Tämä vuosi, joitain suosi, enemmän

Haluni elää, 

intohimoni elämään.

Se on pakahtuvaa onnea siitä, 

että saan nähdä lumihiutaleiden tanssin katulampun valoja vasten. 

Kiitollisuutta, 

että saan tuntea lumihiutaleet kasvoillani,

ja ympärillä maa on valkoinen..

Pystyn taas nauttimaan elämästä,

kokemaan hetkien kauneutta,

tuntemaan sen syvänä rakkautena elämää kohtaan.

Keskeneräinen hetki

Pitäisi hyväksyä, että elämä on nyt tällaista.

On paljon kaikkea tehtävää ja sitten ei kuitenkaan oikein mitään konkreettista, mihin tarttua.

Pitäisi uskoa siihen, että tämä on vain vaihe.

Että vielä tulee hetki, jolloin kaikki tämä nyt keskeneräinen on valmista.

Ja kaikkien näiden mieltä kuohuttavien asioiden kanssa on löytynyt rauha. 

Kaikki tämä on vain väliaikaista, hetkellistä.

Ja tulevassa odottaa sisäinen rauha.

Luovuutta marraskuuhun

Tällä viikolla osallistuin opinnäyteseminaariin. En oikeastaan tiedä miltä se tuntuu, tai miltä odotin sen tuntuvan. Sitä jotenkin haluaisi ajatella, että näin seminaarin jälkeen olo olisi helpottunut ja isoin urakka takana. Enemmänkin tuntuu siltä, että taas on luisuttu miljoona askelta taaksepäin ja matkalla kohti valmistumista täytyy suorittaa vielä jos jonkinlaisia esteratoja. Seminaari on nyt kuitenkin suoritettu ja nyt etsin uusia suuntia, joiden kautta ohjata itseni kohti valmistumista. Ehkä täytyy antaa itselleen aikaa, ihan vain haudutella tätä kaikkea muutama päivä.

Oppariseminaarin ohella, tein tässä kuussa pitkästä aikaa videon. Teen harvoin videoita, ja ehkä taas muistin että miksi niin. Mutta tuntui hyvälle luoda. Tuntui ihanalle, kun ajatuksia haluamistani kuvista ja kuvakulmista putkahteli päähän. Sitten vain toteutin niitä ja tarpeeksi materiaalia kerättyäni editoin niistä videon. 

Jaan sen videon nyt tähänkin. Koska sen verran ilolla sitä tein. Ja omaksi ilokseni sekä ylpeydekseni, se myös todella valmistui tänä syksynä. 

Murrosvaihe

Olo on henkisesti raskas.

Palautin tänään 40 sivuisen wordtiedoston tulevaisuudessa häämöttävää opinnäyteseminaaria varten. 

Tuntuu hassulle.

Joskus en uskonut, että ikinä, millään pystyisin suoriutumaan opparin teosta.

Ja nyt sitten, se on enemmän valmis kuin keskeneräinen.

Vaikka ei tokikaan vielä valmis.

Olen miettinyt, että ehkä se johtuu näistä pimeistä päivistä.

Siitä, että valoa ei ole nimeksikään ja aamuisin täytyy taistella silmänsä auki pimeyden keskellä.

Ehkä se johtuu siitä, että olen keskellä muutosta.

Olen matkalla kohti aivan uutta vaihetta, huomaan eteneväni, silti en yhtään tiedä mihin oikeastaan olen päätymässä.

Elän murrosvaihetta.

Ehkä siitä syystä välillä tunnen vain pohjatonta väsymystä.

Herkän unimaailma

Öisin näen unia, joissa epäröimme suhdettamme.

Päivisin kaikki on niin ihanan tuttua ja turvallista.

Jostain syystä olen kai sitten epävarma, 

en ehkä edes oikeasti meistä tai mihinkään meihin liittyvästä,

kenties vain itsestäni suhteessa elämään,

mutta nukkuessani alitajunta käsittelee asiaa täysin mielivaltaisin tavoin.

Sinä valikoit minun ja muiden naisien välillä,

vertailet vaihtoehtoja,

mietit josko vaihtaisit minut toiseen.

Aamuisin herätessä unien jättämä ahdistus asuu minussa vielä,

se varjostaa mieltäni jossain tiedon rajamailla,

vaikka toki tiedän ettei sille ole mitään todellista tarvetta.

Herkkyyteni tekee unimaailmastani rikkaan,

aina en kuitenkaan tiedä onko se niin hyvä asia.

Hosun ja väsyn

Huomaan olevani väsynyt.

Uneni eivät oikeastaan ole pelottavia, mutta ne ovat olleet ihmeen levottomia.

Jonkinlainen ahdistuksen ilmapiiri ympäröi unieni maailmaa.

Olen saanut hermostoni rauhoittumaan, lakkaamatta päällä olevan taistele ja pakene reaktion katoamaan. Siinä mielessä voin olla rauhassa, paikallani, ihan vain olla. Eikä se pelota. 

Mutta jotenkin. Ajatukseni juoksevat tulevassa. On opinnäyteseminaari ja sitten harkkapaikan löytäminen. Pitäisi valmistua ja sitten voisi pitää valmistujaiset. Haluaisin jo juhlia, mutta sitten kuitenkin käytän päiväni tuijottamalla wordia ja erinäisiä tiedostoja liittyen oppariin.

Totean olevani väsynyt, mutta en tiedä miten sitten voisin saada tarpeeksi lepoa. Miten laitetaan aivot pois päältä. Miten ajatellaan vain tätä hetkeä, eikä kaikkia niitä tuhansia asioita tulevaisuudessa. Miten hidastetaan, kun ajatukset ovat niin vauhdikkaita.

Luulin eläväni melko hidastunutta elämää. Rauhallistakin. Kehoni on eri mieltä ja nyt yritän selvittää miksi ja miten. Jos jotain olen oppinut, niin kuuntelemaan kehoani. 

Nyt kysyn siltä: mihin on niin kamalan kiire koko ajan?

Juokseva mieli

Pysähtyminen on vaikeaa,

vaikka fyysisesti olen tässä,

henkisesti todella en.

Olen ajatuksineni aina jossakin muualla,

kaukana,

ehkä enemmän tulevassa kuin menneessä.

Pakenenko jotakin,

tästä hetkestä,

jos en uskalla kohdata itseäni.

Meditaatiostakin uhkaa tulla suoritus,

tehtävä muiden joukossa,

eikä sellainen hetki kun olen läsnä.

Loppujen lopuksi,

olen aika väsynyt,

ja kyllästynyt juoksemaan mieleni perässä.

Tasapaino sisälläni

Sisälläni asiat alkavat asettua tasapainoon.

Vaakakupissa painaa lähes yhtä paljon negatiivinen kuin positiivinenkin.

Ne alkavat olla tasapainossa.

Pian positiiviset ajatukset ja tuntemukset painavat enemmän,

ne tulevatkin ensin.

Negatiivinen ja pelottava jää jonnekin taustalle.

Siltä minusta ainakin alkaa tuntua. 

Ja se tuntuu ihan äärettömän hyvälle.

Hiljalleen se tasaantuu,

ja hyvä ottaa itselleen yhä suuremman tilan,

palautuu entiselle paikalleen.

Ehkä uskallan sittenkin tuntea

Huomaan ettei tuntemukset enää rönsyile yli ääriviivojen.

Tunnen kuinka sydän hakkaa rinnassa, tuhatta ja sataa, mutta ei poukkoile yli äyräidensä.

Vatsassa kipristää, mutta antaa vain kipristää, se pysyy rajojensa sisällä.

Hartioissa kihelmöi, mutta se ei muutu holtittomaksi tärinäksi tai vapinaksi. 

Se vain kihelmöi, väreilee.

Ehkä en sittenkään tarvitse enää pelätä niin paljon tuntemista.

Tuntemukset pysyivät oman kokoisinaan, eivät kasvaneet järjettömiin mittoihin.

Minä olin suurempi kuin ne,

ja hengitin.

Toivon etten tuntisi

Elän näitä tuntemuksia läpi, 

yhä uudelleen.

Vatsanpohjasta kipristää, kurkusta kuristaa,

ja levottomuus kihelmöi hartioissa.

Tiedän, että selviän tuntemusten kanssa.

Mutta se tietoisuus ei auta poistamaan niitä tuntemuksia.

Tiedostan, että tuntemuksia ei pitäisi paeta tai yrittää työntää pois.

Silti se on ensimmäinen ajatus ja reaktio.

Yhä uudestaan,

toivon etten tuntisi.

Yhä uudelleen sanon itselleni,

että ei auta kuin tuntea.

En voi muuta kuin mennä tämän läpi,

yhä uudelleen ja uudelleen.

Hyväksyä tuntemukset, nimetä ne,

ja elää hetken kerrallaan.

Piileekö sumussa pelko vai lohtu?

Onko ulkona kaiken ympärilleen kietonut tiukka sumu lohdullinen vai pelottava?

Antaako se suojan katseilta vai tuoko se mukanaan tunteen hukkumisesta.

Kun ei näe kunnolla, eikä sumua voi huitoa pois tahdonvoimalla.

Täytyy vain odottaa sen hälvenemistä. 

Mutta voisiko se tuoda myös mukanaan suojaa?

Voisiko sen seassa huoletta olla sellainen kuin on, kadota katseilta sen kaiken harmauden keskellä. 

Keskittyä vain itseensä, kun maailma ympärillä ei ole näkyvissä.

Kääntyä hieman sisään ja kuunnella ihan vain itseään.

Sielua rauhoittava tyyni

Niin tyyni veden pinta, kuulaana aamuna.

Heijastuksissa ylösalaisin olevat puut, kaunis kaupunkimme.

Ihmiset matkalla kuka minnekin.

Sillalla pyöräiljä, joka piirtää rintaansa ristinmerkin ennen sillan ylitystä.

Ehkä avautuva silta, liikenteen pysähdys.

Joen uomassa, tyyntä pintaa rikkova, lipuu vene. 

Onko mitään sielua rauhoittavampaa,

levotonta mieltä tyynnyttävämpää,

kuin peilityyni vesi,

josta heijastuu ylösalaisin oleva maailma.

Muista katsoa,

pysähtyä,

ihmetellä.

Kaikki näyttää niin erilaiselta,

ylösalaisin.

Paremmat päivät

Olen jo melkein unohtanut miltä tuntuu se kaiken lamauttava ahdistus.

Joudun enää harvoin kovinkaan syvälle sen syövereihin.

Nykyään minulla on keinoni pysyä pinnalla.

Kukapa sitä olisi silloin uskonut, kun jokainen kerta tuntui vetävän jonnekin syvyyksiin.

Vuoden vaihteessa toivoin tältä vuodelta, että uskaltaisin vielä joskus lähteä reissuun ja ehkä käydä ravintolassa. Nyt ollaan vasta syyskuussa, ja olen jo saavuttanut noista toiveista molemmat.

Ihan oikeasti,

minä pysyn pinnalla,

minä voin hengittää.

Varsinaisesti ahdistukseni ei ole poistunut tai kadonnut mihinkään. Olen vain oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. Suhtautumaan siihen eri tavalla ja ottamaan tarvittaessa aikalisän.

Hyvä niin, ja kiitollisena huomiseen.

Syksyn huminaa

Syksy on saapunut, ja kesä mennyt. 

Ulkona humisee, syksyn ääni.

Aamuissa on koleutta ja tuulessa syksyn tuoksu.

Ennen ahdistuin syksystä. 

Se tuntui niin pimeälle ja ankealle.

Kaikki valo ja voima tuntui katoavan.

Nyt tervehdin syksyä ilolla.

Pimeyttä ja viileitä iltoja.

Kynttilöitä, kausivaloja, villasukkia. 

Syksy ei pakota sinkoilemaan sinne tänne pää kolmantena jalkana.

Syksy antaa mahdollisuuden pysähtyä ja ihan vain jäädä sohvan nurkkaan.

Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan,

syksy tuntuu oikeasti hyvälle.

Matkalla itseeni

Löysin Hidasta Elämää-sivustolta artikkelin, jossa kolmen eri harjoituksen kautta parannetaan omia rajoja. Ensimmäinen harjoitus oli määritellä omat prioriteetit elämässä. Millainen yksilö haluan olla ja mikä minulle on tärkeää. Listalle olisi hyvä saada vähintään viisi tärkeintä asiaa.

Hetken pohdiskelun jälkeen listani näytti tältä:

- oma jaksaminen ja hyvinvointi

- koti ja perhe

- oma kasvu

- säännöllinen arki ja rutiinit

- myötätunto ja ymmärrys

Oma jaksaminen ja hyvinvointi pitää sisällään riittävän levon ja palautumisen. Haluan voida hyvin niin fyysisesti kuin henkisesti ja henkistä hyvinvointia pidän yllä joogaamalla ja meditoimalla. Myös herkkyys täytyy huomioida siinä määrin, että en halua uuvuttaa itseäni työelämässä esimerkiksi vain siksi, että yleisen normin mukaan työpäiviä on viikossa viisi ja työtunteja kahdeksan päivässä. 

Olen aina ollut hyvin perhe keskeinen ihminen. Ja koti on minulle tärkein turvan ja levon paikka. Tarvitsen ympärilleni turvallisen ympäristön, johon tiedän voivani aina palata. Tässä tärkeää myös pysyvyys. Haluan rakentaa kotini tiettyyn paikkaan niin ettei se ole koko ajan liikkuva. 

Oma kasvu, etenkin siis henkinen kasvu. Haluan jatkossakin kehittyä ihmisenä ja oppia lisää omista toimintatavoista. 

Herkkänä ihmisenä säännöllinen arki ja rutiinit on todella tärkeitä. Ne luovat turvaa. Ja erityisesti säännöllinen ruokarytmi näyttää olevan asia, josta en voi juurikaan luistaa. Oli sitten arki tai loma.

Viimeisenä listalle päätyi myötätunto ja ymmärrys. Haluaisin aina osata katsoa ihmisten käytöksen taakse ja ymmärtää syitä sen taustalla. Myötätuntoa haluan osata kokea niin itseäni kuin muitakin kohtaan. Miten paljon parempi paikka maailma voisi olla, jos emme koskaan olettaisi vaan kysyisimme ja pyrkisimme ymmärtämään. 

Tässä on minun matkani kohti omia rajoja. Tällä hetkellä tuntuu ainakin aika hyvälle ja sille, että ehkä tämä voi ihan oikeasti onnistua. Seuraavana kohti harjoitusta numero kaksi. 

Tunnetilan kuvittaminen

Olen kuunnellut Juha Tapiota, antanut sanoitusten mennä ihon alle, liikauttaa jotakin syvyyksissä. 

Musiikki herättää usein paljon tunteita ja tuntemuksia, en vain vielä ole keksinyt miten ne voisi pukea sanoiksi tai ehkä tallettaa valokuviin.

Ja toisaalta, sehän herättää varmasti jokaisessa ihan omanlaisensa tunteen. Voiko sitä edes kuvailla muille mitä juuri itsessä liikahtaa?

Lauluja olisi jotenkin ihana oppia kuvittamaan niin, että saisi välitettyä kappaleen herättämää fiilistä. 

Eilen kuulokkeistani alkoi soida Juha Tapion versio Kuljeta ja Johda kappaleesta. Yksi suurimpia tämän hetken voimabiisejäni. Samaan aikaan aurinko siivilöi valoaan paksun pilvipeitteen läpi. Hain kameran ja ikuistin hetken. 

"Kätemme vahvista työhön,

tueksi toivottoman,

viitaksi laumastaan eksyneen harhailijan.

Mieliimme rohkeutta anna,

katsoa myrskyä päin,

eteenpäin astua edessä myös käskijäin.

Kuljeta ja johda,

tähtenä nyt hohda,

ilta kun saapuu

ja matkamies hämärään jää."

Asfaltoidut valtaväylät ja risukkoiset polut

Sisäinen rauhani ja tyyneyteni on syystä tai toisesta heittänyt kuperkeikkaa viime päivät. Siksi olen etsinyt uusia tapoja löytää takaisin rauhaan, miettinyt mikä sen vei pois ja miksi elo tuntuu niin hähmäiselle. 

Tänään minut pysäytti seuraava lause:

"Vaikka kuinka yrittäisimme järkeillä ahdistusta pois, se ei tule tapahtumaan, ellei kehomme opi tuntemaan turvaa stressaavissa tilanteissa."

Minun mieleni asfaltoidut väylät vievät kohti ajatusta, jossa en ole turvassa silloin kun tunnen epämukavia tunteita. Mieleni lähtee vyörymään kohti tuhoa, jossa pienikin epämukava tunne johtaa täydelliseen raiteilta suistumiseen. Sen sijaan ajatus siitä, että minulla ei olotiloista huolimatta ole hätää ja että ne ovat oikeasti vain ohimeneviä, se ajatus on niin pusikkoisen polun päässä että perille ei ole helppo päästä. 

Siitä polusta minä alan hiljalleen rakentaa yhä enemmän sitä ajatusten valtatietä, jota pitkin liikenne kulkee. Olenhan minä jo päässyt eteenpäin. Nyt minulla on edes tiedossa se polku, ja hiukan olen sitä jo raivannutkin. Vuosi sitten en edes nähnyt muuta suuntaa kuin sen asfaltoidun väylän kohti paniikkia. 

Prosessi on hemmetin pitkä, välillä aivan uskomattoman turhauttava. Pitäisi osata nähdä kaikki se hyvä. Miten paljon olenkaan jo päässyt eteenpäin. 

Mutta ne suuret valtaväylät, ne vievät niin helposti mukanaan. 

Henkiset ja näkymättömät rajat

Pitäisi siis määritellä itselleen rajat, henkiset ja näkymättömät. Pitäisi määrittää ne itselleen, asettaa ne mieleensä ja sitten vielä puolustaa niitä, jos jonku tuntuu ylittävän ne. Kuulostaa aika isolle ja vaivalloiselle projektille. Toki myos palkitsevalle. 

Lähinnä olen ajatellut rajoja vain ääriviivojen muodossa. Sen minä kai suunnilleen tiedän, että missä menevät ääriviivani. Vaikka oikeastaan välillä en sitäkään. Miten voi siis tietää näkymättömät rajat, jos ei aina tiedä niitäkään jotka myös muille näkyvät. 

Käytännössä olen oikeasti aivan täysin rajaton. Minun rajani ovat häilyvät, täysin ylikäveltävissä ja rikottavissa. Niin se vain on. En osaa vaatia itselleni mitään. En, jospa muut vaikka loukkaantuvat. Siis siitä, että puolustan itseäni ja omia rajojani. Onhan se kurjaa, jos muut loukkaantuvat, kun minä sanon että hei älä tee noin, se ei tunnu minusta kivalle. Parempi vain kärsiä ja kestää ikävät tunteet, ettei kukaan muu vain loukkaannu. Tämä on ajatusmaailmani, ihan oikeasti. 

Tässä lienee ihan ensimmäinen ongelmakohta, joka täytyy muuttaa. Pitää muuttaa ajatusmaailmaa niin, että minulla on oikeus puolustaa omia rajojani. Minulla on oikeus asettaa rajoja. Jos myöntäminen on ensimmäinen askel muutokseen, niin ainakin se on nyt tehty. 

Ja minun selaimeni tämän kuukauden googletetuimmat: "miten asettaa omat rajat", "miten oppia tunnistamaan omat rajat", "miten rajat määritellään ja miten niistä pidetään kiinni".

Tällä kaikella on tarkoituksensa

Minä valitsin sinut,

ja välillä mietin miksi.

Mutta en niinkään sinun takiasi,

vaan kaiken sen takia mitä ympärillämme aaltoilee.

Välillä toivon,

että muuta ei tarvitsisikaan.

Että riittäisi, kun valitsin sinut.

Mutta niin paljon on muutakin.

Välillä kysyn universumilta, että miksi.

Miksi en saanut sitä, tätä tai tuota.

Miksi sain juuri tämän. 

Ja toisaalta haluan ajatella,

että sillä on tarkoituksensa.

Tämä on minun hetkeni kasvaa ihmisenä,

minun hetkeni etsiä omia rajojani.

Ilman tätä kaikkea,

en ehkä edes niin kovin etsisi.

Omat rajat

En ole koskaan ollut erityisen hyvä määrittelemään omia rajojani. En ole oikeastaan tähän ikään mennessä edes koskaan tuntenut polttavaa tarvetta määritellä niitä sen kummemmin. Koska kukaan ei ole koskaan haastanut niitä. Kukaan ei ole jatkuvasti ylittänyt määrittelemättömiä rajojani. Nyt olen alkanut huomaamaan, että ehkä ne olisi sittenkin ihan hyvä määritellä itselleen. Ja sen jälkeen puolustaa niitä, eikä antaa muiden kävellä niiden yli ihan milloin sattuu huvittamaan. 

Tämä tuntuu ihan hillittömän suurelle kasvunpaikalle. Olenkohan koskaan elämässäni kasvanut yhtä paljon, kuin tätä pohtiessani. Ja matka, sehän on vasta alussa. 

Oletko sinä asettanut omat rajasi? Oletko määritellyt ne ja kertonut niistä kanssaeläjille? 

Aina on se pieni ajatus ja pelko siitä, että loukkaa muita asettamalla omat rajat. Naurettavaa, tiedän. Silti kovin yleistä. Itse pelkään, että muut eivät ymmärrä rajojeni paikkoja ollenkaan. Koska aina en välttämättä itsekään tiedä, miksi joku asia ei tunnu kivalle, ja saatan miettiä että eihän tämä nyt niin ihmeellinen ole. Vaikka siis se, että koen joidenkin ihmisten kohdalla vaikeaksi kun he kysyvät että mitä minulle kuuluu. Olisihan se nyt aika outoa, ja ehkä epäkohteliasta, sanoa että voisitko hei lopettaa kysymästä tuota kysymystä, koska se tuntuu rajojani rikkovalle. 

Että tässä minä, 28-vuotiaana, etsin rajojani ja asetan niitä. Aina sitä tässä elämässä voi oppia jotakin uutta.

Muisto tästä kesästä

Olen kirjoittanut heinäkuun aikana kaksi tekstiä blogiin. Siis kokonaista kaksi. 

Onko kaikki kirjoittamisen vähäinenkin into ja luovuus tullut käytettyä opinnäytetyön parissa pakertamiseen? Siihen olen nimittäin kesän aikana kirjoittanut sanan jos toisenkin. Sinne olen ammentanut kaiken luovuuteni, epäluovuuteni, innokkuuteni ja inspiraationi. Toisaalta hyvä niin. Siihenhän minä suunnittelinkin kesääni käyttäväni.  Olen siis onnistunut.

Tämä kesä on ollut kuuma. Välillä luulin, että aivoni sulavat. Että itsekin sulan. Jälkeeni jää vain epämääräinen kasa verkkokauppoihin liittyviä sanoja, joita aivoni ovat pullollaan. En sulanut, eikä aivonikaan tainneet. Mutta vielä jostain pitäisi löytää lisää intoa ja inspiraatiota kirjoittaa sanoja verkkokaupoista.

Poikaystävä lomailee elokuussa. Itsestäni en tiedä. Osittain varmasti joo, mutta voisinko tosiaan olla ihan kokonaisen kuukauden niin, että en soisi ajatustakaan opinnäytetyölle. Oli miten oli, mutta se raja täytyy kuitenkin osata vetää. Jos päätän olla lomalla, niin sitten olen enkä stressaa kirjoittamattomista sanoista. Silloin täytyy osata olla täysin irti velvollisuuksista.

Tänä kesänä olen seurannut pienen kummipojan kasvua. Pienen ihmisen iloa elämän yksinkertaisista asioista. Ja ensi kuussa hänkin täyttää jo vuoden. Miten voi olla, vastahan hän saapui. 

Haluaisin olla tuottoisampi, kaikessa runollisuudessani. Kirjoittaa sanoja enemmänkin. Viime aikoina olen ehkä kirjoittanut enemmän Instagramissa. Sitä alkaa pohtia, että onko blogin aika ohi? Vai pitäisikö muuttaa painopistettä muunlaisiin teksteihin. Kantaakaan en uskalla oikein mihinkään ottaa, kun ei koskaan tiedä mitä siitä seuraa.

Tämä on sekavaa tajunnanvirtaa, sanoja sanojen perään. Ja jonkinlainen muisto siitä, mitä oli tänä kesänä.

Mitä muistaa, mistä pitää kiinni?

Mikä on oleellista,

mikä olennaista? 

Mitä muistaa,

mistä pitää kiinni,

mitä suosiolla vain unohtaa?

Mistä suunnasta tuulee eniten,

aina vastaan,

aina puhaltaa niin että eteenpäin ei pääse,

vai tuntuuko se vain siltä.

Minä olen tehnyt elämisestä taidetta,

muistamisesta oman erikoistaitoni.

Luulenpa, 

että joskus,

kannattaisi ehkä vain unohtaa.

Mihin on mennyt aika?

Miten voi olla jo heinäkuu?

Miten jo puolessa tämä koko vuosi?

Mihin on valunut elämä,

mihin kaikki se käytössä oleva aika?

Tuntuu, että en elä tai etene.

Junnaan paikallani, 

pitäisi saavuttaa enemmän.

Mutta en edes tiedä mitä,

tai miten.

Elän päivän kerrallaan,

edistän meneillään olevia projekteja,

haaveilen syksyllä valmistuvani. 

Ja samalla mietin,

että en muka etene. 

Kovin ristiriitaista.

Riittää, että hengität

Eilen keskikesän juhla teki olosta yllättäen ajattoman ja irrallisen. Tuntui vaikealta hengittää, tuntui vaikealta ylipäätään olla. Yritin työntää oloa pois, koska niin minä aina teen. Vaikka oikeastaan tiedän ettei pitäisi. 

Sitten sanoin itselleni, että ei minun tarvitse juuri nyt tehdä muuta kuin hengittää tämän olon ja päivän lävitse. Tämä ei varmasti ole pysyvä olotila, koska sellaisia tunteet ovat. Ne tulevat ja menevät. Harvoin jäävät muuttumattomina paikalleen. 

Ja vielä sen samaisen päivän iltana oli olotilani jo aivan toinen. Kevyt ja helppo. 

Joten muista, jos olo tuntuu vaikealle ja hankalalle,

siinä hetkessä riittää, että hengität.

Kesän ajattomuudessa piilottelee ajatus väliaikaisuudesta

Joillekin kesä tuntuu helpolle, rennolle, ehkä ihanan ajattomalle. 

Minulle ne ovat niitä puolia, jotka tekevät kesästä hankalan.

Rutiinit katoavat, olo tuntuu irralliselle, tuntuu vaikealle pysähtyä ja ihan vain olla.

Kesässä on sellainen ajatus, että täytyisi kokea koko ajan niin paljon.

Koska kesä kestää vain hetken.

Sen ajattomuudessa piilottelee kiire ja valtavan suuri tunne kaiken väliaikaisuudesta.

Yhtäkkiä radiossa soi kappale, joka vie siltä istumalta lapsuuteen.

Niihin kesiin, kun vielä asui kotikotona, ja siskon kanssa touhuttiin yhdessä lämpiminä kesäpäivinä. 

Siinä hetkessä viiltävä kaipaus jonnekin, ja silmiin nousevat kyyneleet.

Räpyttelen kyyneleet pois, koska en halua selittää sitä tunnetta kellekään.

Terapiassa yritän, mutta sanoja on vaikea löytää. 

Tuntuu typerälle surra ajankulkua, sitä kun ei kuitenkaan voi pysäyttää. 

Mutta sellainen loputon haikeus taitaa kuulua vakituisesti olotilojeni listaan.

Tulevaisuuden pelkoa

Oikeastaan en yhtään ihmettele sitä, jos ailahtelevaisen mielen kanssa elävät ihmiset eivät halua lapsia. Vaikka näihin olotiloihin löytyykin apua, en silti toivoisi näitä oloja kenellekään. Välttämättähän ne ei periydy, mutta entä jos? 

Pahimpina hetkinä pelkäsin tulevani hulluksi. Katoavani ikuisiksi ajoiksi johonkin epämääräiseen hähmään. Niin, että oikeastaan minusta ei olisi enää muuhun kuin elämään suljetulla osastolla. Puoliso kävisi siellä katsomassa, tai ehkä paremminkin jatkaisi elämäänsä ilman minua, koska olisin vain enää mukana raahattava paha. Sellaista elämää, jossa tuollaiset pelot varjostavat, en todellakaan toivoisi kenellekään, varsinkaan omalle lapselle.

Tiedän, ei pitäisi elää miettien, että entä jos. Kun koskaan ei ihan oikeasti voi tietää. Mitä tahansa voi tapahtua ja silti pitäisi uskaltaa astella eteenpäin. Selvisinhän minäkin ja nykyään lääketiede pystyy auttamaan niin monessa. 

Silti en yhtään ihmettele, jos tällaisten olotilojen läpikäynti lannistaa moiset tulevaisuuden suunnitelmat. Ihan ensiksi pelottaa, että niin iso muutos kuin lapsensaanti veisi minut takaisin sinne epämääräiseen hähmään ja toiseksi pelottaa, että siinä on lapsen tulevaisuus valmiiksi kirjoitettuna. 

Niin minä oikeastaan juuri nyt ajattelen.

Jos meillä olisi ikuisuus?

Minä uppoudun sinuun,

niin kauan kuin aikaa on.

Kadotan itseni kerroksiin,

jotka tekevät meistä toisistamme erilliset.

Sulaudun sinuun,

kuin mielettömyys yksinäisiin iltoihin.

Ja aika lakkaa olemasta,

kuin meillä olisi ikuisuus.

Jos ajan rajallisuus olisi vain unta,

ja meillä loputtomasti hetkiä,

olisiko elämä yhtä vahvasti tässä ja nyt?

Ilmastoahdistus

Hetkeksi tuli pysäys,

Kiinassakin nähtiin sinistä taivasta,

kun ihmistä suurempi voima laittoi ihmiskunnan polvilleen.

Mahtava hetki oppia, ajattelin.

Kuunnella maailmaa, 

ja sen rajallisia luonnonvaroja.

Mutta kuultiinko sitä?

Opittiinko siitä?

Herättikö se meitä ajattelemaan asioita uudella tavalla?

Pian voit ostaa lennon Suomesta Saksaan kahdeksalla eurolla,

rantalomakohteet odottavat ennätysmäärää turisteja.

Yllätyinkö?

Oikeastaan en.

Mutta ei se maailma sillä tavalla muutu,

että mitään totuttuja tapoja ei muuteta. 

Eikö meidän pitäisi ottaa enemmän vastuuta siitä,

että myös tulevilla sukupolvilla olisi maailma, jossa elää?

Mitä on hiljaisuus?

Mitä on hiljaisuus?

Avoimesta ikkunasta kantautuva liikenteen hälinä.

Rappukäytävästä kuuluvat askeleet, talon vinkuvat putket joista tietää muiden suihkuhetket.

Metsässä laulavat linnut,

kutevien sammakoiden kurnutus,

puunoksissa suhiseva tuuli.

Ohikulkevan lenkkeilijän yksinäinen höpötys,

taivaalla kaarteleva lentokone.

Onko hiljaisuus äänettömyyttä,

mielen vai maailman?

Minä pysähdyn äänimaisemaan,

ja hetkeksi mieleni hiljenee.

Mieleni huokaa, olen turvassa

Makaan selälläni olohuoneen matolla.

Luovutan painoani alustan varaan, annan sen kannatella.

Kuuntelen musiikkia, joka menee jonnekin syvälle kehoni sopukoihin.

Olen vain siinä, hiljaa, hengitän ja kuuntelen. 

Tiedän ottavani takaisin niitä lukemattomia kertoja, kun paikallaan olo oli mahdotonta.

Kun koko sisikuntani kiehui ja kihisi, teki olosta hankalan ja vaikean. 

Nyt otan niitä hetkiä takaisin, ja nautin.

Nautin siitä, että voin vain olla rauhassa.

Voin tuntea maan kehoni alla ja hengittää.

Eikä minua pelota, tai ahdista.

En pelkää tätä hetkeä tai tulevaa.

Olen turvassa nyt ja olen turvassa myös seuraavana hetkenä.

Olen löytänyt mielestäni voiman ja turvallisuuden tunteen. 

Uskomaton juttu

Kun katson ulos ikkunasta,

mietin miten voi olla syksy,

toukokuun kahdeksantena.

Miten elän omassa kuplassani,

ja sitten kuitenkin ymmärrän muita ja muiden oikkuja,

enemmän kuin itseäni.

Miten syntyvät todellisuuden rajoja koettelevat uneni,

miten mieleni keksii kaikki ne tarinat,

ja mitä niistä voi tulkita oman elämänsä tilasta.

Uskomattomia juttuja. Kertakaikkiaan.

Lempeyttä ja armollisuutta

Kuka opettaisi meille suorittamaan tottuneille, 

pitäisi ajatukseen hukkuneille, 

lempeyttä ja armollisuutta itseämme kohtaan?

Miksi olemme niin vaativia itseämme kohtaan,

mutta muita kohtaan emme?

Miksi itseltä vaatii niin paljon enemmän ahkeruutta 

ja aikaansaavuutta.

Sanon itselleni:

Sinulla on lupa hidastaa. 

Sinun ei tarvitse joka päivä saada suoritettua hurjia määriä asioita. 

Olet silti hyvä ja arvokas. Ansaitset myös lepoa.

Kiitos urhea mieleni

Kiitos sinulle, pieni urhea mieleni.

Siitä, että olet kannatellut.

Siitä, että olet jaksanut.

Kiitos, että olet muokkautunut.

Ja että olet oppinut uudenlaisia tapoja nähdä maailmaa.

Kiitos siitä positiivisesta vireestä, joka tuntuu olevan kuitenkin kaiken perusta.

Kiitollisena, minä.

Ehtimisen ja haluamisen ero

Että enkö minä ole ehtinyt matkustaa yksin, ennen parisuhdetta.

Että minäkö olisin, alle 22-vuotiaana, lähtenyt yksin reissaamaan maailmalle?

Pitkin eurooppaa olisin yksin matkustellut ja seikkaillut.

Luultavimmin en käyttäisi verbiä "ehtiä" tässä kohtaa. 

Siitähän se ei ole milläänlailla kiinni, olisihan sitä varmaan ehtinyt, 

jos olisi halunnut. 

Ja olenhan minä toki reissannutkin; ainakin kerran matkustin Kuusamoon ihan yksin.

Enemmänkin olisi varmasti ehtinyt, jos olisi luonteeltaan yhtään sellainen, että kaipaisi seikkailua ja muutosta. Janoaisi uusia kokemuksia ja maisemia.

Sellainenhan minä en ole, eikä minusta luultavimmin sellaista tule.

Ilman poikaystävän reissuseuraa en varmasti olisi tänä päivänäkään matkustanut niin paljoa maailmalla,

kuin mitä olemme yhdessä tehneet.

Välillä sitä hämmentyy, miten erilaisissa maailmoissa me ihmiset täällä elämmekään.

Miten erilaisia luonteita meillä on, erilaisia tapoja ymmärtää maailmaa.

Minulle ei yksin matkustaminen ja reissaaminen ole minkäänlainen pakollinen saavutus, joka jokaisen täytyisi elämässään kokea. 

Mutta jokaisella lienee ne omat rajansa.

Vielä se helpottaa

Viime päivinä olen toivonut,

että niinä synkimpinä hetkinä,

kun oikeasti selviydyin vain hetkestä toiseen,

eikä tulevaisuus näyttänyt kovin valoisalle,

että joku olisi silloin osannut kertoa miten paljon paremmaksi kaikki vielä muuttuu.

Että olisi ollut helpompi hengittää läpi kaikkien niiden synkkien hetkien,

että ei olisi tarvinnut pelätä hukkuvansa lopulta niihin olotiloihin,

että olisi uskaltanut tuntea rehellisesti jokaisen tunteen ja olisi voinut luottaa etteivät ne ole pysyviä.

Ehkä voin ajatella, 

että nyt minä ainakin sitten tiedän.

Jos vielä joskus vajoan synkempiin hetkiin,

voin luottaa siihen että sieltä pääsee myös pois.

Jos juuri sinulla on nyt vaikeaa,

niin usko ja luota,

että vielä se helpottaa.

Koska minä olen

Suuni on kirvelevillä haavoilla,

oksennan ulos vuosien aikana nieltyä pahaa oloa.

Jos kirvelevät haavat ovatkin pahoja sanoja,

jotka olen vuosien aikana niellyt. 

Kehoni on varastoinut niin paljon,

että joskus kai kaikelle sillekin on rajansa.

Ja kun raja tulee vastaan,

ei alas mene enää edes ruoka ja juoma.

Olen ollut hiljaa liian kauan,

piilottanut oman tahtoni,

piilottanut kiukkuni.

Suun kirvelevät haavat muistuttavat olemassaolostaan,

herättelevät aisteja.

Minunkin pitäisi muistuttaa ihmisiä olemassaolostani,

herätellä aisteja.

Koska minä olen.

Pienin askelin

Luottamus elämään,

siihen että se kantaa,

kasvaa hiljalleen.

Olen onnistunut tarkastelemaan tuntemuksia ulkopuolisena tarkkailijana,

en enää ole niin täysin niiden vietävissä.

Se on suuri askel elämässäni.

Vaikka edelleen tuntuukin pahalta huomata joutuvansa tietyistä tapahtumista epätasapainoon,

on tasapainon tavoittaminen joka kerta hieman helpompaa ja pienemmän vaivan takana,

tiedän että keinoja on.

Täytyy olla kiitollinen pienistäkin askelista eteenpäin,

ja osata antaa itselleen aikaa toipua kaikessa rauhassa.

Pysähdyksiä

Sanat, jotka pysäyttävät.

Nyrjäyttävät maailman hetkellisesti paikoiltaan.

Viimeksi kuulin ne syksyllä,

ne jäivät kaikumaan mieleen,

on kuollut, on kuollut. 

Nyt ne samat sanat ovat taas kaikuneet,

maailma on pysähtynyt,

toisilla enemmän,

toisilla vähemmän,

joillain ei ollenkaan. 

Se tekee sanattomaksi,

pysäyttää mielenliikkeet,

ja kuitenkin jonain päivänä,

se kohtaa jokaisen meistä.

Taitekohtia

Elämässäni on sellaisia taitekohtia,

joissa olisi voinut valita toisin,

ja elämällä olisi aivan eri suunta.

Ensimmäinen taitekohta, jonka selkeästi muistan.

Lukiossa, hyppytunti, mentiin kirjastoon koneelle.

Jos minä silloin olisin noussut ja juossut perään,

olisi tarinalle tullut ainakin toisenlainen kulku,

sitä en tiedä olisiko lopputulos siltikään eri.

Toinen selkeä taitekohta, viime syksy.

Siitä lähtien olen osannut kuunnella kroppaani paremmin.

Olen joogannut ja meditoinut lähes joka päivä,

olen oppinut kuulemaan milloin hermostoni menee ylivirittyneeseen tilaan,

ja minun pitäisi muistaa vain hengittää.

On olemassa suurempia taitekohtia,

joissa on pitänyt tehdä iso valinta.

Ja sitten on niitä pienempiä valintoja,

joilla ei ole niin suurta merkitystä kokonaisen elämän kulkuun.

Sellaisista taitekohdista ja valinnoista koostuu elämä.

Kuusamon taikaa

Lomailtiin vajaa viikko lumen ja hiljaisuuden keskellä Kuusamossa. Vuokrattiin mökki keskeltä ei mitään. Mökkitiellä lenkkeillessä havainnointiin lähinnä eläinten liikehdintää ja pupujen aktiivista yöelämää. 

Saatiin olla ihan rauhassa, keskellä hiljaisuutta. Ei kuulunut liikenteen melua eikä juuri ihmistenkään ääniä. 

Saunottiin joka ilta, paistettiin makkaraa kodassa, käytiin hiihtoladuilla ja moottorikelkkareiteillä. Laitettiin itse ruuat mökissä ja pelattiin Unoa sekä Huojuvaa Tornia. 

En tiedä olisiko tullut lähdettyä tällaiselle lomalle ilman vallitsevaa tilannetta. Nyt ei kuitenkaan haluttu täysiin hotelleihin tai ravintoloihin. Haluttiin pysytellä keskenään ja minimoida kaikenlaiset ylimääräiset kontaktit. 

Sinne hiljaisuuden ja lumen ympäröimään maailmaan voisin lähteä toistekin.

Otsatukan elinkaari

Parturin tuolissa peilistä katseli otsatukan kehystämät kasvot.

Muistan, kun halusin kasvattaa ala-asteella otsatukan pois.

Yhtälailla muistan, kun vanhojentanssien jälkeen leikkasin sen takaisin.

Olen löytänyt nykyisen hiustyylini kymmenen vuotta sitten,

ja edelleen pidän siitä.

Tuntuu hurjalle, että vanhojentansseista on kymmenen vuotta.

Ylipäätään tuntuu hurjalle ajatella omaa ikäänsä, yhä ja edelleen.

Vaikka olenkin todennut, että ikäkriisi on kriiseistä viheliäisin. 

Jos ikäänsä kriiseilee, saa kriiseillä loputtomiin.

Pidän siitä, miten otsatukka kehystää kasvojani.

Pidän hiusteni ruskeasta väristä ja siitä miten ne kiiltävät auringossa.

Pidän siitä, että otsatukasta on tullut osa minua.

Ja koska pidän siitä niin kovin, niin täytyihän se ikuistaa jälleen yhteen kuvaan.