keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Ensimmäiset syksyajatukset

Tekisi mieli kirjoittaa, että kesä alkaa olla kääntymässä kohti loppuaan. Toisaalta en tiedä saako vielä sanoa niin? Heinäkuuta on kuitenkin jäljellä viikko ja eihän se elokuukaan vielä varsinaisesti ole syksykuukausi. Mutta siltähän se silti tuntuu, kun se tuo tullessaan koulun alun ja arjen.


Olen tänä kesänä kartuttanut kuvapankkiani melkoisen ahkerasti. Toivottavasti myös reissussa jaksaisi kulkea kameran kanssa. Viime vuonna kuumuus söi aika paljon kuvausintoa. Eilen puhuttiin siitä miten vietetään reissussa viikonloppu Amsterdamissa. Se ei kuulosta ollenkaan huonolle ajatukselle.

Tämä hiostava kuumuus voisi kyllä jo loppua, tai ainakin sisätiloihin toivoisi viileämpiä tuulia. Ei siinä, uhmasin plus kolmeakymmentä ja paistoin mustikkamuffinseja. Niistä tuli hyviä ja nyt lämpötila on kolmekymmentäyksi. 

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Kesäreissu

Viikon päästä maailma taas odottaa meitä. Se ottaa vastaan hurjan lämpimillä keleillä (ainakin ennusteiden mukaan) ja aurinkoisella ilmeellä. Tuntuu, että olen taas unohtanut miten niin pitkään reissuun pakataan tavaraa mukaan. Onneksi mennään autolla, joten sinänsä tavaraa mahtuu kyllä mukaan.
Tällä hetkellä meillä on varattuna laivamatkat maailmalle ja takaisin, sekä ensimmäisen yön yöpyminen Roskildessa. Sen jälkeen on vielä kaikki mahdollisuudet avoinna.

Ennen reissuun lähtöä pitäisi kuitenkin vielä tehdä niin hurjan paljon kaikenlaista, että en tiedä miten se kaikki mahtuu yhteen viikkoon. Olisi yhdet synttärit juhlittavana ja siinä välissä muutakin elämää elettävänä. 

On silti kivaa lähteä, vielä ennen kuin alkaa taas arki ja kouluelämä. Sitä riittääkin sitten taas elettäväksi ihan kyllästymiseen asti. 

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Painomuste sormenpäissä

Sormenpäät painomusteessa ja aivoissa keskittymisen aiheuttama väsymyksen tunne. Mietin voisiko minunkin elämääni joskus tulla asioita ilman, että ne tullessaan vievät kaiken energian mukanaan. Sillälailla kuin huomaamatta tulisivat osaksi elämää. Eivät tullessaan aiheuttaisi mahdotonta ahdistusta ja stressiä.

Sitä minä tänään mietin ja tulin siihen tulokseen, että tuskinpa. Tuskinpa vain koskaan pääsen tästäkään ominaisuudesta eroon. Kaikkea sitä joutuu elämässään hyväksymään ja kestämään.

Täytyy vain antaa itselleen aikaa oppia. Mutta olisihan se mukavaa jos edes joku asia joskus, ei aiheuttaisi päässäni kolmatta maailman sotaa.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Että huominen riittäisi

Kun nukut, mutta sitten kuitenkaan et.
Silmien takana vilisee kokonainen maailma, vieläkin sekavampi kuin se mitä päivisin todellisuudeksi kutsutaan.
Takerrun kiinni siihen ainoaan, joka tuntuu todelliselta.
En osaa sanoittaa sitä, miltä minusta tuntuu.
Takerrun kiinni hiljaisuuteen välissämme.
Ajattelen sinun olevan jossain etäällä, kilometrien päässä minusta.
Rikon hiljaisuuden, kysyn mitä mietit.
Kerrot sanoja huomisesta, ja minä toivon että se riittäisi minullekkin.
Että meillä olisi huominen ja se riittäisi.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Herkän lapsen mieli

Kun olin pieni, teki kirjosieppo yhtenä kesänä pesänsä meidän autokatoksen lampun päälle. Se ei ollut kovin otollinen paikka pesälle ja lopulta sieltä alkoikin sitten poikaset tippua keskelle pihaa. Muistan miten niitä yritettiin jotenkin nostaa takaisin sinne pesään, mutta ei se tainnut kovin hyvin onnistua. Ja sitä minä sitten itkin yhden kokonaisen kesäyön, että kun ne poikaset kuolee. Että ne liiskaantuvat, tai että emo ei enää ymmärrä ruokkia niitä, että joku kettu käy syömässä ne pienet ja puolustuskyvyttömät. Kuulin varmaan miten aikuiset mietti näitä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, ja imin ne sitten mieleni sopukoihin aiheuttamaan pelkoa. Muistan, että itkin niin kovin lohduttomasti, enkä meinannut rauhoittua millään. 

Voisinpa halata sitä pientä ja lohdutonta, luvata että kyllä se maailman tuska iän myötä helpottaa. Mutta eihän sellaista voi mennä lupaamaan, joka ei toteudu. Ei ole helpottanut tuska ja se sama herkkyys asuu minussa edelleen. 

perjantai 6. heinäkuuta 2018

25

Kun olin täyttänyt 20, ajattelin, että lakkaan laskemasta. Että olisin siitä eteenpäin aina vain 20 ja jotain vuotta vanha. Että mitä sitä turhaan enää laskemaan, iän lisääntymisen ajatteleminen aiheutti lähinnä ahdistusta.

Tänä vuonna ikäni on kuitenkin taas viidellä jaollinen ja sellaisten lukujen säännöllisyys saa mieleni tyyntymään. Tällä hetkellä on ihan ok olla 25, ja tulevat vuodet voin pysyä sen ikäisenä.

Tähän ikään mennessä olen taas yhtä mansikkakakkua rikkaampi ja omistan vihdoinkin kunnollisen paistinpannun. Ne on ne elämän pienet ilot.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Kaipuuta takaisin huolettomuuteen

On olemassa ihmisiä, jotka muistavat minut yhä lähes kaksikymmentä vuotta nuorempana.
Joka kerta ne hämmästyvät siitä miten olen kasvanut ja muuttunut, toteavat että eipä sinua ehkä enää edes olisi tunnistanut.
Niissä mielissä olen yhä ja edelleen alle kouluikäinen.

Ja niin minä itsekin usein toivoisin yhä ja edelleen olevani.
Ei olisi kaikkea tätä vastuuta, ei elämän tuskaa ja maailman painoa harteilla.
Ensimmäisen kerran ymmärsin lapsuuden jäävän taakse kun täytin 16.
Siitäkin on jo ihan liian monta vuotta.

En tiedä pääsenkö tästä koskaan yli, kaipuusta lapsuuteen ja kaikkeen siihen entiseen. 
Ja jos en pääse, niin täytyy vain oppia elämään sen kanssa.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Narukauppiaan vaimo

Elämästä inspiroituneena aloin pohtia, että pitäisiköhän vaihtaa blogin nimi. Korkeimpana uusien nimien ehdotuslistallani on "Narukauppiaan vaimo". Vaikka enhän minä vielä mikään vaimo ole, mutta toisaalta narukauppiaan tyttöystävä ei ole läheskään yhtä myyvä pituutensa takia. 

Se narukauppias karkasi taas maailmalle, on siellä kokonaisen viikon. Mutta onneksi jo tällä viikolla on taas mansikkakakku aika ja sain jo tänään äitin ostamaan synttärilahjankin. Toivomukseni mukaan sain uuden paistinpannun. Jep, toivoin lahjaksi paistinpannun. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, sen verran käytännöllisiksi ovat lahjatoiveet viime vuosina muuttuneet.

Mutta en minä nyt ehkä tosissaan sitä blogin nimeä ajatellut muuttaa. Perjantaina kuitenkin leivotaan mansikkakakku, perinteen mukaan. Siitä perinteestä minä haluan pitää kiinni.

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tanssimme häitä

Oltiin viikonloppuna juhlimassa tämän kesän toisia häitä. Tällä kertaa ne oli kuitenkin sillä tavalla erilaiset, että morsian oli ystäväni ala-aste ajoilta asti. Se teki tilanteesta vielä jotenkin hienomman, ja ymmärsin miten suuri kunnia oli saada tuollainen kutsu. Saimme olla mukana todistamassa ikimuistoista ja onnellista päivää. Se herättää suurta kiitollisuutta. 

Siellä me juhlimme hääparin onnea. Vieraiden joukossa oli sellaisia naamoja joita en ole nähnyt vuosiin, mutta jotka kuitenkin herättivät sellaista tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta, että en  sellaista osannut etukäteen odottaa.

Ei sitä ehkä silloin ala-asteella, liikuntatuntien hiihtoreissuilla, osattu ajatella että joskus edessä olisi tällaisiakin päiviä. Että joku päivä tanssittaisiin toistemme häitä, yli kymmenen vuoden jälkeen. Ja se kai on elämässä parasta, että aina se osaa yllättää.