tiistai 26. heinäkuuta 2022

Tasapaino

Tätäkö se elämä onkin,
tasapainottelua epätoivon ja tyyneyden välillä.

Toisinaan syöksyn kohti epätoivoa,
kannattelen sen hurjaa painoa,
ja näen kaiken tulevan synkkänä.

Seuraavassa hetkessä onkin tyyneyttä,
tunne siitä että kyllä minä tämän selätän,
kyllä minä selviän.


Ihmeellisen suloinen tasapaino.

torstai 21. heinäkuuta 2022

Ilmastotietoinen somekupla

Ilmastoahdistus ja lomamatkoille lentelevät ihmiset aiheuttavat hämmennystä.

En tiedä miten suhtautua ulkomailta saatuihin kuvatervehdyksiin, kun omaan mieleeni ei oikein tällä hetkellä mahdu edes vaihtoehto lentomatkailusta. 
Instagramissani vallitsee kupla, jossa ilmastontilasta ollaan huolissaan. Minäkin hetken ehdin iloita, että ehkä koronan aiheuttama lentokatko voisi opettaa ihmiskunnalle jotakin. 
No ainakin sen, että nyt kun taas pääsee niin haalitaan matkoja kaksin käsin. 

En haluaisi saarnata, viedä iloa niiltä jotka ovat lomalle päässeet ja lähteneet. Ei siellä ollessaan kukaan halua moraalisaarnaa lentämisen itsekkyydestä ja maailman tuhoutumisesta. En silti haluaisi myöskään hyväksyä lomalentelyä ja sen yleisyyttä.

Kun maailma tuntuu palavan ja tuhoutuvan, ei minun omatuntoni ainakaan soimaamatta antaisi huvikseen lennellä. Mutta ehkä se on vain tämä somekuplani tietoisuus, jonka piiriin olen itseni altistanut.

perjantai 15. heinäkuuta 2022

Mieleni ei ole päässyt kiinni ajatukseen kesästä

Vuodenajoilla ei tunnu enää olevan juuri merkitystä.
Valon ja lämmön määrä vaihtelee edelleen niiden mukana, 
minun mieleni ei niinkään.

Olenko väsyneempi kun tulee pimeää?
Ehkä.
Tuntuuko aurinkoiset päivät vaativan enemmän ulkoilua ja säästä nauttimista?
Ehkä.

Mutta mieleni ei ole päässyt kiinni ajatukseen kesästä, 
vaikka eletään jo heinäkuun puoliväliä.
On vain päiviä, jotka sulautuvat toisiinsa. 
On vain ajanjakso, jossa yritän päästä kiinni työelämään.
Etsin ja koetan löytää jotakin, johon tarttua.

Ehkä on helpompaa, että ei tarraudu ajatukseen kesästä tai syksystä.
Että ei voi tuntea tuskaa kesän loppumisesta, kun ei ole oikeastaan rekisteröinyt sen edes alkaneen.


Että jossain vaiheessa vain illat taas pimenevät,
ilmat viilenevät,
ja minun mieleni vyöryy eteenpäin,
tarttumatta sen kummemmin yhtään mihinkään.

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Lämpimän kesän pehmittämän pään tuottamia ajatuksia

Unessa olin raskaana.
En tarkoituksella tai suunnitellusti. 
Mutta huomasinpa vain olevani.

Tekemättömät asiat kasaantuvat välilehdiksi nettiselaimeni yläreunaan.
Jono alkaa olla jo niin pitkä, että sivujen sisältöä on mahdotonta kertoa pienten kuvakkeiden perusteella.
Sieltä silmäni noukkivat niitä pitkin päivää,
"ai niin, tuokin".
Joskus teen löytöjä, olen jättänyt auki sivun jota en edes muista avanneeni.

Kesä on ollut melkoisen lämmin. 
Siitä kertoo ehkä googletus historiani,
jonka lähes ylimpänä keikkuu haku "aurinko ripuli".
Vähän naurahdan sille joka kerta.

Miksi olen googlettanut jotain sellaista?
Miksi ahdistukseni vyöryi yksi päivä yli äyräidensä,
ja paha olo nousi kurkkuun ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan?
Miksi töihin ei niin vain mennä ja miksi pelkään, että jaksamiseni ei riitä?
Miksi näen unia, joissa olen raskaana?

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Tuoksumuistoja lapsuudesta

Unet on olleet raskaita.
Aamuisin herätessä ne haihtuvat hiljalleen uuteen päivään.
Mutta tälläkin hetkellä,
minun unieni pelottavat asiat,
ovat joillekin totta.

Vapautan pitkäksi venähtäneet hiukseni korkealta ponnarilta.
Yhtäkkiä,
nenään tulvahtaa tuoksumuisto,
aivan kuin serkkujen luona lapsuudessa.

Joskus mietin,
voisiko ajan pysäyttää.
Ja jos voisi,
niin mihin kohtaan haluaisin sen pysähtyvän.

En tiedä,
voinko puhtaalla omalla tunnolla enää koskaan lentää.
Lomalennoista on tullut kirosana mielelleni,
pahempaa myrkkyä kuin yksityisautoilu.


Toisinaan maailmanpaino on liian suuri,
ja toivoisin,
että en tietäisi ja ymmärtäisi ihan niin paljoa.

maanantai 30. toukokuuta 2022

Odotukset tukehduttavat

Yhtäkkiä olen valmistunut, en enää opiskelija.
Statukseni on muuttunut, ihmisten odotukset minua kohtaan ovat muuttuneet.

Tunnen tukehtuvani.

Odotukset istuvat rintakehäni päällä,
painavat sen kasaan.
On vaikea hengittää.

Mieleni huutaa lujempaa kuin hetkeen,
"TEE JOTAIN".
Eikä sille riitä mikään.


Yritän sanoa itselleni,
että ei ole mitään hätää tai kiirettä.
Että kyllä asiat järjestyvät ajallaan.

Samalla mieleni kasvattaa odotuksista entistä suurempia mörköjä,
ja järjen äänelle ei jää juuri sijaa.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Elämä on arvoitus

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle itsellesi, jos saisit sanoa kolme sanaa?

Tyylilleni uskollisena pureuduin tähänkin vähän leikkimieliseen kysymykseen kaikella sillä vakavuudella, jota itsestäni löydän.
Kysymys on vaikea.

Sanoisinko, että "ei tarvitse tietää". 
Jo silloin tunsin olevani eksyksissä, hukassa. En tiennyt mitä opiskella, mihin suuntaan mennä, mitä ammattia tavoitella. 
Mutta ei sillä, että tietäisin yhtään sen paremmin näin kymmenen vuotta myöhemminkään.
Paljon olen siitä ehtinyt elämässä stressata,
ja pikkuhiljaa alan ajatella,
että ehkä en koskaan tule tietämään.

Sanoisinko, että "pysähdy, hengitä, kuuntele".
Olisiko nuo sanat kertoneet 18-vuotiaalle minulle yhtään mitään?
Jos vain olisin jo silloin ymmärtänyt miten tärkeää oman kehon kuuntelu on,
elämä olisi voinut olla vähemmän kuormittavaa.
Mutta, diipadaapa ja liibalaaba,
minun piti käydä elämässäni läpi kaikki tapahtuneet asiat,
että voin olla tässä tilanteessa ja tämän tiedon kanssa.

En siis todellakaan tiedä mitä sanoisin.
Ehkä, että "sinä ehdit kyllä",
tai "elämä on arvoitus".

Sitä se on,
ratkeamaton arvoitus,
täynnä aina uusia käänteitä.