perjantai 27. huhtikuuta 2018

Nopeaan juoksee elämä

Kuin varkain on tämä kevät kääntynyt kohti loppuaan. Yhtäkkiä on ruotsinkurssi suoritettuna, monia itsearviointeja kirjoitettuna. Paljon takana, mutta silti se kaikkein suurin koitos vasta edessä. 

Ja kuin varkain kääntyy tämä kevät vielä kesäksi, lomaksi, huolettomuudeksi ja ahdistukseksi. En ole saanut töitä ja päivien aikatauluttomuus huolettaa. Vieläkään en sellaista oikein osaa käsitellä. 

Kuin varkain, ja pian onkin jo mansikkakakkujen aika. Niin nopeaan se juoksee, elämä.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Haahuilu onkin elämäntapa

Olen aina pitänyt itseäni viallisena, kun ei ole haaveita eikä tavoitteita. Ei ole unelma-ammattia tai suuria uratoiveita. Sitä vain toivoisi ajautuvansa jonnekkin, viihtyvänsä jotenkin ja pärjäävänsä ookoosti. Ei kai kukaan voi elää niin, hyvänen aika. 

Ja sitten minä löysin muitakin, jotka elävät niin. En ollutkaan enää ainoa, se ei ollutkaan enää niin kummallista. Haahuilemisesta tuli hyväksyttävä elämäntapa. 

Ajattelin aina jotenkin, että kun tulee ikää lisää, haahuilu vähentyy. Että ehkä sitä iän myötä alkaa määrittelemään elämäänsä tavoitteita. Nyt kuitenkin opin, että välttämättä niin ei käykään. Ja siksi taitaisi olla parempi vain hyväksyä haahuilu osaksi omaa elämäänsä. 

Onko se väärin, jos on vähään tyytyväinen? Onko se väärin, jos omassa elämässä tavoitteet ovat pienempiä kuin joillain? Eihän se ole, ei tietenkään. Ja niistä pienistä asioista minä voin rakentaa oman, hyvän elämäni. 

torstai 19. huhtikuuta 2018

Onks meillä loppuelämä, pysytkö mun vierellä?

Facebook muistuttaa epäsuorasti asioista, jotka olivat elämässäni neljä vuotta sitten. Tavallaan ne tuntuvat kaukaisilta, ehkä siltä että olikohan niitä edes koskaan olemassakaan. 
Ja sitten taas toisaalta se tuntuu hurjalta, että siitä kaikesta on vasta neljä vuotta. Kun tämäkin parisuhde lähenee jo kolmen vuoden rajapyykkiä. 

Elämäni silloin ja elämäni nyt.

Silloin juoksin kohti elämää, tietämättä miten jarruttaa. Nyt tiedän, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Ja se miten suhtautuu asioihin, vaikuttaa siihen kuinka niistä selviää. Haluaisin ajatella, että kaikki tapahtuu jostakin syystä. Että kaikesta voi oppia ja kasvaa ihmisenä. En tiedä olenko onnellisimmillani juuri nyt, mutta ainakin vakaampi kuin neljä vuotta sitten.

Ulkona on aurinko ja edessäni maisema kahdeksannen kerroksen ikkunasta. Niin paljon on ehtinyt tapahtua ja muuttua, neljässä vuodessa.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Kevätpöly

Olen viime päivinä valittanut niin paljon kiireestä ja stressistä, että se alkaa tuntua jo vähän luvattomalle. Ei, se ei todellakaan tunnu helpottavan, mutta ei kai se valittamallakaan vähene. Luulen, että veren sijasta suonissani virtaa väsymys. Jos sellainen vain suinkin on mahdollista.

Ulkona alkaa olla kevät. On katupölyä ja koirankakanhajua ilmassa. Kaikki on vielä niin rumaa ja väritöntä, kunnes aurinko alkaa synnyttää uutta elämää. Siirryin jo keväisempään takkiin ja kesätennareihin.

Tänään sain kesken päivää viestin, josta tiesin että se toinen on ajatellut minua juuri sillä hetkellä. Sitä minä hymyilin monta hetkeä. Niitä hyviä hetkiä, pitäisi löytää enemmän.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Hämmentävät hiukset

Hämmentää kovin, tämä maailman arvaamattomuus. Halusin kokeilla mitä tekee hiuksilleni punainen henna. En tiennyt tarttuisiko se edes ollenkaan hiuksiini vai mikä olisi lopputulos. Kaksi tuntia istuin muovipussi päässä ja tarttuihan se. Luulin myös, että kun se kerran tarttuu niin kyllä se sitten pysyykin iäisyyksiin. Vaan ei. Kävin suihkussa ja tuntui, että puolet väristä katosi viemärin syövereihin. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa ja mielessä oli kaverin neuvo siitä, miten pitäisi muistaa että jos sen värin laittaa päähän niin sitten sitä ei saa pois muuten kuin kasvattamalla.

Aamulla olin sitä mieltä, että kaikki väri katosi. Koulussa näytti jo enemmän punaiselta ja nyt illalla katsoin uudelleen ja kyllähän ne edelleen punertavat ovat. En tiedä miten suhtautuisi tähän. Kovin hämmentävää elämää hiusteni kanssa olen siis viettänyt.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Leijun jossakin toisessa todellisuudessa

Menneessä viikossa oli paljon sellaista, mitä ei yleensä elämässä. Ja ehkä sen takia se tuntui juoksevan ohi kuin unessa, kestäen silti enemmän kuin normaalit yhdessä viikossa olevat tunnit. Asutin alkuviikosta taloa, joka on reilun puolen tunnin ajomatkan päässä sieltä missä normaalisti oleilen. Siirryin kommunikoimaan ruusukultaisella iphone 7 plussalla ja maailmani avartui. Tai ainakin instagram kuvien koko näytöllä suureni. 

Puhelimen vaihtuminenkin tapahtuu nykyään niin varkain, että en ole edes huomannut tutkia sen uusia ja parempia ominaisuuksia. Yhtäkään kuvaa en ole vielä ottanut, ja sekin johtuu lähinnä siitä etten uskaltanut ottaa niin hurjan kallista puhelinta käteen seisoessani keskellä vesilätäkköä keltaisissa kumppareissani. Olisin minä siitä hetkestä muuten kuvan napsaissut.

Sain myös uusia vaatteita, palaveerasin Coffee Housessa, kirosin lätäköiden määrää, ajoin autolla pelottavia sohjoteitä. Olevinaan tämän piti olla vajaa viikko, kun koulua ei ollut kuin neljä päivää. Mutta tosiasiassa tämä tuntui olevan pidempi viikko kuin aikoihin. Ehkä ensi viikko palauttaa minut takaisin maan pinnalle.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Mykistävän suuri kuu

Ja niin pieneksi minä tunnen itseni, kun taivaalle nousee täysikuu.
Niin avuttomaksi silloin, kun maailma vain toteuttaa määrättyä rataansa.
Enkä minä voi sitä estää, en pysty pysäyttämään.

Niin pieneksi tunnen itseni silloin, kun huoneen täyttää sielua ravisteleva musiikki.
Samalla niin rikkinäiseksi ja sitten kuitenkin ehjemmäksi kuin koskaan.
Niin paljon se ravitsee sielua ja antaa toivoa paremmasta.

Niin pieneksi, niin avuttomaksi ja taivaalla mykistävän suuri kuu.