos niiden vain antaa olla?

Helpompi elämä ei kuulemma välttämättä enää tuntuisi edes elämälle.

Mutta mistä sen tietää milloin jollekin on annettu liikaa kantaakseen,

ja milloin se kaikki on vain tarvittavaa elämän vaikeutusta?

"Eläkee työ täysillä"

"Eläkee työ täysillä", ohjeisti mummoni viimeisinä aikoinaan.
Mutta miten se tehdään tai määritellään?

Olenko minä tällä viikolla elänyt täysillä,
kun olen vienyt pyöräni korjaamoon lähes vuoden miettimisen ja vatvomisen jälkeen,
tai kun olen kirjoittanut harjoittelusopimuksen kesälle ja hakenut opintotukea kesäkuukausille.
Ainakin koen tämän viikon olleen aivan erityistä elämänhallinnan juhlaa, asiat tuntuvat ainakin hetkellisesti ratkeavan parhainpäin ja menevän eteenpäin.

Osasikohan mummo itse elää täysillä, olisiko toivonut elämältään vielä jotain enemmän?
Mitä tarkoitti sillä, että toivoi meidän elävän täysillä.
Tämä täytyisi kai vain määritellä itselleen, että mitä minulle on täysillä eläminen.
Ja elää sen mukaan.

Ajatuksia elämästä

Elämä on tuntunut viime aikoina vaativan aika paljon. On tuntunut vaikealle pysähtyä, antaa itselleen lupa hellittää. Suoritan koulutehtäviä sata lasissa, ahdistun jos pienet yksityiskohdat eivät täsmää. Onhan se hyvä omistaa tavoitteita ja kunnianhimoa, mutta voisiko olla niin että koulutehtävistä ei tarvitsisi kuitenkaan ahdistua niin paljoa. 

Sain eilen postissa uudet viininpunaiset kengät, tänä aamuna kaivoin vaatekaapin uumenista ehjät farkut rikkinäisten tilalle ja totesin että en tarvitsekaan ostaa uusia housuja. Huokaisin vähän helpotuksesta. En nykyään oikeastaan nauti siitä, että minun pitäisi ostaa jotakin uutta. En haluaisi tarvita juuri mitään, enkä oikeastaan usko tarvitsevani. Se on vain yhteiskunta ympärillä ja kulutuksen riemujuhla, joka kuiskii korvaan ja saa haluamaan kaikenlaista. Ne kengät tosin tarvitsin, ihan oikeasti. 

Tulen hyvälle mielelle oman instafeedin hienoista kuvista, koulutehtävien etenemisestä, siitä että ehkä sittenkin tosiaan teen kesällä ekan työharjoittelun. Elämä etenee ja asiat ratkeaa.

Niinhän ne aina, kun vain malttaisi uskoa.

Kyllä kaikesta selviää

En ole kaivannut paljoa mitään niin sanotusta normaalista elämästä. Viikonloppuna pestiin suihkukaapin seiniä ja kloorilta tuoksuva pesuaine herätti kaipausta kylpyläviikonloppuihin. Muuten olen elänyt seesteistä ja melkein onnellista elämää. Muutama kuukausi sitten luulin vielä, että en enää koskaan voisi elää huolettomasti. Se on kuitenkin osoittautunut vääräksi luuloksi. Muutaman kuukauden takaiseen verrattuna elämäni on suorastaan täydellistä.

Viime päivinä olen tuntenut enemmän lämpöä, läheisyyttä ja yhteenkuuluvuudentunnetta kuin hetkeen. Se tuntuu niin hyvälle. Minua on kehuttu nätiksi niin monesti, että ihan hengästyttää. 

Ja minä koitan muistaa, että kyllä kaikesta selviää. Siitäkin huolimatta, että pelottaa ja epäilyttää. Täytyy vain silti uskaltaa.

Laskevaan aurinkoon hiljaa hiipui

Viime viikolla saatiin surullisia uutisia, mummo oli nukkunut pois. 
Se on tavallaan helpotus, vähän meille jokaiselle. 
Viimeisillä viidellä vuodella ei ole ollut enää paljoa annettavanaan, koska mummo on kadonnut pala palalta aina vain kauemmas.

Viime viikolla keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli mummo viimein päässyt sinne, minne niin kovasti toivoi jo kymmenen vuotta sitten pääsevänsä. Hän oli mielestään elänyt jo tarpeeksi, nähnyt kaiken. 

Sinä yönä meidän parvekkeella kamera otti valokuvan 15 sekunnin välein ja siitä syntyi timelapsevideo. Hyvin äkkiä se video saikin aivan oman merkityksensä. 

Minkä kaltainen on tulevaisuus?

Joskus pelottaa tulevaisuus,

että onko se minkä kaltainen,

ja osaako sen ottaa vastaan oikealla tavalla.

Huomaan olevani peloissani,

ehkä eniten siksi että asiat eivät enää ole kuin ennen,

eikä sitä oikein tiedä tulevatko ne enää olemaankaan.

Tuntuuko maailma enää koskaan yhtä turvalliselle paikalle kuin tähän asti,

vai onko kaikki vinksahtanut ikuisesti raiteiltaan,

ettei Suomikaan enää ole sellainen lintukoto kuin mihin on tottunut.

Pelko on painon tunne lihaksissa, 

tarve maadoittaa itsensä kiinni pysyvältä tuntuviin asioihin,

mutta onko edes kallio ikuista ja pysyvää.

Välttelemme vääjäämätöntä

Yhtäkkiä en enää löydäkään sanoja, joilla selittäisin itselleni ympäröivää maailmaa ja sen eri olomuotoja. Havahdun siihen, että kaikki se mikä oli ennen loogista ei enää olekaan, ei sitten yhtään. 

Kadotamme loogisuuden joka päiväisestä elämästämme, kun elämisen sijasta pyrimme nykyään välttelemään lähes kaikkea.

Ja onko sekin vain niin, että välttelemme vääjäämätöntä, samalla kun tuudittaudumme harhaiseen kuvitelmaan siitä miten tällä tavoin pelastamme itsemme. Onko tässä tilanteessa edes olemassa sellaista pelastusta, kuin mitä koko ihmiskunta henkeään pidätellen odottaa.

Elämme sitku-elämää, vahvemmin kuin kukaan koskaan. Ikään kuin koko maailma olisi siirtynyt elämään sellaiseen välitilaan, jossa minä olen ollut jumissa jo usemman vuoden. Siellä sellaisessa välitilassa, sitku-elämästä tulee oikeaa elämää ja sen hetkisestä vain jotakin, joka halutaan unohtaa mahdollisimma nopeasti heti kun se vain päättyy.

Joko, ihan kohta, voisimme vain unohtaa kaiken tämän?

Meidän täytyy pysyä liikkeessä, pitää katse siinä mitä on eessä

Kuvittelen harrastavani joogaa, tekeväni jonkinlaisen kotitreenin ainakin kerran viikossa, jumppaavani vatsalihaksia ja vahvistavani niskan lihaksia.
Päätän harjoittaa meditaatiota ja mindfullnessia, keskittyä kerran päivässä ihan vain hengittämiseen vähintään 10 minuutin ajan, silloinkin kun asiat ovat hyvin, eikä ahdistus vaivaa. 

Haluaisin olla niin paljon kaikkea, ja sitten en kuitenkaan oikeastaan tee mitään sen erikoisempaa. Todellisuudessa makaan sohvalla ja kaikki mitä haluaisin jää vain haaveilun asteelle.

Mutta jos olisin yhtä kuin ajatukseni, se varmaan tekisi minusta yli-ihmisen.

Tämä aika

Tämä aika on täynnä instalivejä, 

erilaisia somehaasteita,

tiktokin käytöstä innostuneita ihmisparkoja.

Tekisi mieleni pysähtyä,

lakata ryntäilemästä edestakas,

eihän maailmakaan oikein tunnu etenevän.

Mutta koulutehtävien deadlinet ja eteenpäin juokseva aika

eivät tee tilaa pysähdykselle.

Olen löytänyt rajani,

alkanut kaivata esimerkiksi lounasseuraa,

tajunnut miksi jotkut pitävät lounastreffejä esim skypen kautta.

Ja minä olen kuitenkin yksin vain päivisin ja iltaisin voin jutella jonkun kanssa.

Tämä on outoa aikaa,

enkä muista kirjoitinko sen jo viimeksi,

mutta kirjoitan taas,

outoa on.

Kohti kevättä ja kesää

Se, että minun pieni elämäni kulkee edelleen lähes samoja raiteita,

ei tarkoita etteikö maailma olisi sekaisin.

Päivät ovat alkaneet muistuttaa silti enemmän toisiaan kuin ennen,

ne alkavat ja ne päättyvät,

erottumatta toisistaan juurikaan.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen,

vaikeampaa kuin yleensä.

Ihmiset kysyvät kesän suunnitelmia,

kukapa niistä tietää.

Silti luonto jatkaa kulkuaan,

kohti kevättä ja kesää,

se ei pysähdy,

vaikka maailma tekisi niin.

Ja sittenkin voin hengittää

Pelkään,

että en enää pystyisikään,

hengittämään.

Jos se alkaisi tuntua raskaalle,

ja vaikealle,

miten estäisin itseäni luisumasta paniikkiin.

Hengittäminen;

itsestäänselvyys,

jokaisen oikeus,

yhtäkkiä ymmärtää ettei niin ole.

Toivon,

että saan pitää omani,

mahdollisimman kauan.

Kummallisia aikoja

On ollut äärettömän vaikeaa pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä on mieli täynnä. Haluaisin kirjoittaa normaalista elämästä, ihan tavallisista asioista. Että olisi edes joku paikka, jossa maailman vallitsevan tilanteen voisi hetkeksi unohtaa. 
Mutta tällä hetkellä kaikki se mikä on joskus ollut suurta, tuntuu niin mitättömän pienelle ja typerälle. Yritän pysyä positiivisena täällä, kaiken tämän keskellä. Yhtäkkiä koulujuttuja tuntuu olevan paljon, ja samalla niiden tekeminen on kuin tervanjuontia. En tiedä katoaako motivaatio siksi, että istuu päivät yksin kotona. Vai siksi, että koulutehtävätkin tuntuvat typerille.

Ulkona on varmaan viikon ajan, tai enemmän, paistanut joka päivä aurinko. Sitä minä olen ikkunasta ihastellut. Joka päivä olen keittänyt kahvia, syönyt suklaata, tuijottanut tietokoneen ruutua. Olen katsonut uutisia, koittanut miettiä muutakin kuin uutisia. Olen katsonut asmr-videoita, kuunnellut Ida Paulin ja Kalle Lindrothin uutta levyä monta kertaa.

Nämä ovat poikkeuksellisia aikoja, ja sitten kuitenkin ne nyt vain ovat elämää tällä hetkellä. Ihmiset tuntuvat odottavan kuumeisesti sitä, että tämä loppuu ja palattaisiin takaisin normaaliin. Entä jos siihen menee kauankin? Voi käydä odottavan aika pitkäksi. Vaikka tilanne on outo, niin silti kehottaisin vain elämään päivän kerrallaan. Ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne ovat. Koska meillä on vain tämä hetki.

Pielisjoessa virtaa vesi

Mitä me muistamme tästä ajasta, vaikka nyt kymmenen vuoden päästä. Maailma elää poikkeustilassa, minä sellaisessa elämäntilanteessa ettei asiat oikeastaan ole muuttuneet. Enkä tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. 

Varmaan olla kiitollinen siitä, että kaikki tuntuu edelleen lähes normaalille. Ja toivoa voimaa niille, joille tilanne on kaikkea muuta kuin normaali. 

Tänäkin aamuna nousi aurinko, lentävät linnut, puiden latvat ovat samalla tasolla horisontissa kuin eilen. Lumi ja jää sulavat, Pielisjoessa virtaa vesi. 

Erotanko minä enää kymmenen vuoden päästä, että mikä niistä kotona istutuista opiskelukeväistä olikaan se, jolloin ei voinut huvikseen lähteä päivällä vaikka kirpputorille tai kirjastoon. Erotanko minä sitä, ja jos en, niin onko sillä väliä?

Tarvitseeko tätä aikaa kirjoittaa itselleen muistiin, taltioida ettei unohtaisi. Vai jatkaisiko vain sitä omaa epänormaalin normaalia elämäänsä, koska kyllähän ainakin media kirjoittaa ja laittaa meidät muistamaan.