sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Elämä on arvoitus

Mitä sanoisit 18-vuotiaalle itsellesi, jos saisit sanoa kolme sanaa?

Tyylilleni uskollisena pureuduin tähänkin vähän leikkimieliseen kysymykseen kaikella sillä vakavuudella, jota itsestäni löydän.
Kysymys on vaikea.

Sanoisinko, että "ei tarvitse tietää". 
Jo silloin tunsin olevani eksyksissä, hukassa. En tiennyt mitä opiskella, mihin suuntaan mennä, mitä ammattia tavoitella. 
Mutta ei sillä, että tietäisin yhtään sen paremmin näin kymmenen vuotta myöhemminkään.
Paljon olen siitä ehtinyt elämässä stressata,
ja pikkuhiljaa alan ajatella,
että ehkä en koskaan tule tietämään.

Sanoisinko, että "pysähdy, hengitä, kuuntele".
Olisiko nuo sanat kertoneet 18-vuotiaalle minulle yhtään mitään?
Jos vain olisin jo silloin ymmärtänyt miten tärkeää oman kehon kuuntelu on,
elämä olisi voinut olla vähemmän kuormittavaa.
Mutta, diipadaapa ja liibalaaba,
minun piti käydä elämässäni läpi kaikki tapahtuneet asiat,
että voin olla tässä tilanteessa ja tämän tiedon kanssa.

En siis todellakaan tiedä mitä sanoisin.
Ehkä, että "sinä ehdit kyllä",
tai "elämä on arvoitus".

Sitä se on,
ratkeamaton arvoitus,
täynnä aina uusia käänteitä.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Elämän suhteen tuskin koskaan valmis

Opiskelujen suhteen minusta tulee valmis.
Sen määrittää opintopisteiden määrä ja tiettyjen kurssien suorittaminen.
Mutta elämän suhteen valmis.

Valmis työelämään, valmis parisuhteeseen, valmis vanhemmuuteen.
Niihin ei minusta tee valmista mikään kurssien määrä,
ei opintopisteet tai tutkintotodistukset.

Toisaalta ajatuksena on outoa,
että ensin pitäisi tuntea itsensä valmiiksi,
ennen kuin voi ryhtyä työelämään, parisuhteeseen tai vanhemmuuteen.
Kuitenkin opiskellessa nimenomaan ensin opiskellaan,
lopulta valmistutaan.

Oikeastaan täytyisi siis vain lähteä matkaan,
suunnata kohti unelmaansa,
ja matkan aikana kasvaa valmiimmaksi.


Elämä ei ole samanlainen kokonaisuus kuin opinnot,
kukaan ei kirjoita tutkintotodistusta tai jaa arvosanoja,
opintojen suhteen voin olla valmis,
mutta elämän suhteen tuskin koskaan.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Sitten olen valmis

Kävelin koululle palauttamaan kulkutunnistelätkän.
Paistoi aurinko, kuulokkeissa soi "älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan",
näin sitruunaperhosen.
Hetken olo oli kevyt kuin perhosen lento.

Toisaalta vapaus, toisaalta uudenlaiset vastuut ja velvollisuudet.
Onko tässä elämässä koskaan hetkeä, jolloin ei tarvitsisi suorittaa?
Onko pienintäkään häivähdystä hetkestä, kun pyyteettömästi oltaisiin vain tyytyväisiä omiin ja muiden suorituksiin?

Arvioitu valmistumisaikani oli toukokuussa 2021.
Nyt vuotta myöhemmin, se on totta.
Ja minä olen itsestäni niin hemmetin ylpeä. 
Kaiken tämän keskellä, minä valmistun.

maanantai 2. toukokuuta 2022

Minun vuoroni huutaa lujempaa

Viime aikoina olen huutanut tuuleen,
jossa viesti katoaa ennen kuin tavoittaa määränpäänsä,
jossa ääni hajoaa ilmaan kesken kaiken.

Ehkä kyse ei ole siitä, 
että viestejäni ei kuultaisi,
tai siitä että minua ei yritettäisi tavoittaa.

Ehkä se on tuuli, joka vetää välistä.
Puhurina puhaltaa niin, että viestit ei kulje.


Ehkä se ei ole niin,
vaikka välillä siltä tuntuisikin.
Ehkä nyt on vain minun vuoroni huutaa lujempaa.