tiistai 29. maaliskuuta 2016

Turvaväli ei ole tyhmyyttä

Sinä, joka ajat aivan perässäni kiinni yli 80 kilometrin tuntivauhdilla, oletko ajatellut mitä tapahtuisi jos minä yhtäkkiä pysähtyisin? Mitä jos tapahtuisi jotakin odottamatonta, josta johtuen matka pysähtyisi kuin seinään? Ehtisitkö sinä reagoida, saisitko autosi pysähtymään ajoissa? Missä on sinun reaktiomatkasi, missä on sinun turvavälisi minuun?

Niin kauan kuin ei ole joutunut koskaan vaaratilanteeseen liikenteessä, on siellä helpompi ajaa ei niin turvallisesti. Itsekin olen ajanut jo useamman vuoden, pysyvä kortti on ollut taskussa syksystä 2013. Silti tuoreessa muistissa on yhä autokoulun toisessa vaiheessa näytetyt havainnollistavat esimerkit auton pysähtymisestä, ja mielessä äidin neuvo "jos näet lukea edellä ajavan auton rekisterikilven: olet liian lähellä".

Kun liikenteessä tarkkailee jonossa ajavia autoja, kuudesta autosta noin kaksi näyttää muistavan mikä on turvaväli. Jos edellä ajava auto ajaa nopeusrajoitusten mukaisesti, miksi täytyy hiillostaa aivan persuksissa kiinni? Siksikö, että sinulla on kiire? Vai siksi, että sinulla on niin helkkarin hieno auto joka kulkisi nopeamminkin? Voin kertoa ettet ole yhtään sen nopeammin perillä, et välttämättä edes silloin vaikka ohittaisitkin.

Olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota omaan ajamiseen, muistamaan sen turvavälin. Kauhunhetkiä liikenteessä aiheuttavat erityisesti aivan takalasissa kiinni hiillostavat isot rekat, joiden pysähtyminen ei tunnetusti ole läheskään yhtä nopeaa kuin henkilöauton. Ihan oikeasti, turvaväli ei ole tyhmyyttä. Se ei ole noloa, niin kuin ei myöskään pipon tai toppahousujen pitäminen pakkasella. Se on viisautta, ja viisaudella sekä ennakoinnilla voi liikenteessä oikeasti pelastaa vaikka kokonaisen elämän.

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kuvittelen sinut näihin huoneisiin

Joskus elämä tuntuu pelottavalta,
koska yhtäkkiä kaiken sen keskellä se ei tunnukaan omalta.
Siinä alkaa epäillä olemassaoloaan, hereillä oloaan, todellisuuden tajuaan.
 
Unissani eksyn tuttuun kaupunkiin,
tutuille reiteille joita kuljen päivittäin.
Kaikki kadut näyttävät samalta ja yhtäkkiä en löydäkään perille.
 
Ehkä eksyn tänään näihin huoneisiin,
kadotan itseni seinien vaaleuteen,
huomisaamuna etsin itseäni yksinäisyyden sokkelosta.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Määrittele elämä, nimeä itsesi, lokeroidu johonkin ryhmään

Miksi kaikki täytyy nykyään määritellä, nimetä, lokeroida?
Herkkä luonne tekee sinusta erityisherkän, usko Jumalaan uskovaisen ja seksuaalinen suuntautuminen heteron/homon/lesbon/biseksuaalin.

En jaksa ymmärtää tätä. Miksi en voi vain olla luonteeltani herkkä ja uskoa mihin haluan ilman että sen täytyy merkitä jotakin enemmän? Mitä väliä on sillä ihastuuko sitä tyttöihin vai poikiin tai vaikka molempiin. Silti ihmisiä kiinnostaa suunnattomasti  määritellä ja lokeroida toisia.

Itse olen kuullut toteamuksen "ai ootko muka joku uskovainen, vai?". Miten paljon negatiivisuutta voi saada piilotettua siihen yhteen sanaan, uskovainen. Sen takia en kai enää tykkää määritellä yhtään mitään, enkä tuomita ketään muutakaan heidän ominaisuuksiensa perusteella.

Ei, en ole joku uskovainen. Mutta kyllä, uskon Jumalaan.
En ehkä halua määritellä itseäni erityisherkäksi kaikesta herkkyydestäni huolimatta.
Olen aina ihastunut ainoastaan vastakkaista sukupuolta oleviin ihmisiin, silti en koskaan ajattele että voi kylläpä minä nyt olenkin hetero. Eikä mielestäni kenenkään pitäisi erityisesti joutua miettimään homouttaan outoutena tai jotenkin erilaisena asiana, vaikka sitähän se vielä tänä päivänäkin monesti tuntuu olevan.

Voitaisiinko määritellä, lokeroida, nimetä asioita vähemmän? Annettaisiin asioiden vain olla ja hyväksyttäisiin ne sellaisina kuin ne ovat? Miltä kuulostaisi, ihan vain hyväksyä?

torstai 24. maaliskuuta 2016

Kuka lohduttaisi, lievittäisi elämän tuskaa

Kukaan toinen ihminen ei koskaan voi täysin tietää miltä sinusta tuntuu. Kukaan ei voi nähdä maailmaa täysin samalla tavalla, eikä ymmärtää kuinka suurilta ne ihan pienetkin asiat voivat tuntua.

Itkin tänään, koska en jaksa olla niin yksin. Tiedän etten voi vaatia kenenkään elävän minun tuskaani, koska ei sitä kukaan näe. Vaikka osaisinkin kertoa sen eläväksi, ei sitä edes silloin voi täysin ymmärtää.

Tuntuu kovin raskaalle, turvautua itseensä, tällaiseen nuorallatanssijaan. Vaan onko vaihtoehtoja, kun kukaan muu ei täällä pysty toista täysin pystyssä pitämään.






 
"Tuttavaksi jäi paniikin tunne,
että en oo kukaan,
en ees olemassakaan."

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kirja vinkvink

Jessica Brockmole - Kirjeitä saarelta
 
Yleensä ensimmäinen asia kirjoissa, joka kiinnittää huomion on kansi. Ainakin silloin kun menet kirjastoon uutuudet hyllylle ja kokeilet onneasi josko sieltä sattuisi löytymään lukemista.
Tämä kansi pysäytti ja kehotti tarttumaan kirjaan. Mielestäni kansi on todella kaunis ja siinä on herkän tarinan lupaus. Miten paljon voikaan olla merkitystä ihan vain sillä millaiset kannet kirjaan oikein tulee?
 
 
Seuraava kirjan valinnan kannalta tärkeä on tietenkin takakannessa oleva teksti. Jos ei jaksa lukea edes sitä, voi melkeinpä jo luovuttaa koko kirjan pois käsistään.
 
Tässä nyt ihan suora lainaus:
 
Maaliskuu 1912. Elspeth on 24-vuotias nuori runoilija, joka asuu kauniilla Skyen saarella Skotlannissa. Hän pelkää purjehtimista eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hänen hämmästyksensä on sanoinkuvaamatonta, kun hän saa ensimmäisen ihailijapostinsa kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelija Daveyltä. Kirjeenvaihdosta puhkeaa heidän välilleen lämmin ystävyys.
 
Kesäkuu 1940. Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään eikä ymmärrä ollenkaan, miksi hänen äitinsä varoittaa sotkeutumasta rakkauteen sodan aikana. Kun pommi tuhoaa osan heidän talostaan ja Elspeth katoaa, Margaretilla ei ole muita jälkiä seurattavanaan kuin läjä raunioista löytyneitä kirjeitä. Kuka on Graham? Ja miksi hän kirjoittaa naiselle nimeltä Sue? Ja miksi kirjeenvaihdon paljastuminen Margaretille järkytti Elspethiä niin paljon?
 
Kirja oli todella mielenkiintoinen ja tempaisi mukaansa. Juoni eteni sujuvasti, eikä ollut liian ennalta-arvattava. Joskus pelkistä kirjeistä koostuvat kirjat voivat olla hieman raskaita lukea, koska ajankulun näkee ainoastaan kirjeissä olevista päivämääristä. Itse en ainakaan lukiessa kauheasti kiinnitä huomiota muuhun kuin kirjeen sisältöön. Tässä tapauksessa asettelu oli kuitenkin oikein toimiva, eikä tarinassa mukana pysyminen ollut missään vaiheessa liian vaikeaa.
 
Itse tykkäsin kirjasta hurjasti, ja olisin varmasti ahminut sen kovinkin nopeaan ellen olisi oppinut ettei kirjoja kannata lukea niin. Kun antaa itselleen välillä aikaa sulatella kirjan tapahtumia, kokonaisuus pysyy paremmin mielessä.
 
Jos tykkää romantiikasta, ja kirjeistä, ja sota-ajan rakkaustarinoiden riipivyydestä, niin ehdottomasti suosittelen.


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Peloista kasvavat kauneimmat tarinat

Kun joskus pelkäsin etten koskaan kotikodin lisäksi löydä paikkaa, joka tuntuisi omalta.
Kun ajattelin, että minua ei vain ole luotu itsenäistymään.
 
Siinä minä sitten makoilin sängyllä,
luin kirjaa,
ja näin peilistä miten olen huomaamatta löytänyt sen paikan.
 
 
Ja niin kai siinä käy tulevaisuudenkin suhteen.
Yhtäkkiä minä vain huomaan löytäneeni sen,
ja tiedän mitä elämältäni eniten haluan.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Vapaa tekemään mitä vaan

Koko maailma on sinulle avoinna, ne sanovat.
Sinä olet vielä niin nuori, ehdit vaikka mitä.
Entä jos en ehdi, entä jos en koskaan pääse perille.
 
Tulevaisuuteni vaivaa minua edelleen, se ei vain tahdo näyttää kasvojaan.
Sen sijaan se verhoaa itseään yhä enemmän ja enemmän,
ja nekin pienet välähdyksen sen olomuodosta katoavat ulottumattomiini.
 
En jaksa enää olla mitään,
tai kukaan.
 
Katoan vain ja enää kukaan ei kysy "mitä sinä nyt oikein sitten aiot tehdä?".

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Tähtihetkiä kahvilatyöntekijän elämässä

"Hei, minä jätän nämä tähän"
Keräät ihmisten pöytiin jättämiä astioita, vaikka toki siellä olisi ne kärritkin joihin voisi omat astiansa palauttaa. Kaiken huipuksi joku ihana ihminen viereisestä pöydästä ilmoittaa lähtiessään "hei minä jätän nämä tähän". Well, thank you very much. Kiitoksii infosta ja kiitoksii muutenkin lisätyöstä. Sitten vaan huikkailet iloisena kyseisen henkilön perään, että "juu, kiitos, heippa!". Ai että sitä tekohymyn määrää.
Tai kun olet hakemassa astiakärriä, joka on aikalaillaan täynnä ja sitten löytyy yllättäen iso läjä niitä "hei otatko nämäkin", "hei meiltäkin joutais jo nää astiat" tyyppejä. Kyllä, kyllä, kaikki vaan tänne minulle kiitos.

"Se on sitten varmaan ilmainen"
Klassikko, ja varmasti aika monelle kassalla työskennelleenne tuttu lausahdus. Alussa en tietenkään muistanut juuri minkään tuotteen hintaa ja jouduin kaivamaan niitä tietooni milloin mistäkin. Ilmaiseksi en ole silti vieläkään myynyt mitään, että niin...
Toinen "huippu hauska", tai ainakin omasta mielestään hauska, on sitten varmaan ne alennusten kalastelijat. "Kaikki mahdolliset alennukset minulle, kiitos." Well, valtuudet ei riitä moisiin. Siis minähän olen vain töissä täällä.

"Täältä on tarjottimet, lusikat, kahvikupit, kipot ja lautaset lopussa"
Kun on kiire, ja tiedät että astioita pitäisi saada nopeasti puhtaaksi. Tämä ei tietenkään asiakkaiden vika ole millään lailla, mutta kun saat kymmenennen ilmoituksen aiheesta tekisi mieli vain vastata että "kun minä nyt en voi tässä sinulle lusikaksi muuttua". Sen sijaan vastaat jokaiselle "juu, ihan pieni hetki, tuon ihan kohta" ja hymyilet kauniisti. Ah, tätä asiakaspalvelutyön ihanuutta.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

I don't care and it feels so f*cking good to say

Elämässäni on paljon hetkiä jolloin tunnen itseni epäonnistuneeksi, haahuilen vailla suuntaa tai tietoa tulevaisuudesta. Silti toisinaan hämmästyn omaa vahvuuttani.

Muistan ajan jolloin toisten sanat, katseet ja teot pystyivät murtamaan minut sisältä pieniksi palasiksi. Kuinka itkin mitättömyyttäni, sitä että en ole minkään arvoinen. Nyt huomaan, että en välitä enää. En viitsi tuntea häpeää siitä millainen olen, tai miettiä mitä muut ovat mieltä pukeutumisestani tai ulkonäöstäni muutoin. Ihmisten huonot päivät ja ilkeät sanat eivät aina ole suoraan hyökkäys minua vastaan, eikä jokaisen todellakaan tarvitse pitää minusta. Mitä iloa on olla kaikkien suosiossa, jos ei olisi vierellä juuri niitä oikeita ihmisiä jotka saavat minut tuntemaan itseni tärkeäksi?

Hämmästyin tosiaan sitä, kuinka vahvaksi itsetuntoni on tullut. Että minä, siis minä, ujo ja toisten hyväksyntää hakeva, en enää olekaan kiinnostunut siitä mitä muut ovat minusta mieltä. Paljon on vielä opittavaa ja kasvettavaa, mutta tässä asiassa olen kyllä tullut hurjan harppauksen eteenpäin. Ja siitä olen ihan todella, todella iloinen.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Facebook, facebook vol. 2

Kirjoittelin aiemmin Facebookin hämmentävistä puolista, tässä vähän lisää Facebookia ja sen kummallisuuksia näin lauantain iloksi.

Random ihmisten kuvat ja tilapäivitykset uutisvirrassa
Miksi minun täytyy nähdä tuntemattomien ihmisten päivityksiä vain siksi, että joku tuttuni on tykännyt oman kaverinsa päivityksestä? Mieluummin toki näkisin enimmäkseen ihan niiden omien kavereiden päivityksiä ja kuvia, joiden elämä jopa kiinnostaa minua. Onko jossain asetuksissa olemassa vaihtoehto, että ihan kaikkien randomien juttuja ei tarvitsisi nähdä?

Hyvää joulua, uutta vuotta, itsenäisyyspäivää, ystävänpäivää, vappua, kissankumminkaimanjuhlapäivää jne.
Onhan se varmaan joo kivaa toivottaa siinä samalla ihan kaikille kavereille sitä jotakin päivää mikä nyt ikinä onkaan menossa, mutta... Eikö olisi kuitenkin mukavampaa muistaa henkilökohtaisella viestillä niitä läheisimpiä ihmisiä, vai onko joku oikeasti läheisissä väleissä kaikkien yli 200 facekaverinsa kanssa? Ja miksi toivottaa yleisesti kaikille hyvää itsenäisyyspäivää, jos ei toivottaisi sitä henkilökohtaisesti kasvotusten tavattaessa. Tai minä en ainakaan toivottaisi, mutta ehkä joku tekee niin. Itse kuitenkin usein sivuutan kyseiset päivitykset yleisenä massana, enkä aina muista tarkistaa edes sitä kuka oli toivotuksen takana.

Omista tilapäivityksistä ja kuvista tykkääminen
Hienoa, jos olet mielestäsi onnistunut lisäämään niin huipun kuvan tai tilapäivityksen että itsekin tykkäät siitä. Mutta ihan oikeasti, ei näin. Varsinkin jos on itse ainut, joka tykkää omasta päivityksestään voisi mielikuva kyseisen henkilön elämästä olla jopa hieman säälittävä. Tämä taitaa kuitenkin olla enemmän tuon vanhemman sukupolven tapa, ehkä sitä siinä iässä osaa jo arvostaa omia tekemisiäänkin niin paljon. Ja nyt täytyy itse asiassa tunnustaa, että kerran olen sortunut tähän itsekin. Mutta vain kerran, ja se täytyy nyt vain antaa nuorelle itselleni anteeksi.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Laulava sydän

Rakastan sinua, koska...

...hymyilet lähelläni.
...kosketat hellästi.
...otat kasvoni kämmeniesi väliin ja suutelet.
 
Pysyn vierelläsi, koska...
 
...haluan oppia sinulta asioita elämästä.
...sinun läheisyytesi tekee minut onnelliseksi.
 
Tahdon olla sinun, koska...
 
 
...saat sydämeni laulamaan.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Life is 10% what happens to us, and 90% how we react to it

Jos jossain asiassa tiedän olevani äärimmäisen hyvä, niin stressaamisessa. Siinä taas ei sinänsä ole mitään hyvää, että olen siinä niinkin hyvä.
Noin kuukausi työkokeilua takana, ja nyt minut on sijoitettu saman firman eri kahvilaan. Systeemit sinänsä on aika samat, mutta silti... Ihan eri paikka, eri ihmiset ja yhtäkkiä sitä tuntee taas olevansa ihan alussa. Sitä vain huomaa taas seisoskelevansa sormi suussa, kun sen sijaan pitäisi toimia tai ainakin kysyä miten voisi olla avuksi.

Olen työkokeilun myötä joutunut opettelemaan ns ulkoistamaan itseni omista tunteistani. Ehkä olisi pitänyt opetella kyseinen systeemi jo edellisten opintojen aikana, mutta silloin en vielä ymmärtänyt. Tänään mietin onko se huono asia, että kiellänkö minä tunteeni ja jätän ne käsittelemättä ja joskus myöhemmin se kostautuu. En silti oikeastaan luokittelisi sitä kuitenkaan kieltämiseksi, minä vain jätän täysin turhat paniikkia aiheuttavat tunteet huomiotta. Minusta saa tuntua siltä, mutta se ei varsinaisesti auta minua pääsemään eteenpäin. Jos jään kiinni ajatukseen "en halua mennä töihin", tekee se joka tapauksessa pakollisesta töihin menemisestä kaksi kertaa pahempaa.

Ajattelen yhä aivan liikaa, mutta ehkä osaan nykyään sivuuttaa osan turhista ajatuksista.
Tai ehkä vain vaadin itseltäni liikaa, eikä elämän oikeasti pitäisi edes tuntua tältä. Siitä päästään väärän alan kierteeseen ja koko tulevaisuuden suunnitelmien uudeksi laittamiseen.
Siispä minä vain lakkaan kuuntelemasta niitä tunteita, jotka yrittävät tehdä päivästäni huonomman. Ja uskottelen itselleni, että kaikki on hyvin.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Mä synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa

Aina ei kaikelle ole sanoja,
sille millainen myrsky käy pääni sisällä,
sille miten epäonnistuneeksi olen usein tuntenut itseni.

Pitäisi olla sellainen oma juttu,
sellainen jota haluaisi tehdä aina vain,
kuinka kätevää olisi siitä sitten tehdä itselleen ammatti.

Mutta minulla ei ole,
minä olen vajavainen.

Sitten ymmärsin, mitä kaikki oikein tarkoittaa.
Minua ei ole luotu tekemään työtä,
se ei ole elämässäni ollenkaan tärkeää.



Tärkeämpää on ihmiset, onnellisuus, rakkaus.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Vie minut jonnekkin lähelle täältä

Kun elää viikonlopun toisessa todellisuudessa, on ajatus huomisesta maanantaista tuplasti ankeampi. Tällaisten viikonloppujen toivoisi jatkuvan loputtomiin.

Olen laulanut Kerubissa Sannin mukana ja elänyt mökkielämää Kolilla perheen kanssa, perheen jonka luku on nyt kasvanut jo kuuteen ja se tekee minut erityisen onnelliseksi.

Kaiken tämän jälkeen olen palannut kotiin miettien miksi lähtiessä on niin tärkeää muistaa antaa lähtösuukko, ja mielessä lupaus että perjantaina viimeistään nähdään.

Siihen on aikaa enemmän kuin mieleni edes pystyy käsittelemään.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Elämässäni on paljon sellaista, joka ei ole missään mielessä totta

Itkin suhdettani punasipuliin,
se oli liukas kuin ajatus tulevaisuudestani ja aivan yhtä vaikea pitää koossa.
 

Olen valvonut aamuöitä,
odottaen kellon soittavan herätystä uuteen päivään.
 
 
Tänä viikonloppuna haluaisin pitkästä aikaa vain hymyillä,
ja rakastaa,
elämää.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Vastauksia kysymyksiin

Emilia laittoi blogissaan Liebster Awards-haastetta eteenpäin ja arvelin nyt vastailla sitten näihin Emilian kysymyksiin.

1. Mikä bloggaamisessa on parasta ja miksi aloitit sen?
- Aloitin bloggaamisen lähinnä, koska kirjottaminen on aina ollut tosi tärkeä tapa purkaa tunteita. En koskaan ajatellut kirjoittavani kovinkaan suosittua blogia, tai haalivani himona lukijoita. Parasta bloggaamisessa on se tunne, että on onnistunut kirjottamaan omasta mielestään jotain tosi hienoa tai nerokasta. Ihan jokaisesta tekstistä en pysty niin sanomaan ja olenkin miettinyt että pitäisikö julkaista kirjotuksia vain silloin kun oikeasti tuntee kirjoittaneensa jotain nerokasta. Ehkä olen nyt vähän pyrkinyt miettimään enemmän ennen kuin kirjoitan ja julkaisen mitään.

2. Onko sinulla jotakin järjestystä, kenelle alat vastaamaan ensiksi, jos tulleita kirjeitä on paljon?
- Tähän täytyy nyt sanoa, että en tällä hetkellä omista yhtäkään kirjekaveria. Enkä ole koskaan myöskään omistanut niin montaa kirjekaveria, että kirjeitä olisi tupsahtanut useampi yhden päivän aikana.
 
3. Pidätkö ennemmin valmiista kirjekuorista vai tykkäätkö näpertää ne itse?
- Sen verran olen laiska, että valmiilla kuorilla mennään.
 
4. Mikä on viimeisin asia, josta olet tuntenut kiitollisuutta kuluneen viikon aikana?
- Olen ollut aika huonolla tuulella viime aikoina koko ajan. Mutta jos suurimmat ongelmani ovat työt joissa ei aina jaksaisi käydä ja silmässä olevan finnin kammottavalta kuulostava poistoleikkaus, ei minun varmaan pitäisi olla mitään muuta kuin kiitollinen. Niin monella on asiat paljon huonommin ja vakavampia sairauksia.
 
5. Oletko ikinä käynyt elokuvissa yksin?
- Nyt voin ylpeänä vastata, että olen! Kävin katsomassa komedian Vuoden se kestää, koska arvelin ettei se ketään muuta kiinnostaisi niin paljoa. Aika paljon siellä oli pariskuntia yhdessä katsomassa ja sitten minä omassa seurassani. Mutta leffahan oli oikein hyvä.
 
6. Millainen olisi täydellinen päivä, jonka saisit viettää yksin?
- Varmaan sellainen, että saisin vaan katsoa jotain sarjaa monta jaksoa putkeen, juoda kahvia ja syödä suklaata ja ei tarvitsisi tehdä mitään sen kummempaa.
 
7. Jos saisit suunnitella postimerkkiarkin, joka ei olisi omakuvapostimerkki vaan tulisi kaikkien saataville, millainen se olisi?
- Apua, enpä ole koskaan ajatellut. Varmaan tekisin sen jostain itse otetusta herkästä ja lyyrisestä kuvasta. Postimerkki on silleen aika pieni niin voisi olla hankala siihen mitään tekstiä saada. Tai sit sellainen sulkakynällä kirjoitettu vanhanaikainen kirjepaperi siihen. Tämän suunnittelemiseen vois varmaan käyttää aikaa vaikka kuinka.
 
8. Onko blogisi tällä hetkellä sellainen, millaisesta haaveilitkin vai haluaisitko muuttaa sitä jotenkin?
- En ole ihan varma millaisesta blogista haaveilin. Ja nyt kyllä tuntuu, että tää on muuttunut ihan itsestäänkin johonkin suuntaan. Ehkä haluisin että ois enemmän sellainen punainen lanka jota seurata näissä postauksissa, kun aika sekalaisista asioista tulee tällä hetkellä kirjoteltua.
 
9. Onko sinulla jotakin ruoka- tai leivontabravuuria, jota teet mielelläsi ja jonka osaat vaikka resepti puuttuisi?
- Tällä hetkellä pitsa ja kääretorttu on sellaisia, jotka menee ilman ohjettakin. Tosin paistolämpötiloja en koskaan muista.
 
10. Kuka on pitkäaikaisin kirjeystäväsi?
- Hmm jaa... No tuota ihan ensimmäisiä kirjeitä olen varmaan kirjoitellut serkkuni Caritan kanssa silloin kun en edes vielä itse osannut lukea tai kirjoittaa. Mummo sitten luki ääneen tarinoita poikaystävistä ja varmaan jostain pusuista. Aikamoista skeidaa voi pitää sisällään myös ne kirjeet, jotka isosisko on minun sanelemana Caritalle kirjoittanut.
 
11. Mikä tai mitkä askarteluun/kirjeisiin liittyvät asiat ovat himotuslistallasi juuri nyt?
- En tiedä, voisi ehkä lähteä liikkeelle siitä että olisi joku jolle kirjoittaa niitä kirjeitä.
 
En ajatellut haastaa ketään, tai keksiä omia kysymyksiä. Käykää lukemassa Emilian haastepostaus, linkki ylempänä, ja vastailkaa näihin!