Soittolista rauhoittumishetkiin

Kevään tulo ja valon määrän lisääntyminen,

ne aiheuttavat levottomuutta.

En tiedä miten pitäisi suhtautua lisääntyneeseen valon määrään,

valoisiin iltoihin.

Toisaalta totesin ettei sillä ole mitään väliä,

valon määrä lisääntyy silti,

suhtauduinpa siihen miten vain.

On alkanut tuntua,

että "Lohtua ja voimaa" soittolistani Spotifyssa

voisi olla nimeltään ennemminkin "Rauhoittumishetkiin".

Aiemmin pelastauduin ahdistuksen keskellä tuon kyseisen soittolistan pariin.

Nykyään kuuntelen sitä, kun koen että nyt on tarve hidastaa, ihan vain olla ja hengittää. 

En edes muista milloin viimeksi olisin tarvinnut pelastautua lamauttavan ahdistuksen kynsistä.

Pastellinsävyjä

Miltä näyttää mielenrauhani?

Pastellinsävyjä,

oranssia ja liilaa.

Se on valoa, joka täyttää kehoni,

piirtää ääriviivani,

sulkee syleilyynsä.

Se on äärimmäisen rakas ja tärkeä.

En haluaisi luopua,

tai kadottaa sitä,

oikeastaan täysin enää koskaan.

Aikaa tärkeille asioille

En aina tiedä onko syksy vai kevät.

Välillä maaliskuu saattaa tuntua aivan marraskuulle.

Joskus keväällä ihmettelin kaupassa miksi pääsiäismunia myydään syksyllä.

Minun elämääni on tullut työ.

Työkokeiluni kirjastolla jatkui puolen vuoden työllistymisjaksolla.

En enää olekaan ihan niin vapaa, kuin vaikka opparia kirjoittaessa.

Eniten työ rokottaa siskonlasten kanssa vietettyä aikaa. 

Kun tein opparia, pystyin käymään viikoittain.

Nykyään tekee pahaa, kun väli voi venähtää pariin viikkoon.

Tiedän olevani onnekas, että pystyn olemaan näinkin paljon läsnä.

Tänään kuitenkin olin useamman tunnin tätittämässä,

ja sydämeni sulaa.

Ehkä tämä on asia, jolle täytyy kaiken keskellä tehdä enemmän aikaa,

koska se tuntuu äärimmäisen tärkeälle.

Haluan muistaa kaiken kiireen keskellä käyttää aikaani sellaisiin asioihin, jotka tuntuvat ihan oikeasti aidosti todella tärkeille.

Niiden pienten ihmisten näkeminen todellakin on sitä.

Melkein kevät

Näin viime yönä unta, että olin tappanut erään miehen.

Nyt mietin, voiko monen kuukauden hiljaisuuden jälkeen palata kirjoittamaan tuollaisilla sanoilla.

Elämä on juossut eteenpäin,

ja minä raahautunut sen mukana,

kompastellen hurjassa vauhdissa.

Olen ikävöinyt kirjoittamista,

miettinyt miksi en tee sitä enemmän.

Juoksisivatpa sanat minusta ulos yhtä hurjaa vauhtia

kuin mitä elämä kiitää eteenpäin.

Silloin olisi helppo kirjoittaa,

vaikkakin ehkä kompastellen.

2023

Tulevana vuonna (voiko tästä alkaneesta vuodesta enää käyttää termiä tulevana?) 

aion muistaa pysähtyä, palauttaa itseäni hetkeen, elää enemmän tässä.

Aion palata opiskelemaan. Kyllä, tiedän, silkkaa hulluutta. 

Vastahan minä edellisestä valmistuin ja pääsin eroon kaiken maailman ryhmätöistä ja palautuspäivistä. 

Toivon saavani jatkaa kirjastossa työskentelyä. 

Se on ympäristönä yhdenlainen koti sielulleni ja mielelleni.

Kun tänään aamuvuorossa hyllyttäessä mieleni juoksi jo lounastauolla,

minä palautin itseni hetkeen,

toin mieleni sinne kirjojen keskelle.

Sellaisia hetkiä toivoisin tältä vuodelta enemmänkin.

Kiitollinen mieli

Asiat, jotka eivät välillä todellakaan olleet elämässäni itsestäänselvyyksiä, alkavat hiljalleen sulautua taas osaksi normaalia.

Voin ajatella meneväni ravintolaan ilman, että vatsani tuntuu kääntyvän ympäri.

Voin sopia näkeväni ystäviäni, eikä se aiheuta ahdistavia tuntemuksia tai pelkoa. 

Enää en edes muista olla niistä erikseen kiitollinen, koska ne ovat niin luonnollisia ja oikeita. Niin ei kuitenkaan ole aina ollut ja siksi en haluaisi nähdä niitä itsestäänselvyyksinä.

Kiitollinen mielenterveydestä, pääsääntöisestä rauhasta, turvallisuuden tunteesta. Kiitollinen siitä, että olen saanut normaalin elämäni takaisin.

Ajatuksia joulusta

Olen oppinut, että en ole kovin hyvä muutoksissa.

Olen oppinut myös, että elämässä ei mikään ole niin varmaa kuin muutos.

Sitä miten tällaisen yhdistelmän kanssa eletään en tiedä.

En enää odota tulevani valmiiksi,

tai tietäväni yhtäkkisen maagisesti että kuka oikein olen.

Se on elämän pituinen prosessi,

ja aina voi oppia itsestään lisää.

Yritän opetella elämään hetkessä,

että tässä ja nyt olisi ainut hetki jolla on väliä.

Tulevasta ei tiedä 

ja menneessä roikkuminen tekee olon niin pohjattoman melankoliseksi.

Haluaisin ajatella, että joulu olisi juuri oikeanlainen,

siinä hetkessä ja niiden ihmisten seurassa.

Että joulun tekisi tunnelma ja ihmiset,

eikä se että asiat ovat juuri niin kuin ne ovat aina olleet.

Ja että voisin hyväksyä myös sen,

vaikka joulu tuntuisikin myös vähän pahalle.

Koska muutokset ja asioiden erilaisuus,

niiden kanssa minä en oikein tule toimeen.