Selkeästi sekavaa

Tänään olo on tuntunut jotenkin tahmealle.

Aamun jooga ja syvärentoutushetken jälkeen heräsin lattialta sohvatyynyn kuvio poskeen painautuneena.

Olo on nuhjuinen, eikä opparin kirjoittaminen tunnu etenevän.

Yritän muodostaa julkaisukelpoisia lauseita, tietämättä kunnolla edes että mistä olen kirjoittamassa. 

Kaikki on sellaista sekavaa tahmaa, eikä siitä löydy selkeää alkua tai loppua.

Olen jossakin välimaastossa,

koitan pyristellä eteenpäin,

ja ehkä joskus löydän sen kohdan,

josta alkaa opparini kirjoitus.

Enää en pelkää

Vähän kuin huomaamatta, on elämä tasoittunut, mieli tyyntynyt.

En enää muista koska viimeksi olisin itkenyt epätoivoa ja väsymystä.

Viime viikonloppuna itkin onnen kyyneleitä siinä toisen lähellä.

Välillä tuntuu jo vaikealle muistaa, miltä tuntui se kaiken alleen hukuttava musta ahdistuksen viitta. Pidemmän aikaa on jo mennyt hyvin ja huomaan miettiväni, että milloinkohan mahtaa tulla seuraava vaikea vaihe. Vai voisiko olla jo niin, että enää niitä ei niin tulisikaan? 

Olen saanut itseni takaisin, normaalin innostukseni ja luottoni elämään. Toivottavasti osaisin jatkossa elää niin, että en enää koskaan kadottaisi niitä niin totaalisesti. 

Tekisi mieleni huutaa se kaikille suureen ääneen,

mutta tyydyn vain kuiskaamaan hiljaisesti,

"minä selvisin".

Rohkaisevia sanoja

Minä kaipaisin rohkaisevia sanoja,

melko usein,

lähes koko ajan.

En usko omiin kykyihini,

kadotan niin helposti ajatuksen siitä,

mitä kaikkea oikeastaan osaankaan.

Kadotan sen päässäni pyörivän sekasorron alle,

niiden ajatusten sekaan kun kokeilen ja epäonnistun,

unohdan että vain epäonnistumalla ja harjoittelemalla,

voi joskus olla oikeasti hyvä.

En koe saavani ihmisiltä kehuja ja rohkaisua,

ainakaan niin paljon kuin tarvitsisin.

Pelkkiä omia rohkaisun sanoja en suostu uskomaan,

mutta varmaan pitäisi opetella.

Jos en riitä itsellenikään,

niin miten sitten muille?

Ei mitään parannettavaa

"Eihän sinussa ole mitään parannettavaa." 

Niin sinä sanot ja minun sieluni puhkeaa kiitolliseen hyrinään. Olen ajatellut, että kanssani ei ehkä ole ollut viime aikoina niin helppoa. Normaalit asiat ovat vaatineet enemmän, joihinkin asioihin en pysty vieläkään. Silloin olisi helppo uupua, sinunkin, nähdä asiat ja minut erilaisessa valossa. Ehkä enemmän taakkana, vaikeutena joka estää monenlaiset menot.

Mutta siinä sinä olet edelleen, vahvana ja vakaana. Otat kädestä kiinni, pussaat poskelle, kosketat hellästi. Siinä sinä olet ja sanot, ettei minussa ole mitään parannettavaa. Ja kun sinä sen sanot, on siihen helpompi uskoa.