Itseni puolella, avuttomuudesta huolimatta

Se tekee osittain kipeää,

olla niin tietoinen kaikesta,

ja kuitenkin tuntea itsensä täysin avuttomaksi.

Se on hyväksymistä,

laajempaa ymmärrystä itsestä,

tietoisuutta maailman nurinkurisuudesta.

Koitan seisoa itseni puolella,

avuttomuudesta huolimatta,

ja luottaa.

Juuri oikea aikataulu

Välillä ajattelen, että paine työllistymisestä ja pikaisesta elämässä eteenpäin menemisestä tulisi vain oman pääni sisältä. Että keksin sen ja oletan ihmisten olettavan.

Sitten selviää, että niin ei valitettavasti ole. Olisikin. Mieluummin olisin väärässä ja loisin mielessäni omia outoja päätelmiä, jotka sitten voisi kivasti todistaa vääriksi. Mutta ei, sen sijaan saan lisää vettä myllyyn ja ahdistus kohoaa potenssiin kaksi. 

Mielenterveyteni ei ehkä tällä hetkellä kestä sellaista viestiä ympäristöstä. Mieleni syöttää muutenkin jo joka päivä tarinoita siitä, miten olen epäonnistunut. Miten pitäisi olla jo sitä ja tätä tässä vaiheessa elämää. Ei varsinaisesti auta kuulla, että oikeasti ihmiset ovat minusta sitä mieltä. Tai niin minä sen ainakin kuulen, koska helposti ajatuksiaan uskoo liikaa todeksi.

Ei pitäisi vertailla, koska jokaisella on oma polkunsa. Jokaisen elämä menee omia, ainutlaatuisia reittejään. Niin minä yritän itselleni sanoa ja uskoa jokaisen sanan. Minun elämäni on mennyt näin ja olen tehnyt parhaani niillä korteilla, jotka minulle on jaettu. Onneksi olen osannut hidastaa ja pysähtyä. Onneksi olen oppinut kuuntelemaan itseäni, enkä tee asioita, jotka eivät tunnu oikeilta.

Tämä on minun tieni ja minun valintani. Ja minun elämäni tapahtuu juuri minulle oikeassa aikataulussa.

Syksy antaa luvan hellittää

Joskus pelkäsin syksyä, 

sen kaiken alleen nielaisevaa pimeyttä.

Se vei voimat ja teki olosta nuhjuisen.

Nykyään syksy ja sen pimeys tuntuu turvalliselle,

se antaa luvan hellittää,

käpertyä sohvannurkkaan ja kuunnella kun sadepisarat ropisevat ikkunaan.

Enää en pelkää syksyä,

vaan toivotan sen tervetulleeksi.

Parhaita syksynvärejä;

keltaiset kumpparit,

tummanpunainen huulipuna,

tumma petroolinsininen.

Tämän kaiken järjettömyys

Ystävälliset kasvot sanovat, että ei tässä elämässä ole oikeasti mihinkään kiire. Ei tarvitse heti valmistumisen jälkeen työllistyä, ei tarvitse heti tietää mihin on menossa. On ihan ookoo ihmetellä ja miettiä rauhassa.

Mutta miksi minun aivoni eivät usko sanaakaan. Takaraivossa tykyttää epäonnistuminen, tiettyjen ihmisten odotukset ja ajatukset siitä miten elämän kuuluisi mennä. On vaikea uskoa, että ei olisi kiire. Että olisi lupa miettiä ja haahuilla edelleen.

Itse en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen käyttänyt elämästäni noin kymmenen vuotta media-alan opiskeluun. Nyt kun minulla olisi korkeakoulututkinto ja kaikki, mieleni on alkanut haikailla kirjasto-alalle. Nyt kun voisin hakea töitä ja jatkaa media-alan oppimista työelämässä, haluaisinkin työllistyä ihan toiselle alalle. 

Siinä ei ole mitään järkeä. Missään ei vieläkään ole mitään järkeä. Mahdankohan koskaan tietää, että mistä työstä voisin rahani ansaita. Välillä tuntuu, että enpä todellakaan taida. 

Ihan hyvä kesä

Tästä kesästä jäi tunne,

että to do-listalla on enemmän ruksaamattomia kuin ruksattuja juttuja.

Jäi tekemättä paljon sellaista,

joka olisi ollut oikeasti kiva kokea.

Mutta jostain syystä niitä ei vain saatu onnistumaan tai järjestettyä.

Olen joutunut nöyrtymään mielen raskauden,

ja huonojen olojen alle. 

Niiden kanssa kivojenkin asioiden sopiminen on toisiaan ylivoimaista.

Onneksi kesässä oli myös hyviä hetkiä.

Sain juhlia valmistujaisiani tärkeiden ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Reissattiin poikaystävän kanssa viikko Ruotsissa, suppailtiin vuokramökin hiekkarannalla, syötiin makkaraperunoita useamman kerran ja maisteltiin eri ravintoloiden ranskalaisvalikoimaa (bataattiranskalaiset best!).

Norrköping.

Paljon myös hyvää ja ihan hyvä kesä.