Alkuviikosta heräsin kolmen aikaan yöllä ja pääni kehitteli lauseita joita en halunnut unohtaa. Kirjoitin ne yöllä puhelimen muistioon, koska olin varma että aamulla en niitä muuten enää muistaisi.
"Hän on siinä
Vakaana kuin kallio
Vaikka minä häilyn"
Mieleni on heitellyt vakaasta ei niin vakaaseen viime aikoina. Aloitin harjoittelun ja kaikkien muutosten ja uusien asioiden sisäistäminen saa hermostoni ylivirittymään. Elämästä tulee epävakaata, alati muuttuvaa, häilyvää.
Mutta poikaystäväni, siinä vierellä, ei muutu eikä häily. Häneen ei vaikuta muutokset, eivät mieleni myllerrykset, eikä hänen elämästään tule yhtään sen epävakaampaa. Hän nukkuu yönsä hyvin, kääntää kylkeään ja hengittää syviä nukkuvan hengityksiään. Hänen mielestään minä jaksan, vaikka itse epäilen omia voimavarojani. Niin tyynesti hän suhtautuu, että joskus mietin itsekin miksi mieleni paisuttelee asioita päässä niin suureksi ja miksi pohdin eri vaihtoehtoja liikaa. Kun oikeasti voisi vain valita ja päättää toimia sen mukaan.
"Suhtautuu tyynesti mieleni aallokoihin
Tasoittaa sisäiset myrskyni kuin varkain
Ja saa mieleni tyyntymään"
Minä kysyn ihmisiltä neuvoja, ja sitten toisinaan en oikeastaan edes halua vastauksia. Toisinaan on löydettävä vastaukset itsestään, punnittava vaihtoehdot, tehtävä niin kuin parhaalle tuntuu.
"Mitäs järkeä siinä sitten olisi?", minulta kysytään. Ja haluaisin vain sanoa, että ei varmaan mitään. Mutta ei minun elämässäni muutenkaan ole toisinaan mitään järkeä, joten samapa se.
Joko sanoin, että häilyn? Koska niin häilyy tämä tekstikin. Onko punaista lankaa? Enpä tiedä. Mutta sanoja peräkkäin on, ja viime aikoina ei ole punaista lankaa tuntunut olevan yhtään missään.
