sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Elämä on arvoitus

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle itsellesi, jos saisit sanoa kolme sanaa?

Tyylilleni uskollisena pureuduin tähänkin vähän leikkimieliseen kysymykseen kaikella sillä vakavuudella, jota itsestäni löydän.
Kysymys on vaikea.

Sanoisinko, että "ei tarvitse tietää". 
Jo silloin tunsin olevani eksyksissä, hukassa. En tiennyt mitä opiskella, mihin suuntaan mennä, mitä ammattia tavoitella. 
Mutta ei sillä, että tietäisin yhtään sen paremmin näin kymmenen vuotta myöhemminkään.
Paljon olen siitä ehtinyt elämässä stressata,
ja pikkuhiljaa alan ajatella,
että ehkä en koskaan tule tietämään.

Sanoisinko, että "pysähdy, hengitä, kuuntele".
Olisiko nuo sanat kertoneet 18-vuotiaalle minulle yhtään mitään?
Jos vain olisin jo silloin ymmärtänyt miten tärkeää oman kehon kuuntelu on,
elämä olisi voinut olla vähemmän kuormittavaa.
Mutta, diipadaapa ja liibalaaba,
minun piti käydä elämässäni läpi kaikki tapahtuneet asiat,
että voin olla tässä tilanteessa ja tämän tiedon kanssa.

En siis todellakaan tiedä mitä sanoisin.
Ehkä, että "sinä ehdit kyllä",
tai "elämä on arvoitus".

Sitä se on,
ratkeamaton arvoitus,
täynnä aina uusia käänteitä.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Elämän suhteen tuskin koskaan valmis

Opiskelujen suhteen minusta tulee valmis.
Sen määrittää opintopisteiden määrä ja tiettyjen kurssien suorittaminen.
Mutta elämän suhteen valmis.

Valmis työelämään, valmis parisuhteeseen, valmis vanhemmuuteen.
Niihin ei minusta tee valmista mikään kurssien määrä,
ei opintopisteet tai tutkintotodistukset.

Toisaalta ajatuksena on outoa,
että ensin pitäisi tuntea itsensä valmiiksi,
ennen kuin voi ryhtyä työelämään, parisuhteeseen tai vanhemmuuteen.
Kuitenkin opiskellessa nimenomaan ensin opiskellaan,
lopulta valmistutaan.

Oikeastaan täytyisi siis vain lähteä matkaan,
suunnata kohti unelmaansa,
ja matkan aikana kasvaa valmiimmaksi.


Elämä ei ole samanlainen kokonaisuus kuin opinnot,
kukaan ei kirjoita tutkintotodistusta tai jaa arvosanoja,
opintojen suhteen voin olla valmis,
mutta elämän suhteen tuskin koskaan.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Sitten olen valmis

Kävelin koululle palauttamaan kulkutunnistelätkän.
Paistoi aurinko, kuulokkeissa soi "älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan",
näin sitruunaperhosen.
Hetken olo oli kevyt kuin perhosen lento.

Toisaalta vapaus, toisaalta uudenlaiset vastuut ja velvollisuudet.
Onko tässä elämässä koskaan hetkeä, jolloin ei tarvitsisi suorittaa?
Onko pienintäkään häivähdystä hetkestä, kun pyyteettömästi oltaisiin vain tyytyväisiä omiin ja muiden suorituksiin?

Arvioitu valmistumisaikani oli toukokuussa 2021.
Nyt vuotta myöhemmin, se on totta.
Ja minä olen itsestäni niin hemmetin ylpeä. 
Kaiken tämän keskellä, minä valmistun.

maanantai 2. toukokuuta 2022

Minun vuoroni huutaa lujempaa

Viime aikoina olen huutanut tuuleen,
jossa viesti katoaa ennen kuin tavoittaa määränpäänsä,
jossa ääni hajoaa ilmaan kesken kaiken.

Ehkä kyse ei ole siitä, 
että viestejäni ei kuultaisi,
tai siitä että minua ei yritettäisi tavoittaa.

Ehkä se on tuuli, joka vetää välistä.
Puhurina puhaltaa niin, että viestit ei kulje.


Ehkä se ei ole niin,
vaikka välillä siltä tuntuisikin.
Ehkä nyt on vain minun vuoroni huutaa lujempaa.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Ajatuksia lapsellisuudesta

Huomaan ajattelevani usein, että aika loppuu kesken. On pirullista olla nainen tässä maailmassa, kun niin sanotusti biologinen kello tikittää. Huomaan takertuvani reilusti yli 30 vuotiaisiin pienten lasten äiteihin, kuin johonkin viimeiseen helpottavaan oljenkorteen. "Huh, tuokin on jo 36 ja lapset on noin pieniä." Tai tietysti mikä parempaa, naisiin jotka vasta odottavat ensimmäistään noilla ikävuosilla.

Lasken itselleni niin sanottuja armon vuosia. On vielä aikaa kypsyä ja pohtia, melkein kymmenen vuotta. Ainakin teoriassa. Käytännöstähän ei sitten kuitenkaan voi kukaan koskaan etukäteen tietää. 

En ole viimeisiin vuosiin kokenut oikein minkäänlaista halua tulla äidiksi. Silti jokin ajatus päässä pakottaa miettimään sitäkin vaihtoehtoa. Niin syvälle se on meihin ihmisiin kirjoitettu. Jonnekin alitajuntaan ja tiedostamattomaan, ajatus suvun jatkamisesta. Ehkä odotin jotain tapahtuvaksi, kun siskonpoikani syntyi. Se oli ensimmäinen kosketukseni ylipäätään niin pieneen ihmiseen. Stressaannuin ja ahdistuin itkusta, ihmisten hössötyksestä, siitä sekasorrosta jolla itku yritettiin saada loppumaan monen ihmisen voimin. Koin helpotusta siitä, että pääsin kotiin lepäämään kaiken hulinan jälkeen. Ei pienintäkään ajatusta siitä, että olisipa minullakin, voisinhan minäkin. 

En vieläkään tiedä voisinko. Niin monia syitä sille, miksi minun ei ehkä ole tarkoitus tulla äidiksi. Toisaalta niin paljon inhimillistä pelkoa suuren elämänmuutoksen ja mullistuksen edessä. Suuren tuntemattoman, josta kukaan ei voi etukäteen varmaksi sanoa mitä saa. Ehkä se olisi oudompaa, jos se ei ollenkaan pelottaisi. 

Aika tuntuu valuvan käsien välistä hukkaan, enkä ole vielä täyttänyt edes kolmeakymmentä. Ihan liian pian tosin olen. Nämä ajatukset eivät ole jättäneet viime aikoina rauhaan. Enkä tiedä jättävätkö milloinkaan. Tämä tuntuu olevan liian suuri asia päätettäväksi, ja joskus toivon että ehkä universumi päättää puolestani. 

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Elämä tapahtuu kaikesta huolimatta

Välillä pelkään hukkuvani.
Kun ajatukset karkaavat tästä hetkestä tulevaan,
ja unohdan hengittää.

Ne ovat kuitenkin vain lyhyitä välähdyksiä,
eivät oikeastaan enää lähelläkään totuutta.
Ne menevät ohitse.

Elämä on karannut kevääseen kuin varkain.
Harjoittelua, ja koko opintoja, on jäljellä muutama hassu viikko. 
Valon määrä on lisääntynyt ja tehnyt television katselusta hankalaa.

En tiedä odotanko kesää,
tai mitään.
En osaa tai uskalla suunnitella,
ja elämä tapahtuu siitäkin huolimatta.

tiistai 29. maaliskuuta 2022

Oikeaan suuntaan elämän tiellä

Toisaalta huolettaa, että pähkäilen liikaa. 
Vatvon ja vatuloin, enkä sen takia tartu mihinkään. 
Elämä vain pyyhkäisee ohitse, enkä ole saavuttanut mitään.

Toisaalta pelottaa tarttua mihinkään, 
kun oma jaksaminen on niin nollissa,
ja valinnat elämänpituisia.

Mitä on se "mitään",
josta pelkään jääväni paitsi,
että sitä en saavuttaisi?

Kuuluuko sitä edes kaikkien saavuttaa,
ja miksi pitäisi saavuttaa vain siksi,
että kaikki muutkin.


Kuljeta ja johda,
oikeaan suuntaan,
elämän tiellä.