maanantai 28. joulukuuta 2015

Antaudun elämän vietäväksi

Olen taas pakannut elämäni matkalaukkuun. Huomenna aamusta starttaamme kohti Helsinkiä päämääränä Tallinna. Vietämme pari yötä Tallinnassa, jonka jälkeen palataan ottamaan uusi vuosi vastaan ihan suomen puolella.
En ole ikinä käynyt Tallinnassa, toivottavasti ehditään vierailla jossain kivassa kylpylässä ja päästään rentoutumaan.

Vuosi tulee siis juoksemaan kohti loppua sellaisella vauhdilla, että seuraavan kerran muistan olevani olemassa ensi vuoden puolella.
Toisaalta ehkei se ole ollenkaan huono asia, ihanaa että elämä on vihdoin alkanut viedä minua.

Ihanaa vuodenvaihdetta ihan jokaiselle!

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Meidän kahden yhteinen maailma

Heräsin sälekaihdinten välistä kurkistaviin auringonsäteisiin,
heräsin hymyssä suin ja suutelin tuttua niskaa.

Hissi ei toiminut, kahdeksan kerrosta rappusia,
toivotimme huomenta vastaantuleville naapureille vaikka kello lähenteli jo kahta.

Nämä päivät sinun kanssasi,
ja hetket jotka muistan nähdä.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Sometimes it's hard to follow your heart

Kun riisumme pois kaiken ylimääräisen, niin mitä jää jäljelle?
Kun emme kysy kenen kanssa seurustelet tai ketä perheeseesi kuuluu.
Emme utele opiskeletko vai käytkö töissä, tai kysele menneistä työpaikoista.
Emme tahdo tietää mistä ostat vaatteesi tai kuka leikkaa hiuksesi.
 
Mitä jää jäljelle,
kun emme ollenkaan anna arvoa kotipaikkakunnalle,
emme ole kiinnostuneita pankkitilin lukemista,
tai luule näkevämme ihan vain katsomalla ulkoista olemusta ja kasvojen muotoa.



Mitä meille jää kun ainoa kysymys on, kuka sinä olet?

tiistai 22. joulukuuta 2015

Me pääsimme jouluun, se takaako sen, että maailma kerran ois onnellinen?

Viime jouluna puin tonttulakkia pienen ja pehmoisen päähän, tänä jouluna taas kävelin kauppaan ja sanoin etsiväni joululahjaa poikaystävälle.

Kaikella on aikansa. Joidenkin asioiden täytyy päättyä, mutta onneksi se antaa tilaa uusille tulossa oleville jutuille.

Tämä vuosi on ottanut ja antanut paljon. Nyt minun on kuitenkin hyvä, joulun rauha on täällä ja siitä minä aion nauttia.


maanantai 21. joulukuuta 2015

Hymyilet, jotta minäkin paljastaisin sinulle oman sieluni

Minä yhdistelin ihon pisteitä, piirsin sormella viivoja. 
Kolmen suora, kolmio, erilleen joutuneita yksinäisiä.
Jos yhdistäisin kaikki luomesi kuin pistetehtävän ja niihin näkymättömin viivoin myös omani, olisimmeko yhtä vahvemmin kuin ikinä ennen.

Olen koskettanut niin paljon, että ihoni muistaa sinut. 
Jos minä sokeutuisin ja en jonakin päivänä enää näkisi, ihoni muistaisi silti tarkalleen miltä sinä näytät.
Sormenpääni juoksisivat pitkin tuttua selkää, 
löytäisivät niskan ja uppoaisivat hiuksiisi.

Hellästi silittäisin poskeasi ja tietäsin että hymyilet.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Läsnäoloa ilman somea

Maailma ympärillä on niin kovin hektinen, ja huomaan koittavani kovasti pysyä sen vauhdissa mukana. Aivoni näkevät maailman instaan otettavina kuvina ja suunnittelevat loputtomasti uusia kuvausideoita. Haluaisin mieluummin oikeasti elää hetkessä, kokea asiat muunakin kuin instan tykkäyksinä.

Päätin ainakin joulun ajaksi vähentää somea. Joulu antaa mielestäni hyvän syyn pysäyttää puhelimen ja käden välille kasvavan siteen vahvistuminen.
Lisäsin eilen instaan viimeisen kuvan ennen joulua, en aio miettiä koko kyseistä sovellusta ainakaan kuvanlisäys mielessä. Harkitsen myös vahvasti facen sovelluksen poistamista puhelimesta, jotta sen avaaminen ei kävisi niin nopeasti ja helposti. 

Toivon, että tämän ansiosta osaisin olla enemmän läsnä. Enemmän siinä hetkessä. Kun maailma pyörii liikaa somessa, on aika pysäyttää sen kiihtyvä liike. 

Olkaa tekin enemmän läsnä, oikeasti. Ja nauttikaa joulun ajasta rakkaiden seurassa.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Todellinen rakkaus ei voi ketään hiljaa laittaa luopumaan haaveistaan, sillä täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa

Me ollaan aika erilaisia. Minä voisin olla loputtomasti vain paikallani, tekemättä oikeastaan mitään facen tai instan selailua kummempaa. Sinä taas kaipaat menoa ja meininkiä, mieluummin teet jotakin kuin vain olet.

En silti pidä erilaisuuttamme huonona asiana.

Sinä saat minutkin liikkeelle useammin, kanssasi olen kokenut sellaisia asioita joita en koskaan olisi yksin uskaltanut edes haaveilla kokevani. Minä taas olen opettanut sinulle ettei aina tarvitse olla niin kovassa liikkeessä, että joskus on ihanaa vain nauttia pitkistä aamuista siinä toisen kainalossa.

Ja kun sinä kerta toisensa jälkeen lähdet työreissuille, minä koitan muistaa sen kuinka tarvitset elämääsi liikettä. Kuinka minä taas nautin elämästäni kun saan ihan vain olla kotona. Kyllä sinä sieltä taas tulet takaisin kotiin ja pidät minua turvallisessa kainalossasi ja liikkeessä olon jälkeen jaksat rauhoittua viereeni ihan vain olemaan.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kovin onnellinen olen

En pidä siitä kun minulle täysin tuntemattomat ihmiset kyselevät mitä kuuluu tai miten menee, minkälainen vastaus siihen kuuluu antaa.
En pidä siitä että joulumieleni tuntuu olevan tänäkin vuonna täysin kateissa, enkä tiedä aikooko se herätä ollenkaan tulevaan jouluun.
En pidä siitä etten osaa kertoa ihmisille miksi en tunne opiskelemaani alaa omakseni, vastaus on aivan liian henkilökohtainen kaikkien korville kerrottavaksi.
En pidä siitä etten osaa pysähtyä, en konsertissa, en kirkossa, en keskellä kiireisten ihmisten maailmaa.

Pidän siitä, että rakastan ihan äärettömän paljon ja se saa hymyn huulilleni. Siitä minä kovasti pidän, että on joku jolle laittaa viesti "kovin onnellinen olen olemassaolostasi, pus".

lauantai 12. joulukuuta 2015

We fall in love by chance, we stay in love by choice

En tosiaankaan osannut sinä viileänä kesäkuun iltana aavistaa miten se tulisi muuttamaan koko elämäni. Että silloin vieraista kasvoista tulisi elämäni tärkeimmät, vieraasta asunnosta kuin koti, ensimmäisistä tinder-treffeistäni jotakin oikeasti pysyvää.

En silloin tiennyt kuinka tulisin jakamaan elämäni hänen kanssaan, jota odotin sovitussa tapaamispaikassa. En silloin, kun näin hänet ensimmäisen kerran ja halasimme. Tai edes silloin kun iltamme jatkui odotettua pitempään ja päättyi lopulta suloisiin jäähyväisiin.

Olen niin kovin kiitollinen kaikista jaetuista hetkistä, joita olemme saaneet yhdessä kokea. Niin kovin onnellinen, että maailma toi meidät odottamatta yhteen.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Sinä se olet onnellinen, ollaksesi niin surullinen

Ihmiset ovat huomanneet saman kuin minä; joulu on tosiaan tulossa. Kaupoissa oli tänään kuhinaa kuin muurahaispesässä.

Tänä aamuna itkin vähän kaikkea, sitä ettei pientä ja pehmoista pupuani ole enää, ja sitä miten tyhmä voi ihminen olla. En ole kai vieläkään osannut antaa itselleni anteeksi sitä kaikkea mitä elämässäni tapahtui viime kesänä.

Viime päivät olen ollut loputtomassa liikkeessä ja nyt jokaista raajaani väsyttää niin kovin. 
Loputonta liikettä, joka jatkuu yhä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Odotustila

Työkkärissä käydessäni silmiini osui roikkumaan ripustettu "odotustila"-kyltti. Se sai minut nauramaan. Muutama vuosi sitten työkkärissä asioidessani mies puhui odotusaikani loppumisesta. Olisin halunnut nauraa ääneen, koska sen paremmin ei elämäntilannetta olisi voinut sillä hetkellä kuvata. Olin odottanut kauan jonkun mahdottoman tapahtumista, silloin päätin että odottaminen tosiaan saa loppua.

Työkkäri sai minut jälleen miettimään elämääni, sitä mitä odotustila tällä hetkellä minulle merkitsee. Eniten kai odotan, että löytäisin oman tieni työelämässä. Että joku ammatti voisi olla ylitse muiden, joku sellainen jota voisi tehdä ilman suurempia ahdistuksia.
Odotan myös, että tulisi lunta ja valkea joulu. Odotan, ett' milloin se toinen puolikas taas eksyy maailmalta kotiin ja minun kainalooni.

En tiedä miksi aina tähän aikaan vuodesta ajatukset ovat jossain tulevassa ja sitä huomaa odottavansa monia asioita. Parempi kysymys lienee mitä hyvää minulla on juuri nyt juuri tässä hetkessä, mitä sellaista on elämässäni joka tuo minut pois odotustilasta.

Ja onhan niitä asioita, paljon.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Aurinkoinen päivä

Ostin tänään joulukorttien askarteluun tarvikkeita, nyt miun on sitten ehkä pakko myös askarrella. Jostain syystä en vaan oo osannu päättää et askartelisinko kortteja vai en, ja et pitäiskö ostaa lahjoja vai ei. Koko joulukuu on ollu tämmöstä ihmeellistä päättämättömyyttä täynnä. Nyt sitten ei ole enää vaihtoehtoja! Mutta nyt mulla on kyllä hyvin aikaa, kun puoliskoni lähti taas loppuviikoksi reissaamaan.

Oon huomenna menossa käymään ammatinvalinta psykologilla. En yhtään tiedä mitä siitä tulee. Toisaalta odotan, että se oikeesti selkeyttäisi ajatuksia. Saisi jotain selvyyttä tähänkin, kun tämänkin asian suhteen on ollut hieman päätöntä tämä meno. Jos saisin edes jonkun suunnan, niin helpottaisihan se sitten suunnitelmien tekoa noin niinkun jatkossa. 

Tänään paisto aurinko, ensimmäistä kertaa moneen päivään. Tai ehkä jopa moneen viikkoon. En oikein ole perillä, kun tuntuu että viime aikoina on ollut pelkkää pimeyttä ympärillä. Jospa tämä aurinkoinen päivä nyt ois antanut energiaa edes hetkeksi, että jaksaa sitten taas pimeydessä vaeltaa.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Sadepisaroita ikkunassa

Maailma ikkunan takana on niin kovin sateinen ja pimeä. Minä koitan kovasti tuoda valoa pimeyteen sytyttämällä kynttilän, hymyilemällä elämälle, rakastamalla kauneutta.
Pimeys tekee jouluun valmistautumisesta hieman hankalampaa. En ole edelleenkään juuri uhrannut ajatuksia joululahjoille ja pian on kuitenkin jo joulukuun puoliväli.

Sadepisaroiden sijasta minä näkisin mieluummin suuria kauniita lumihiutaleita, mutta siihen kun en itse pysty vaikuttamaan. Täytyy vain löytää kauneutta pimeydestä, sadepisaroista ja mustasta maasta.


Niin kauan kauneus on niissä, kunnes ehkä jonakin aamuna saan taas herätä valkoiseen maailmaan.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Sinä nukut siinä

Vain me kaksi hämärässä huoneessa, iho ihoa vasten. Tuolla jossain ulkopuolella kokonainen maailma, maailma täynnä ihmisiä omissa kodeissaan. Eikä kukaan heistä näe, kukaan ei tiedä kuinka me hymyilemme toisillemme aamun hämärässä.

Helppoa upota toisen uniseen katseeseen ja onnelliseen hymyyn. Vaikeampaa pitää niistä hyvistä asioista kiinni, kun maailma kiskoo eri suuntiin. Silti tahdon yrittää.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Suklaa-banaanimuffinsit

Tänään oli pitkästä aikaa kokonainen päivä ilman menoja, joten päätin käyttää sen leipomiseen. Ensin ajattelin tehdä vaan pitsaa, mutta teki mieli myös jotain hyvää. Päädyin sitten tekemään suklaa-banaanimuffinseja. Ohjeen otin täältä ja tuli muuten hyviä! Tuoksu on myös ihana, koska banaani! Pieni odottamaton vastoinkäyminen tuli rasvan sulatus vaiheessa, koska se päätti räjähtää mikroon. Mutta ei hätää, hyviä näistä tuli silti vaikka se rasva nyt ei ihan tasaisesti sulanutta ollutkaan.

Myöhemmin siis vielä pitsan tekoa ja sitten illasta tämän vuoden ekat pikkujoulut. Kiva nähdä pitkästä aikaa entisiä luokkakavereita, jotka vielä puurtavat omia av-viestinnän opintojaan kohti valmistumista. Ja tietysti virittäytyä joulun tunnelmaan lumettomuudesta huolimatta.


torstai 3. joulukuuta 2015

Ulkona on pimeys

Tänään satoi räntää, tuulen kanssa vaakasuoraan. Minä palelin viininpunaisissa sukkahousuissani ja hissin peilistä tuijotti sateen kastelemat kasvot.

Minä mietin, jos kirjoittaisin kirjan niin mistä minä kirjoittaisin. Ehkä rakkaudesta, rakkaudesta elämään ja kaikkeen kauniiseen jota se pitää sisällään.

Ei saisi käyttää elämäänsä odottamiseen. Minä en enää edes uskalla laskea, kuinka paljon olen käyttänyt elämässäni aikaa odottamiseen. Milloin mitäkin, milloin ketäkin. 

Jos kirjoittaisin kirjaa, en enää odottaisi. 

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Rakkaudella minä

Sinun ei tarvitse olla mitään mitä et itse koe olevasi.
Sinun ei tarvitse sanoa kyllä vain miellyttääksesi muita.
Sinun ei tarvitse hymyillä, jos oikeasti haluat itkeä.

Älä koskaan pyydä anteeksi tunteitasi, sinulla on niihin oikeus.
Älä luovuta liian helpolla, pidä kiinni omista mielipiteistäsi.
Älä unohda elää omaa elämääsi, sillä on tarkoituksensa.


Anna itsellesi anteeksi, ole armollinen.
Sinäkin olet vain ihminen.


maanantai 30. marraskuuta 2015

Säröt tekevät meistä kauniita

Maailma vaatii meiltä usein liikaa, enemmän kuin pystymme antamaan. Se vaatii huomiotamme loputtomasti, vaatii olemaan tavoitettavissa.
Mitä jos vain sulkisi puhelimesta netin, mitä jos ei olisikaan tavoitettavissa muuta kuin itselleen?
 
Täytyy osata katsoa nähdäkseen, maailma on täynnä kauniita yksityiskohtia.
Puun kuviot sillan kaiteessa, ihon juonteisiin painunut muste, pölyhiukkaset tietokoneen näppäimistöllä.
 
Avaan silmäni,
ja näen.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Se saapuu lohtu, jonka aavistin

Kun Anna Puun Kaunis Päivä sai minut itkemään, "ja minä nousen vaikka putoan" lauloin ja uskoin sillä hetkellä jokaiseen sanaan. Uskoin täysin siihen, että huonot ajat ovat vain ohimeneviä ja niiden jälkeen kaikki on paremmin.

Kun Anna Puun Linnuton Puu sai muut ihmiset katoamaan ympäriltä, oli vain me kaksi toistemme syleilyssä. Ja kuinka minä imin itseeni jokaisen sanan, "sanojasi vailla, olen vain suunnaton tie, ilman viittaa, suunnaton tie".

Kun olen saanut viettää koko viikonlopun yhdessä ja rakastaa jokaista hetkeä, tehdä jokaisesta hetkestä jollain tapaa erityisen. Itkeä onnen kyyneleitä, toisen kosketus iholla. En tiedä voisinko enää paljon onnellisempi olla.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Onko baarilaukku edes oikea sana?

Havahduin tänään, melko kirjaimellisesti kesken aamu-unieni, tietoisuuteen jossa minulta puuttuu kunnollinen baarilaukku. Ollaan tänään siis menossa illalla Kerubiin Anna Puun keikalle, eikä ajatus siitä että puhelin varaa koko ajan yhden käden itselleen tunnu mielekkäältä. 
Kyllä, olen nykyään sellainen bilehile että tarvitsen baarilaukun.

Minä, joka omistan äärettömän vähän laukkuja, suuntasin siis laukkukaupoille. Onneksi vaihtoehtoja löytyi kivasti eri hintaluokista, joten tehtävä ei missään nimessä ollut mahdoton. Eniten silmää miellytti tämä Vilasta löytynyt Piecesin nahkainen laukku.

Vila, 39,95e
Alennettu hinta: 31,96
Black Fridayn ansiosta sain siis vielä 20% alennusta! Sijoituksena hyvä, koska toivottavasti kestää monta vuotta ja useammat iltamenot. Ja mustahan kun ei koskaan mene pois muodista!


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Hymyilen keskellä loskaa

Voiko pelosta sairastua?
Voiko pelkoon turtua?
Uutiset tästä maailmasta menevät koko ajan hullummiksi ja hullummiksi.
 
Tahtoisin vain elää turvallisessa maailmassa,
ainoana huolenaiheenani liian kuuma teevesi,
kadonnut sukka,
loskassa kastuneet kengät.
 
Hymyilemällä voi huijata aivojaan,
voi saada itsensä tuntemaan olonsa onnelliseksi.
 

Ja niin minä hymyilen harmaassa maailmassa keskellä loskaa,
hymyilen koska onnellisuutta ei koskaan voi olla liikaa,
hymyilen etten muistaisi pelätä.

Kaikki saapuu aikanaan

En muista milloin viimeksi olisin odottanut joulua, niin kuin tänä vuonna pitkästä aikaa tunnun tekevän. Kaksi, tai ehkä jopa kolme, viimeistä vuotta ovat menneet joulun osalta aika surkeissa tunnelmissa. Ei sillä etteikö ne olisi olleet ihania jouluja, joissa ne kaikkein läheisimmät ja tärkeimmät ovat olleet läsnä. Mutta toissa jouluna pelkäsin kuolevani ja viime jouluna ihan vain olin hukkunut jonnekin kyynelten maailmaan.

Tänä jouluna toivoisin kuitenkin olevani aidosti onnellinen ja olon olevan kevyt. Että olisi helppo hengittää ja helppo ihan vain nauttia olemassa olostaan.

Ei enää vain minun joulu, vaan meidän ensimmäinen yhteinen joulu.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Onnellisuus hymy

Kuinka pienistä ja hassuista asioista sitä voikaan tulla äärettömän onnelliseksi.
Olin onnellinen tänään, koska en enää etsi. En enää syynää läpi jokaista nuorta miestä ajatuksenani "voisitko sinä olla se". Olen ihan oikeasti löytänyt ja olen siitä niin kiitollinen.

Niin minä hymyilin yksikseni hiljaisuuden keskellä ja olin onnellinen. Niin minä tajusin kuinka hyvä tuuri minulla on käynyt, kuinka paljon minä voin oppia häneltä elämästä.

Ja minä haluan oppia, ihan kaiken.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Älä nuku pelossa, olet elossa

Kaikkien odotuksieni vastaisesti edellinen viikko ei vienytkään minulta henkeä, vähän vain nosti stressitasoani turhan korkealle. Viikko sitten maanantaina sanoin kyllä, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta toimittajan elämään. Sain lauantaille siis työkeikan ja siinähän se viikko sitten menikin sitä stressatessa.

Toimittajan työ on ehkä ristiriitaisin asia johon olen koskaan elämässäni törmännyt. Rakastan kirjoittamista ja se tosiaankin on vahvuuteni. Mutta onko se sen arvoista, että yhden juttukeikan takia haluan stressata niin paljon etten tiedä miten päin olla. Pelkään hurjasti ajatusta juttukeikalle menosta, enkä tiedä auttaako siihen edes kokemus. Varmaan auttaa, mutta haluanko tosiaan stressata monen monta kertaa hurjan paljon jotta jonain päivänä en enää pelkäisi ajatusta ihmisten kohtaamisesta haastattelutilanteessa.

Sain siis lauantaina leikkiä toimittajaa ja sunnuntaina juhlittiin valmistujaisia kahvittelun merkeissä. Paljon tapahtumia ja ajatuksia yhteen viikonloppuun. Täytyy ehkä ottaa pari päivää ja ihan vain palautua.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Anna Eriksson - Maailma palelee

Ei näillä seuduin kasva toivoo,
 maata peittää kuiva katkeruus.
Joka liikettä varjon veljet valvoo,
 joka yö on uusi ikuisuus.

 
Suljen silmäni tunnen, että olet läsnä,
 ja ajan ratas pysähtyy.
Kuulenko jo äänesi käytävässä,
 kun sairaat unet lähestyy.
 
 
Auta mut aamuun, auta mut aamuun.
Luoja, anna tämän olla parempi päivä.
Anna valo, joka valaisee,
 kai vielä aurinko nousee.
Maailma palelee.

 
Pääsenkö täältä koskaan pois,
 pääsenkö täältä koskaan, koskaan pois?

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Paremmat päivät, kai ne taas tulevat

Tuntuu kuin olisin kadonnut maailman kartalta. Jos ei ole somessa, ei ole olemassa.
Viime päivät eivät ole kohdelleet minua niin kovin hyvin. Tai toisaalta ovat kyllä, mutta mieleni ei vain jaksa. Minä en vain jaksa sitä kaikkea mikä on tällä hetkellä elämääni.

Tämä on kuitenkin vain hetki, yksi hetki elämässäni. 
Ei mitään pysyvää ja kohta kaikki on taas paremmin.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Lumisateinen sunnuntai

Kaivoin tänään Tuiskun joululevyt esille, vaikka mietinkin onko liian aikaista aloittaa niiden kuunteleminen. Ulkona on koko päivän satanut hiljalleen lunta, ja se jos mikä saa mielen virittymään joulufiilistely taajuudelle.
Lumi tekee kaikesta niin kaunista ja rauhoittavaa. Pimeys hälvenee edes hieman täälläkin missä ei valoa tuo edes katuvalot.

Parina viime vuonna olen askarrellut joulun alla jotakin pientä ystäville, mutta nyt en ole saanut vielä minkäänlaista ideaa. Mietinkin käykö niin että tämä vuosi jää kokonaan välistä sen suhteen. Tai voinhan toki panostaa joulukortteihin ja askarrella ne itse, jos muuta kivaa ideaa ei synny. Kuten sanoin lumisade aiheuttaa helposti joulufiilistelyä, vaikka eihän siihen jouluun nyt enää oikeastikaan niin kovin pitkä aika ole.

Tänään, tai oikeastaan huomisen puolella, päättyy keskiviikkona alkanut yksinäinen elämäni. Kun vielä muutaman tunnin jaksaa odottaa, saa taas nähdä hymyn joka sulattaa sydämen.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Rauhaa ja rakkautta

Olen aina tiedostanut ettei ketään voi vannottaa pysymään vierellä ikuisesti. Eihän kukaan voi luvata elävänsä ikuisesti, kun päivämme ovat määrätyt.
Silti, silti minä olisin halunnut tänään lähettää viestin kauas sinne jonnekin "lupaakin sitten tulla elävänä takaisin".

Tänään jälleen ymmärsin, että kun ei se aina ole ihmisestä itsestään kiinni.
Minäkin olen muutamat kerrat kadulla kävellessäni katsonut vastaantulijoiden tylyjä kasvoja ja miettinyt että kuka tahansa heistä voisi milloin vain vetää aseen taskustaan ja ampua minua suoraan rintaan. Ihan vain siksi, että heillä on huono päivä ja minä satun olemaan siinä sopivasti, onnettomasti väärässä paikassa väärään aikaan. Niin helposti ihminen voi päättää milloin jonkun toisen elämä päättyy.

Mitä kertoo maailman tilanteesta se, että tuollaisia ajatuksia edes tulee mieleeni?
Miksi maailmassa täytyy olla niin paljon pahuutta ja turvattomuutta?
Juuri nyt en pysty pelastamaan koko maailmaa, sen sijaan rakastan lähimmäisiäni entistäkin enemmän ja pyydän siunausta tämän maailman ihmisten elämiin.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo

Tänään oli minä ja kesärenkaat vastaan luminen maa. Onneksi ei kuitenkaan kovin liukas maa, joten olen edelleen yhtenä kappaleena ja niin on myös auto.

Sain tänään jännittävän tarjouksen koskien blogiani. Se sai minut ajattelemaan blogini suuntaa ja olomuotoa. Millaiseen suuntaan haluaisin blogiani kehittää ja millaista sisältöä julkaista. Nykyään kirjoitan lähinnä itselleni, ja tietysti ihmisille jotka blogiani lukevat, mutta tulevaisuudessa voisi lukijakunta olla laajempaa jolloin kovin henkilökohtaiset tekstit eivät ehkä enää olisi niin hyvä vaihtoehto. Toisaalta muutos ei ehkä tekisi pahaa, joskus tuntuu että blogini junnaa paikallaan.

Jostain syystä mieleni vetää minua tällä hetkellä huomaamattani toimittajan elämää kohti. En tiedä onko se oikea tie, mutta kai se on ainakin yksi reittivaihtoehto päästä eteenpäin.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Ilma, jota hengitämme samaa ilmaa on ja jalkojemme alla sama maa

Minussa asuu pelko, se kuiskii korvaani entä jos entä jos. Onneksi on olemassa jotain suurempaa, jonka käsiin voin tämänkin pelkoni jättää. Asiat menevät niin kuin on tarkoitettu, tapahtuu tahto johon ei meillä ihmisillä ole minkäänlaista valtaa.

Ja minä pyydän rauhaa mieleeni, että en turhaan kuluttaisi energiaani huolehtimiseen. Että voisin olla luottavaisin mielin eikä pelko saisi minua valtaansa.



Minä uskon, minä luotan. Kaikki on hyvin.

Ja niin kuin aina muuttuu vedeksi ensilumi

Toinen lähti maailmalle, minä jäin.
Mulla on ikävä jo nyt, sanoi se toinen eilen illalla kun kävimme nukkumaan ja olin kietonut käteni ympärilleen.
Niin mullakin, vastasin ja halasin lujaa.

Loppuviikon sinä siellä, minä täällä.
Ulkona sataa maahan ensilumi.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Elämisen vaikeus

Tänään vähän itketti olla minä. En tiedä tuomitseeko oikeasti kukaan muu kuin minä itse. Enkä todellakaan ole ainut tässä tilanteessa oleva nuori. Silti, tuntuu kuin koko maailma sanoisi että olen tyhmä kun opiskelin alaa jolla en halua työllistyä, enkä vieläkään tiedä mitä sitten haluaisin tehdä.
Tiedän, ettei ole olemassa sellaista unelmatyötä joka ei joskus vituttaisi. Mutta en todellakaan tiedä oppisinko käsittelemään kaikkea sitä stressiä jota media-alan hommat kokemuksen mukaan saavat minut tuntemaan. Ei työtä voi tehdä oman jaksamisen kustannuksella. Ehkä kymmenen vuoden päästä työskenneltyäni ensin jollain muulla alalla olen valmis käyttämään luovuuttani. Nyt en usko tarpeeksi itseeni enkä kykyihini.

Nyt juuri minä voisin oppia hieman armeliaisuutta itseäni kohtaan. Olen aivan liian ankara itselleni. Kyllä kaikki selviää, koska minulla on tahtoa löytää se itselleni oikea tapa tehdä töitä. Minulla on vielä aikaa saada se selville, kaikelle on aikansa.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Piirrä iholleni kartta taivaaseen

Elämä on niin paljon, että en löydä sanoja.
Olen kiitollinen, olen onnellinen, olen rakastunut.
Olen onnekas, koska minulle isänpäivä on kaikessa luonnollisuudessaan iloinen.

Olen hulluna mekkoihin ja collegepaitoihin,
löysin soittolistalleni Anssi Kelan kauniin Piirrä minuun tie herkistelyn.



Puhelimeni näyttö on säröillä, ja ehkä minäkin olen jollain lailla.
Jostain säröillä, mutta silti ehjempi kuin koskaan.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Elämä lupaa mulle etten jää sun hyökyaallon alle

Oli sumua ja minä mietin tähänkö loppuu maailma. Sillä lailla täysin salakavalasti hiipi ympärille sumu, nielaisi kokonaisen maailman suihinsa.

 
Vaan ei tullut loppua, ehkä ei myöskään uuden alkua. Syntyi vain lukematon määrä kysymyksiä "miksi minusta tuntuu tältä, onko näillä tunteilla mitään perää".


Jos minusta voisi tulla ihan mitä vain, miksi minä haluaisin tulla?
Jos minä voisin olla ihan mitä vain, mitä minä olisin?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Me juoksemme kauemmas kuin luulimme, emmekä löydä takaisin

Olen varma, että maailma on mennyt sijoiltaan.
Vinksahtanut täysin raiteiltaan ja kaikkien suunta on muuttunut.
Jos oikea onkin väärä ja lähteminen yhtä kuin jäädä,
taivaansinisestä on tullut harmaa ja me katsomme yhä mustaa maailmaa.
 
Vai olenko se vain minä ja minun vinksalleen mennyt maailmani.

torstai 5. marraskuuta 2015

Suurin niistä on rakkaus

Kun toisinaan pelottaa olla onnellinen,
mieleen hiipii menettämisen pelko,
sitä ajattelee että jos on vähän vähemmän onnellinen ei putoa niin korkealta.

Ei sillä, että minulla olisi oikeasti syytä pelätä yhtään mitään.
Juuri nyt tuntuu siltä, että jos se on minusta kiinni, me emme koskaan menetä emmekä joudu luopumaan. 

Me ollaan me,
ja kasvamme yhdessä vahvemmiksi,
maailmaa vastaan.

tiistai 3. marraskuuta 2015

T O D E L L I S U U S

Saanko jäädä näiden seinien sisäpuolelle,
kadota maailmalta,
niin ettei kukaan vaadi minulta yhtään mitään,
ettei kukaan odota minun olevan yhtään mitään.

Mistä erotamme todellisuuden ja harhakuvitelmat toisistaan?
Mistä tiedämme milloin näemme unta ja milloin maailma pitää meitä hereillä?

Kuinka monta päivää voi kestää henkinen krapula?

maanantai 2. marraskuuta 2015

Kuuntele kuinka rintalastan alla muuttuu rytmi

En haluaisi olla elämään eksynyt, en päiviin kadonnut.
En yhä etsiä omaa tietäni, kun muilla on jo omansa tiedossa.
 
En pelkää yksinäisyyttä vaan omia ajatuksiani,
kuinka ne juoksevat hullunlailla ja syyttävät ajattomuudesta.
 
En haluaisi sanoa etten tiedä,
mutta kuinka valehdella sujuvasti jotain sellaista jota ei tiedä.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

S U T O P L E H

Valmistuin. Sain paperit. Päällimmäinen tunne on lähinnä helpotus. Tämän koulun käyminen ei todellakaan ollut minulle mikään maailman helpoin tehtävä.
Ylitin itseni lukemattomia kertoja. Uskaltauduin tilanteisiin, jotka tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Aikani ahdistuttuani ja itkettyäni jouduin myös hyväksymään sen ettei monta päivää kestävät työpajat vain ole minua varten.
Opin paljon itsestäni ja luonteestani. Opin kuuntelemaan itseäni ja joskus ihan vain sanomaan "hei ei tätä ole pakko tehdä".
 
Paljon oli myös hienoja hetkiä. Valokuvaamisesta tuli osa elämääni, pääsin kokeilemaan toimittajan hommia ja sain ison kasan uusia kivoja ystäviä.

 
Nyt on aika jatkaa matkaa kohti uusia haasteita.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Life is easier when you have someone who shares it with you

Olen kotikotona, täällä tosiaan voi sanoa pimeyden olevan vallitseva. Yritän tuoda valoa ja ripustin ikkunaan punaiset sydänvalot.

Joskus silti mietin, miten tyhjältä tämän talon täytyy tuntua kun me lapset olemme lentäneet pesästä. Miten ne pärjäävät täällä aivan keskenään, tämän pimeyden ja hiljaisuuden keskellä. Eikö niitä koskaan ahdista ajatus siitä miten kaikki on muuttunut, eikä mikään enää ole koskaan kuin ennen.

Itsekin olen nykyään enemmän muualla, tuntuu paremmalta siellä missä on hän ja enemmän valoa. Eikä minun kuuluisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olen itsenäistynyt ja löytänyt oman elämän. Se vain on jokaisen vanhemman osa, hyväksyä lapsien kasvaminen aikuisiksi. Silti kannan huolta, joskus niin että sydän pakahtuu ja itkettää.



Vaan kai ne pärjäävät, ovathan ne pärjänneet ennen meidän syntymääkin ihan vain kahdestaan.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Ei oo kuin aikaa, joka parantaa

Kohta, ihan kohta jo marraskuu. 
Maa valkoisen kuuran peitossa ja yöt pakkasen kylmentämiä. 
Tai ainakin toivoisin että olisi ja että pian valkoinen rauha voisi laskeutua pimeyden ylle.

Vaan tässä hetkessä kynteni ovat syntisen punaiset, 
silmäkulmissani välähtävät välillä kyyneleet kun mieleen muistuu pieni ja pehmoinen,
tulevaisuus on suuri ja tuntematon.

Aikoihin en ole nähnyt maailmaa niin kuin ennen,
en ole nähnyt asioita joita ei nää jos ei nosta katsettaan älypuhelimestaan,
jos ei osaa irrottautua instasta ja facebookista.

Haluan taas nähdä enemmän.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Nyt olet lempeä tuuli kasvoillani

Nyt sinuun ei enää satu,
ei ole kipua,
ei särkyä,
ei tuskaa.
 
Nyt sinun on hyvä,
ja minun ikäväni laantuu kyllä,
ajan kanssa minulle jää vain onnelliset muistot.
 
 
Popi
2003-2015

torstai 22. lokakuuta 2015

Sydän hymyilee

Kun huomaan, että vierelläni on ihminen jonka suurimpiin pelkoihin kuuluu menettämiseni.
Kun sydämeni täyttyy rakkaudesta, hänen kasvoillaan loistaa huolen sijasta onnellinen hymy.

Kun saa vain olla toisen lähellä ja todeta "olen niin onnellinen".

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Rakastatko mua vielä silloin, kun yö painaa sydäntäni?

Suurin syy miksi ajatus syksystä aiheuttaa minussa pelkoa on tämä viime päivinäkin elämääni hallinnut ääretön väsymyksen tunne. Kun kaikesta tulee niin kauhean raskasta ja normaalitkin asiat vaativat niin paljon energiaa että turha kuvitellakaan sitä jäävän mihinkään ylimääräiseen. Jaksan aamulla nousta sängystä ja touhuilla päivän omia juttujani, mutta se että yrittäisin sopia esim. tapaamisia kavereiden kanssa tai järjestellä aikatauluja tai keksiä menoja tuntuu aivan ylivoimaiselta ajatukselta. Siksi syyslomaviikkokin meni enimmäkseen omissa oloissa. En nähnyt viikon aikana kuin parasta ystävääni, mutta hänen seuransa on onneksi tuttua ja turvallista eikä vaadi niin hurjasti tsemppaamista.

Eniten pelkäsin kai, että hän jota jaksoin kesän hymyillen rakastaa, luiskahtaisi nyt syksyn tullen tahtomattani niiden ylimääräisten asioiden seuraan joihin energiani ei vain riitä. Että väsyn yhteisen ajan löytämiseen, tai kahden kodin välillä asumiseen. Tai että hän kavahtaa hymyttömiä aikojani ja vierelläni pysyminen alkaa tuntua liian raskaalta.

Pelkäsin turhaan. Huomasin jo aiemmin, kuinka huonostakin päivästä voi vielä tulla hyvä kun saan olla hänen lähellään. Kuinka hymy palaa kasvoilleni ja ilo sydämeeni. Hän ei tosiaankaan kuulu niihin asioihin elämässäni, joille minulla ei riitä energiaa ja aikaa.
Onneksi väsymys ei ole koko ajan läsnä elämässäni, vaan kerran kuussa se tulee kuin varkain ja viipyy muutaman päivän pahempana kuin muina aikoina.

Ja minä yritän muistaa olla armollinen itseäni kohtaan niinä päivinä kun makaan sängyllä kattoa tuijottaen ja melankoliset sävelet täyttävät huoneen.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Anna Puu - Superkuu

Minä oon sinun superkuu,
sinä oot minun superaurinko.
Minä tuon sulle tähtivyön,
sinulta saan aamun, päivän ja yöttömän yön.
 
 
Me ollaan kuningatar ja kuningas,
me ollaan viileää ja polttavaa.
 
 
Minä saan sinut paisumaan,
sinä minut oranssina hehkumaan.
Ollaan lähempänä kuin milloinkaan,
ei oo olemassa mitään meitä suurempaa.
 
 
Sinä maalaat taivaan ja menet nukkumaan,
hämärä kulkee ja pimeys valloittaa,
mutta minä en jätä sua milloinkaan.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Älä pelkää, sinä et pääse putoamaan

Minä olen sillä lailla rikki,
peukalossa juustohöylän tekemä viilto,
sydämessä kanin mentävä aukko.
 
Minä hymyilen tuntematta kipua,
koska sellainen on minulle syntymässä annettu,
taito hymyillä.
 
En tiedä onko väsymys oikea syy,
mutta sitä minä olen viime päivinä ollut,
äärettömän väsynyt.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Älä lähde vielä pois, pysy vielä hetki siinä

Olen viime päivät luopunut ja hyvästellyt, silittänyt pientä ja pehmoista päätä, tuntenut sen puskevan vasten kämmentäni niin kuin ei koskaan ennen. Ehkä hyvästely on molemminpuolista, ehkä vaisto kertoo että pian on aika mennä.

Vaikka täytyykin luopua pehmoisesta elämäni miehestä, onneksi minulle jää vielä se toinen ihana. Sellainen jota voin halata kun maailma on musta, sellainen jonka katseleminen saa minut onnelliseksi ja jonka seurassa oleminen saa hymyn palaamaan kasvoilleni.

Silitän pientä ja pehmoista päätä, kerron ettei mitään hätää, ettei tarvitse olla yksin, minä olen vierellä. Ehkä se toinen ihana sitten voisi silittää vähän minun päätäni, kertoa ettei mitään hätää, että minä en ole yksin koska hän on siinä minun vierelläni.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Koskaan ei voi olla täysin valmis

Sain viikolla suoritettua viimeisen työssäoppimisjaksoni hyväksytysti loppuun saakka. Olen siis yhtä viimeistä tenttiä vaille valmis media-assistentti. Olisinko uskonut tätä muutama vuosi sitten, tai edes viime keväänä kun kävin juttelemassa opolle mahdollisista lopettamisaikeista. Vaan en lopettanut kaikesta huolimatta ja tässä sitä ollaan kovaa vauhtia matkalla kohti valmistumista. 

Vaan ihminen kun ei koskaan osaa pysähtyä. Mieli juoksee jo tulevissa haasteissa ja mahdollisissa työpaikoissa. Jotainhan sitä pitää valmistumisen jälkeenkin tehdä, ei voi vain jäädä paikoilleen. Ei voi hyvällä omallatunnolla vain olla iloinen saavutuksistaan, jos ei ole tulevaisuuden suunnitelmat heti tiedossa. Miten voi valmistua ns. tyhjän päälle, jos ei heti ole kerrottavan mihin sitä aikoo seuraavaksi suunnata.

Oikeasti minulla on vain sumuisia kuvia tulevasta, monia pieniä ideoita siitä mihin sitä voisi suunnata. Ei selkeätä päämäärää, ei yhtä ainutta suurta suunnitelmaa jota kohti kulkea. En tiedä mistä itseni ensi kuussa löydän, mutta en anna sen haitata. Elämä saa kuljettaa minua ja ehkä jo huomenna mielessäni itää jotakin josta voisi kasvaa jotain suurta.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tänään meillä on hyviä uutisia, ei enää valtaisia katastrofeja

Iltalehden höpöhöpöuutisten lukeminen oli pitkään tylsien hetkieni viihdettä, kunnes tajusin kuinka negatiivisessa ilmapiirissä sen takia oikein elän. Vaikka luinkin eniten kevyitä viihdeuutisia, siellä olivat murhat, raiskaukset ja rasismi kepeiden uutisten seassa kuin huomaamatta myrkyttämässä mielen.  Tein tietoisen päätöksen lopettaa kyseisen lehden nettisivuilla vierailun. 

En ole siis ainakaan kahteen viikkoon lukenut ainuttakaan iltalehden uutista kokonaisuudessaan. Facebookin uutisvirrassa vilahtelee linkkejä, mutta en ole avannut niitä. En jaksa provosoitua, enkä ymmärrä miksi täytyy uutisoida siitä miten pakolaisille ei maistunut ohrapuuro. Miksi täytyy lietsoa vihaa jo muutenkin pakolaisista sekaisin menneiden suomalaisten keskuudessa?

Mielestäni nykymaailman ongelma on se, että meidät tehdään liiankin tietoisiksi kaikesta siitä mitä maailmassa tapahtuu.  Paraneeko maailman ongelmat tai poistuuko pahuus sillä, että otsikoissa revitellään murhaajien tarinoilla ja kerrotaan kouluampujista ne pienimmätkin yksityiskohdat? Ei pitäisi antaa turhaan julkisuutta niille, jotka tuovat maailmaan pahuutta. 

Kuka sitten määrittelee sen mikä on uutisoimisen arvoista? Me, ihmiset. Se millaisia uutisia luemme määrittää myös tulevaisuutemme uutisvirran. Minua ei haittaisi, jos siitä jollakin tapaa saisi edes hieman positiivisemman.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Huomaatko musta sen, miten ihan huomaamatta, jatkuvasti hymyilen

Olen tuntenut tänään niin aitoa ja suurta onnentunnetta, että sitä on melkein mahdoton sanoin kuvailla. Minä vain tiesin olevani äärettömän onnellinen, koska minulla on hänet elämässäni. Minulla on paikka, jonne tunnen kuuluvani eikä minun enää tarvitse itkeä koska en tiedä mihin kuulun. Olen onnellinen, koska osaan hymyillä vaikka hyvästelimme toisemme tänään aikaisin aamulla neljän päivän ajaksi. Minä tiedän selviäväni näistä päivistä, koska tiedän että hän ajattelee minua siellä jossakin.

Minä odotan täällä kun hän palaa, ja voin tuntea vielä tätäkin syvempää onnea saadessani hänet taas lähelleni.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Vierelläsi minun on hyvä

Päässä hurja pyörremyrsky, mieleni säntäilee jokaiseen suuntaan.
Muistettavaa, hoidettavaa, huolehdittavaa.
Kaiken keskellä muistan hymyillä, sydämeni hymyilee kun näen kasvot joiden ihon olen tuntenut poskeani vasten. 


Kaiken tämän sekasotkun keskellä yksi on varmaa, yhden minä tiedän.


En halua päästää irti, sydämelläni ei ole aikomustakaan lakata rakastamasta.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy

En liiemmin nauti muutoksista, ne saavat minut helposti ylireagoimaan, tekevät hieman hysteeriseksi. Mieluummin tiedän kuin kohtaan uuden ja tuntemattoman.
Väistämättä kuitenkin elämässä tapahtuu muutoksia. Olen todennut ennenkin, että ne eivät ole minua varten. Silti en vieläkään tiedä kuinka voisin auttaa itseäni niin että niiden kohtaaminen olisi helpompaa.

Tänä viikonloppuna lähdettiin viihteelle ja tehtiin roadtrip Savonlinnaan.


 
Huomenna menen parturiin ja uudistun häviävän vähän, mutta maksan silti itseni kipeäksi. Sillä tavalla se yhteiskunta pyörii.

torstai 1. lokakuuta 2015

Näihin aamuihin en tarvitse karttaa

En oikeastaan pidä aikaisista aamuista, ne kun tuppaavat aina tulemaan liian pian ja vievät hänet mennessään.
Pidän kuitenkin siitä, miten aamut seuraavat omaa tuttua kaavaansa.
Hän nousee, suukottaa, kysyy juonko kahvia, laittaa kahvin tippumaan, menee suihkuun.
Minä makoilen vielä hetken silmät kiinni, kunnes kuulen suihkun kohinan lakkaavan ja nousen.

Tai ehkä pidän näistä nykyisistä aamuista siksi, että minulla ei varsinaisesti ole kiire. Voin rauhassa syödä sitä yhtä leipäpalasta ihan niin kauan kuin se nyt kyseisenä aamuna on tarpeen.

Kaikkein eniten minä pidän siitä, että saan herätä hänen vierestään. Olipa sitten kyseessä aikainen aamu tai ihana kiireetön aamu.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mielen tummia sävyjä

Minulla on ollut elämässäni vaikeita aikoja, vasta jälkeenpäin ajateltuna olen tajunnut miten pohjalla todellisuudessa kävin. Joskus ehkä toivoin hiljaa mielessäni, että vain lakkaisin olemasta. Että minun ei tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä kuolevani, tarkkailla koko ajan kehoni kipuja tai pelätä mieleni antavan lopulta periksi ja minun vain katoavan jonnekkin sairaan mielen rakentamaan omaan maailmaan.
Muistan ikuisesti sen hetken kun katsoin itseäni peilistä, enkä tunnistanut kasvojani omikseni. Tuijotin itseäni ja ääni pääni sisällä kysyi "kuka on tuo tuossa joka tuijottaa minua peilistä, olen vankina tässä ruumiissa". Se oli pysäyttävä, pelottava hetki. 

Olen kuitenkin selvinnyt tästä kaikesta, ilman minkäänlaisia lääkkeitä. Niin huonosti minulla ei ole koskaan mennyt, että olisin täysin kadottanut kontrollin itseeni. Tiesin aina, että minulla on vain huono vaihe joka ei kestä ikuisesti ja että en halua kadottaa itseäni minkäänlaisten lääkkeiden sivuvaikutuksiin ja harhoihin. 
Vaikka minulla meni huonosti, koskaan en suunnitellut itsemurhaa. En koskaan ole ajatellut, että haluaisin päättää elämäni itse. Siihen minä olen aivan liian epäitsekäs. Olenkin miettinyt, että kuinka huonosti ihmisellä oikein täytyy mennä jotta itsemurha alkaa tuntua ratkaisulta. Itse en koskaan voisi ajatella aiheuttavani sitä surua perheelleni tai ystävilleni. Että en osaisi sanoa "minulla menee huonosti, tarvitsen apua", että yhtäkkiä vain lakkaisin olemasta ja jättäisin heidät tänne elämään ikuisen syyllisyydentunnon kanssa. 

Meillä jokaisella on omat tapamme reagoida maailmaan tuomiin kokemuksiin ja asioihin. Jokaisella on omat voimavaransa, jossakin vaiheessa ne eivät välttämättä vain enää riitä. Kun muistaisimme, että yksin ei tarvitse jaksaa. Ei tarvitse pärjätä, aina löytyy joku joka haluaa auttaa. Ehkä minun mieleni vain on niin luja, että kaikesta kurjuudesta huolimatta olen aina tietoinen paremmasta ajasta joka on tulossa.

Olen äärettömän kiitollinen toivosta, joka pitää minut hengissä vaikeinakin aikoina. 
Voi kun meissä kaikissa voisi elää sellainen toivo, joka auttaa jatkamaan kohti parempaa huomista.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Tulevaisuudella ei ole nimeä

Huomasin taas sen saman lamaannuttavan tunteen vatsanpohjassa, kun tajusin että seuraava kuukausi on vasta lokakuu eikä marraskuu. Vielä toinen kuukausi tätä samaa, harmaita aamuja ja pimeitä iltoja. Ei se tosin marraskuussakaan sen erilaisempaa ole, paitsi silloin sekä aamut että illat ovat pimeitä.

 
"Päivien jylyä vasten,
olet perhosen kepeä lento,
sinun vartesi hento sormissani hengittää."


Eilen kuvasin syksyä, oli sieniä ja sen sellaista. Aurinkokin oli. Ja hirvikärpäsiä totta kai.
Taas minussa on kaipuu laulaa.
Laulaa mieleni keveämmäksi, laulaa kaikki se jota en muuten itsestäni ulos saa.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ruhjeemme nivottu yhteen, silmissä sitkeä toivo

Minä ja nyyhkybiisit, erottamaton pari.
Olenpa kuinka onnellinen tahansa, tai onpa elämäni kuinka ihanaa hyvänsä,
rakastan kuunnella haikeita vähän sellaisia nyyhkyjä biisejä.
Uusin rakkauteni on Iisan Kukaan ei oo kenenkään, myös Juha Tapion Maa on kaunis on toiminut viime aikoina erityisen hyvin.
Haikeutta, sitä ei koskaan voi olla elämässä liikaa.


P.s. Muistakaa rakastaa ja kertoa se sanoin tai teoin.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Hymyilyttävä elämä

Pyöräytettiin eilen kämpän olohuoneen järjestys ympäri, enkä tiedä miksi mutta nyt tämä tuntuu paljon enemmän kodilta. Tai ehkä se johtuu siitä, että muutenkin elämä on alkanut löytää omat arkiset uomansa. Eilen laitettiin ruokaa, torstaina leivoin ensimmäistä kertaa näiden seinien sisäpuolella. Ne kuulostavat pieniltä ja yksinkertaisilta asioilta, mutta minulle ne ovat suuria. Helpottavaa huomata että hei, tuo toinenhan on iloinen jos laitan ruokaa tai siivoan täällä. Huomaan kuinka edellisen suhteen aiheuttama varovaisuus ja epävarmuus asuvat minussa yhä.
Yleensä minulta vie aikaa tottua uusiin asioihin ja paikkoihin, ehkä minä alan niin sanotusti kotiutua pikku hiljaa vaikka virallisesti siis ei vielä saman katon alla asutakaan.

Uuden järjestyksen myötä voin käpertyä sohvan nurkkaan ja katsella joensuun hiljaisia ratakiskoja, joskus harvoin voi nähdä saapuvia tai lähteviä junia. Puut ovat alkaneet kellastua ja ulkona on ihan syksy.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Kaukana kerrostaloissaan, ihmiset pienissä lokeroissaan

Eilen illalla istuin keittiönpöydän ääressä, katselin ulkona ajavia autoja ja pimeyttä halkovia katuvaloja. Joku aina matkalla jonnekkin, kotiin, harrastuksiin, eiminnekkään.

Pimeällä ihmiset ovat kuin akvaariossa omissa kodeissaan. Ulkona ollessa voi nähdä sisään toisten elämään, olohuoneisiin, ulkomaailmalta salattuihin tapahtumiin.

Meidän akvaariossa tikitti kello ja tuoksui ananasmuffinsit, siinä oli hyvä olla.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Hidastaa haluaisin paluuta maailmaan

Ajan kulumisen huomaa väriä vaihtavista kynsistä, sammaloituvista rakennuksista,
taas silmille asti kasvaneesta otsiksesta.
 
Jos ajan voisi pysäyttää,
pysäyttäisin hetkeen kun on hyvä olla toisen lähellä,
pysäyttäisin Popin turkin tuoksuun ja pehmoisuuteen,
pysäyttäisin siihen kun on koko perhe koolla ja hyvä olla.
 
 
Jos ajassa voisi palata takaisin,
minä palaisin hetkeen kun oli vielä mummola,
kun oli ukki ja mummo.
Iltapäivän kahvihetkeen ukin kanssa,
mummon lettujen tuoksuun ja makuun.
 
Pysäyttäisin ja palaisin,
vaan tässä minä elän,
tässä.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen

Me sanomme yllättävän helposti, joskus jopa aika heppoisin perustein rakastavamme milloin mitäkin. On helppo sanoa rakastavansa häntä, elämää, kaikkea keltaista, hotelleja ja lakattuja kynsiä. Minäkin toistan useasti blogissani kuinka olen rakastanut, kuinka rakastan sitä toista ihmistä siinä vierellä. Ja onhan se tärkeää, mutta voisiko olla niin ettei kuitenkaan kaikkein tärkeintä.

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt tai kuullut kenenkään sanovan "rakastan itseäni". Sillä lailla hyvällä tavalla, ei itserakkaasti, vaan oikeasti itseään kunnioittaen. Ja kun asiaa miettii, onko mitään sen tärkeämpää rakastettavaa olemassakaan? Kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä, jos ei osaa rakastaa itseään miten voi rakastaa ketään muutakaan? 

Kannustan teitä, elämää rakastavat yksilöt, kertokaa joskus myös itsellenne kuinka rakkaita olettekaan. Rakasta eniten sitä ihmistä, jonka kanssa vietät kokonaisen elämän ja enemmän. Kohtele häntä hyvin, kerro kuinka kaunis hän on ja anna positiivista palautetta.

Ainut ihminen, joka ei koskaan jätä sinua yksin, olet sinä itse.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Aika vei meiltä sen, mummolan, lapsuuden

Pelottaa,
että täytyy vain katsoa vierestä 
kun pieni ja pehmoinen elämäni tärkein joutuu kärsimään.

Itkettää,
koska minulla ei ole enää mummolaa,
ei ole enää sellaista yhteyttä lapsuuteen,
vaikka joillain on.

Surettaa,
koska minulla kuitenkin on vielä mummo,
joka ei kuitenkaan enää yhtään ole,
enkä tiedä miten suhtautua.

Minulla on mummo,
joka kyselee minulta olemmeko siskoksia,
tai että olenko hänen äitinsä.

Milloin lapsuus loppuu, 
silloinko kun joutuu olemaan vahva ihan yksin?