maanantai 27. helmikuuta 2017

On päiviä, jolloin ei toivo mitään niin paljon kuin että ongelmani ja ajatukseni voisivat olla ihan tavallisen nuoren naisen elämää. Että ajatukseni täyttäisi suunnitelmat nähdä kavereita, tulevien viikkojen tuomat asiat ja kaikki se mikä on normaalia. Mikä tahansa muu kuin se kaiken nielevä elämää suurempi pelko.


Tämä on juuri sellainen.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Maailman rata

Torilla kello yleensä 8.24 tai 8.26.
Jalkakäytävällä leipomon auto, seuraavassa korttelissa postiauto.
Aina se sama linja-auto, jossa lukee isolla JOENSUU.
Se nainen liiviin puetun koiransa kanssa, ja se nainen jolla on päässään korkea nuttura.
Lapsi, jolla on pinkit vaatteet ja vaaleanpunainen pipo silmillään.

Enkä se ole enää vain minä, jonka elämä toistaa samoja ratoja.
Ei se ole vain minun elämäni, joka on samanlaista päivästä toiseen.
Se on tämä maailma, ja rutiinit joita me tarvitsemme.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Emma Cline - Tytöt

En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan, joka sai täyden mielenkiintoni jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjan kolmessa päivässä, tuosta noin vain. Tai milloin viimeksi kirjan tarina olisi aiheuttanut niin paljon tunteita, kylmiä väreitä ja ajatuksia. Emma Clinen Tytöt kuitenkin oli juuri sellainen.




Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesään 1969, jolloin neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on tylsistynyt, yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hän ihastuu puistossa kohtaamaansa kauniiseen hippityttöön ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.
Kesä kuluu kommuunin maatilalla vetelehtien. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät kokonaan käsistä.
Tarinan juurilla on tositarina Charles Mansonin johtamasta kultista.

Kirja oli oikeasti todella pysäyttävä. Eikä sen hohtoa ainakaan vähentänyt se, että tarinan taustalla vaikuttavat tapahtumat ihan oikeasta elämästä. Maltoin olla googlettamatta Charles Mansonia lähes kirjan loppuun saakka. Sitten se piti tietenkin tehdä, koska nykymaailmassa se on mahdollista. 

Antaisin tälle kirjalle heittämällä viisi tähteä viidestä. Kirjan kieli oli kuvailevaa, mutta tällä kertaa silti riittävän ymmärrettävää. Asiat esitettiin vertauskuvin, mutta niin että lukijan oli silti helppo seurata tarinaa ja ymmärtää mitä tapahtui.

Suosittelen tätä, ehdottomasti. Nimimerkillä olen vieläkin ihan kananlihalla.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Pinnan alla

Ihmiset jotka sanovat etteivät tarvitse vierelleen ketään, ovat usein niitä jotka kaikkein eniten kaipaavat toista ihmistä elämäänsä. Pelkäävät jäävänsä yksin, pelkäävät myöntää edes itselleen kuinka paljon tarvitsevat.
Ne jotka nauravat eniten, voivat olla niitä kaikkein surullisimpia. Ovat nähneet liikaa, mutta miten sellaista kertoo kenellekään. On vain helpompaa peittää se kaikki naurulla.
Ne jotka hehkuttavat onneaan, ehkä ajautuneet liian kauas siitä joka oikeasti tekisi onnelliseksi. Todistelevat onneaan, yrittävät sillä tehdä onnettomasta päinvastaista. Kirjoittavat sanoja onnesta, että uskoisivat itsekin.

Emmehän me näe pinnan alle. Emme sinne mihin kaikki totuudet on piilotettu. Emme näe muuta kuin sen mitä meille jaetaan. 
Ja kukapa täällä jakaisia kaikkea omastaan, kun maailma voin sen viedä pois niin kovin nopeaan.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Polkupyöräilyn ilot

En tiedä olenko väärässä, jos väitän polkupyöräilijöiden olevan niitä ei-toivotuimpia kavereita liikenteessä. Autoilijat eivät tahdo pyöräilijää eteensä hidastamaan liikennettä, mutta toisaalta myöskään jalankulkijat eivät ilahdu ohitse suhahtelevista pyöräilijöistä. Eivät edes myös pyöräilyyn tarkoitetulla kevyenliikenteenväylällä.

Tästä on puhuttu paljon ainakin syksyllä joensuun alueella. Miten jalankulkijoita pelottaa kun pyöräilijät surffailevat heidän seassaan. Itse olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen missä minä sillä pyörällä oikein ajan. Mutta muistatko sinä, pelokas jalankulkija, pitää huolen siitä ettet kävele keskellä jalkakäytävää tai seilaa edes takaisin reunasta toiseen niin että pyörällä ohittaminen tulee mahdottomaksi? 

Pyörässä on kello, onhan se. Jos soitan kelloa, saan pahoja katseita. Itsestänikin ääni on häiritsevän kova ja jopa epäkohtelias. Jos taas en soita kelloa, vaan pujahdan vain sopivasta välistä, saan silti pahoja katseita. Pitäisi katsokaas ilmoittaa tulostaan, ettei kävelijä saisi sydänkohtausta. 

Sinänsä tykkään kulkea matkat pyörällä. Se on nopeampaa kuin kävely, ainakin jos lunta ei ole tuhottomasti ja ihmiset ymmärtävät kävellä jalkakäytävän reunassa. Toisaalta monet kerrat olen itsekin huomannut olevani pyöräilijöiden tien tukkona, kun olen taittanut matkaani kävellen.

Voitaisiinkohan suomeenkin maalata erikseen pyöräilijöiden kaistat ja jalankulkijoiden kaistat, ihan vain asian selventämiseksi ja sen viimeisenkin kontaktin välttämikseksi. Ei liene mitään kauheampaa kuin ottaa kontaktia liikenteessä ja pyytää jotakuta antamaan tietä. Kyllä olisi hyvä olla selkeät kaistat, säästyttäisiin paljolta.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Tyhjälle taivaalle

Etsin kauan, vääristä paikoista.
Anna armoa, anna pelkoni karista.

En usko mihinkään,
En osaa seurata ketään.
Mutta pyydän
Pyydän selällään
Pyydän selällään
Auta nousemaan
Huidon kädet levällään,
oikein päin kääntymään.

Me nousemme ylös
Läpi auton katon
Läpi lumen ja yön
kylmän polttoaineen
Me nousemme ylös
Tyhjälle taivaalle

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Sinuun minä jään

Pitää elää, ne sanovat. Pitää mennä ja tehdä nyt kun on nuori, nyt kun on vielä kaikki mahdollista. 
Ja minä mietin, että miten se oikein tehdään. Miten mennään rohkeasti, yhtään pelkäämättä, kohti jotain sellaista jota ei voi ennalta nähdä?

Ei ole vielä mikään kiire, kun on niin nuori. Vielä ehtii opiskella ja löytää itsensä. Samaan aikaan ei kuitenkaan saisi hetkeäkään epäröidä. Äidinmaidossa olisi pitänyt imeä itseensä päämäärä ja unelma-ammatti, joita kohti suunnata. 
Miten voi samaan aikaan olla vielä aikaa ja sitten kuitenkin ihan hirveä kiire? 

Jos minä voisin, minä oppisin sanomaan ettei minulla ole mitään hätää. Että miksi teillä on niin kamala hätä minusta, kun kaikkihan on ihan hyvin. 
Ehkä minä opinkin. 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Vuoristorataa

Olen käynyt helsingissä antamassa hyväksyntääni sille millainen vene on luvallista ostaa ja kertonut ääneen haaveiden hääpäivästä. 
Olen saanut nukahtaa sviitin valkoisiin lakanoihin ja herätä hotellin aamupalaan. 
Olen miettinyt kuinka suuri ihmisen täytyy olla saadakseen monta sataa ihmistä taputtamaan käsiään ihan vain astumalla huoneeseen.

Olen ymmärtänyt olevani törmäyskurssilla sellaisten kanssa, jotka jo nuorena tiesivät mitä haluavat elämällänsä tehdä. Tai sellaisten kanssa, jotka menevät töihin ihan vain tienatakseen rahaa ja ottavat vastaan työn kuin työn.

Olen alkanut elätellä toivoa, jonkun suuremman löytymisestä. 
Olen menettänyt uskoni kaikkeen ja sitten taas päättänyt vain uskoa.
Yhtä suurta vuoristorataa on tämä kaikki.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Tolppakorkokenkätyttö

Hän, joka luuli ettei koskaan voisi ottaa korviinsa reikiä. Ja nyt löytyy korvareikiä jo yhteensä viisi. 
Hän, joka ajatteli ettei korkeilla koroilla kävellä kuin juhlissa. Ja nyt omistaa jo useammat korkeakorkoiset kengät. 
Hän, joka pitkään luuli että elämän ensimmäisen parisuhteen on oltava myös se viimeinen. Nyt takana yksi ero ja edessä paljon onnellisempi suhde kuin se ensimmäinen.

Hän, joka on pikkuhiljaa alkanut ymmärtää että on muitakin ihan yhtä hyviä tapoja elää elämää. Ettei kaiken tarvitse mennä kuin muilla perheenjäsenillä tai ihmisillä ylipäätään.
Sellainen hän olen minä.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Minä sinua vaan

Voiko sanoilla kuroa umpeen välimatkaa?


Rakas - miinus kaksi kilometriä.
Sydänhymiö - miinus kymmenen kilometriä.
Olet ihana - miinus toiset kymmenen kilometriä.


Mitä sitten kun loppuu sanat. Täytyykö siirtyä kuviin?


Minä ja aamupala - miinus kolme ja puoli kilometriä.
Minä hississä - miinus seitsemän kilometriä.
Minä ja elämäni ilman sinua - miinus miinus miinus.


Pus, pus, pus ja joka iltainen hyvää yötä viesti. Ne syövät pois meidän kilometrejä ja yhdistävät edes hetkeksi.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Aamun hämärässä uneliaita suudelmia ja kuiskaus kertoo miten nätti olen.
Niin pehmeitä, ettei ole toisia.
Suudelmat ja sanat.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Helmikuun ykköshetki

Helmikuulta odotan eniten:






Eppu Normaalin Kosketuksessa kiertuetta ja sitä puoliakustista keikkaa Carelia-salissa.
Tule jo yhdestoista päivä.