maanantai 30. joulukuuta 2019

Pitäisikö elää enemmän?

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka elävät elämäänsä jollainlailla spontaanisti ja huolettomasti. Ainakin spontaanimmin ja huolettomammin, kuin mitä itse kykenen omaa elämääni elämään. 

He voivat lähteä reissuun, tietämättä että milloin ja mihin se reissu tulee päättymään. He voivat nukkua ihan missä tahansa tuntematta oloaan turvattomaksi. Asuntolan soluhuoneessa, yökoulussa koulun lattialla tai vaikka kotibileissä kaverin sohvalla. 
Minun maailmani järkkyy oudossa ympäristössä, jos minulla ei ole tiedossa omaa rauhaa ja yksityisyyttä. Olo ei ole turvallinen, edes siellä asuntolan soluhuoneessa. Ja aikanaan opiskelujen takia tehty viikon retki suomenlinnaan sai minut nukkumaan levottomasti ja puhumaan unissani jokaikinen yö.

Kadehdin myös vaatteita, joita sellaiset ihmiset käyttävät. Pukeutumisessakin on sellaista tiettyä huolettomuutta, jota en itse ole koskaan pystynyt tavoittamaan. Ihailen sellaisia vaatteita, mutta en tunne oloani omakseni, jos puen sellaisia päälleni. En tiedä voiko tätä selittää mitenkään, että millaisia vaatteita ne sitten ovat. Mutta se on ihan oma tyylinsä ja siihenkään minä en pääse sisälle vaikka haluaisin. 

Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka keräävät ympärilleen ison kasan muita yhtä spontaaneja ihmisiä. Sillä kaveriporukalla voidaan sitten istua kesäillat meren rannalla piknikillä ja juoda viiniä muovilaseista. Itse en juuri koskaan harrasta piknikejä, koska on niin paljon helpompaa syödä kotona pöydän ääressä ja juoda oikeasta lasista. Silti ihannoin ajatusta sellaisista illoista, jolloin kesäilta hämärtyy ja päälleen voisi kiskoa sellaisen spontaanin villapaidan ja siemailla viiniä kalliolla.

Mutta illan hämärtyessä ja viileän tullessa, minä lähden kotiin. Alkaahan se sitä paitsi siinä vaiheessa jo väsyttääkin ja sitten menee taas maailma raiteiltaan, jos ei ole normaaliin aikaan menossa nukkumaan. 

Vieläkö pitäisi tässä iässä yrittää elää enemmän?

lauantai 28. joulukuuta 2019

Epätodellinen todellisuus

Ei se onneksi ole ikuisuus. 

Siinä on minun lohdutukseni,
sanat joihin turvaan.
Sanat, joihin ihan oikeasti haluan uskoa.

Mutta on hetkiä kun tunne on todellinen,
niin äärettömän vallitseva ja oikeantuntuinen,
että en tiedä miten voisin uskoa järjenääneen.

Silti minulla vielä on sellainen, 
järjenääni joka huutaa lujaa,
jopa kaiken sen epätodellisen todellisuuden ylitse. 


Se huutaa ja haluaa uskoa,
että ikuisuuteen ei tämäkään tunne pysty.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Parempia hetkiä

Ja sitten tulee näitä hetkiä, kyllä niitä välillä ihan oikeasti tulee, että kaikki se ahdistuksen ja pelon määrä tuntuu niin kaukaiselle. Että miten muka en viikko sitten uskonut pystyväni enää koskaan elämään normaalia elämää. Että jokainen hetki elämässäni tulisi olemaan täynnä pelkoa ja ahdistusta. Tulevaisuutta ei ollut.

Ja nyt, olo ja elo tuntuu lähes normaalille. En pelkää kaikkea, uskallan hengittää. Nykyään näissä hetkissä on vain se, että pelkään taas menettäväni tämän kaiken. Mitä sitten kun taas seuraavan kerran mieli on yhtä alamäkeä ja pitäisi uskoa, että kyllä se helpottaa. 

Miten selvitä niistä huonoista, pelottavista hetkistä? Kun siinä hetkessä ei jaksa uskoa, että se on vain ohimenevää. Miten niihin hetkiin voisi saada siirrettyä tätä sisäistä rauhaa ja uskoa parempaan?

perjantai 20. joulukuuta 2019

Sanoita ahdistus

Mitä jos ahdistus vain pahenee ja syvenee, kun sen tekee sanoilla oikeasti osaksi elämäänsä?
Olen pelännyt sanoa sitä ääneen, miten paljon oikeasti olen tänä vuonna tuntenut ahdistusta.
En ole uskaltanut.
Niin monta kertaa se on vienyt syviin syövereihinsä, 
ja itse olen itseni sieltä pois taistellut. 
Joskus vain mietin, kuinka moneen kertaan voimavarani vielä riittävät.

Nyt olen opetellut sanomaan sen ääneen, että ahdistaa. 
Sanoittamaan niitä hetkiä.
En tiedä auttaako se, mutta ainakin toivon niin.

tiistai 17. joulukuuta 2019

Joka vuosi tulee joulu

Pian on joulu. 
Miten se tuleekin, joka vuosi, kaikesta huolimatta.
Yhtä vääjäämättä kuin aika muutenkin juoksee eteenpäin.
Se ei jää odottelemaan niitä, jotka eivät pysy kyydissä.
Se ei hidasta vauhtiaan niille, jotka toivoisivat hetkien kestävän hieman pidempään.

Niin kulkee aika.
Se matelee hitaasti niille, jotka toivoisivat nopeaa muutosta.
Ja juoksee liian nopeaan niille, jotka tahtoisivat pysähtyä olemassaolevaan hetkeen.
En tiedä kumpaan ryhmään kuulun.
Eikä sillä kai niin väliäkään.


Kunhan ei erehdy luulemaan, että aika silti muuttaisi tapojaan.

lauantai 14. joulukuuta 2019

En uskalla ääneen sanoa

Miksi se on niin vaikeaa,
ihan äärettömän pelottavaa,
lähes mahdotonta.

Miten se voi olla niin mahdotonta,
kertoa se ääneen,
niille kaikkein läheisimmille.

Niille, jotka kuitenkin näkevät.
Niille, jotka alkavat ihmetellä.
Niille, jotka voisivat antaa apua ja tukea. 

En minä silti uskalla sitä kertoa tai näyttää,
että miten paljon mieleni aiheuttaa harmia.

torstai 12. joulukuuta 2019

Ei menetettyjä hetkiä

Siihen ei tarvitse alistua, mutta jollain tavalla se täytyy hyväksyä osaksi elämää.
Jos vain toivon, oikein kovasti, että se katoaisi ja menisi pois, en muista nauttia elämästä tässä ja nyt.
Koska sitä se nyt silti on, tässä ja nyt, elämääni.
Tuntuu pahalta ajatella kaikkia niitä hetkiä, jotka hukkaan ahdistukseni takia. Mutta samalla en kuitenkaan haluaisi tuntea niin. 
Ei ne ole hukattuja, ne on vain eri tavalla elettyjä. Erilaisten tunteiden sävyttämiä. 
Ehkä ne ovat matka kohti syvempää ymmärrystä. 


Mutta missään tapauksessa ne eivät ole menetettyjä hetkiä.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Miksi kirjoitan, miksi en

Kirjoitan sanoja, pyyhin pois, jätän ne luonnoksiin.
En tällä hetkellä tiedä mikä on blogini pointti, tyyli tai tarkoitus. 
En osaa julkaista mitään, koska en tiedä mistä tai mitä kirjoittaisin, tai miten. 
En taas muista, että voisin kirjoittaa ihan vain itselleni.
Ihan vain siksi, että tarvitsen sanoja tekemään ajatukseni näkyviksi. 

Kirjoittaa ihan vain siksi, että tarvitsen sanoja ajatuksieni kertojiksi.

tiistai 3. joulukuuta 2019

Puolimielet hajalla

Ongelmana on vastuun siirtäminen. Odotan, että terapeutti ratkaisee kaikki ongelmani. Tai ehkä jos menisin lääkäriin, niin lääkäri ratkaisisi ne. Kaikki vain katoaisi ja elämä olisi kuin ennen.

Mutta niin helppoahan se ei ole, tietenkään. Vaikka käynkin terapiassa, ei ole terapeutin vastuulla tehdä elämästäni jotenkin parempaa. Silti, yhä ja edelleen, se jää omalle vastuulle. 

Miten suhtaudun olotilaani, vastoinkäymisiin, elämään. Toivon, että voisin suhtautua positiivisemmin. Ihan kaikkeen. Koska viime aikoina on positiivisuus ollut jossakin kaukana. Lähtökohtaisesti pelkään sitä kaikkein pahinta vaihtoehtoa loputtomasti. Ei kai se ihme, jos olo on synkkä.

Vaikka elämä ja asiat eivät tunnukaan olevan kuin ennen, silti ne voivat olla ihan hyvin juuri tässä hetkessä. Koska ei minulla oikeastaan ole mitään hätää, tässä ja nyt.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Takaisin entiseen

Ikävöin sitä, kun asiat olivat vain asioita.
Syöminen oli vatsan täyttämistä, väsymys väsymystä ja elämä ihan vain elämää.

Nyt syöminen on taistelua pahaa oloa vastaan, väsymys merkki jostain vakavasta sairaudesta ja elämä ylipäänsä häilymistä jossakin todellisuuden ja muiden maailmojen rajalla. Ei toki aina, mutta usein. (jälkeenpäin lisätty huomautus, että siis mielikuvissa tuntuu asiat olevan näin. Oikeasti ei ole sairauksia, vakavia tai mitään.)



Voisin ottaa takaisin entisen, sen kun asiat olivat ihan vain asioita.